Meidän äidillä Eila Niemisellä oli tapana panna asioita muistiin. Hän kirjoitti vuosikalentereihin, ajastaikoihin ja ruutuvihkoihin päivän tapahtumat, pöytälaatikkoon runoja ja proosatekstejä, julkaisi satukirjankin, Perunapojan. Eila keräsi leikkeitä perheen ja suvun paistattelusta lehtien palstoilla ja häntä muuten kiinnostavista asioista, kuten kommentteja lotista, henkisistä ja hengellisistä asioista, yliluonnollisista ilmiöistä. Kolme päiväkalenteria nuoruuden tyttövuosilta päätyivät minulle, kun siskon kanssa jaettiin äidin tavaroita hänen kuoltuaan vuonna 1994.
 |
| Eila Piirikkilä kesällä 1938 |
Toisen ihmisen päivyreiden tirkistely on kamalaa. Lupaan tulla kummittelemaan kaikille, jotka lukevat kuoltuani minun merkintöjäni, ellen ehdi niitä sitä ennen hävittää. Nyt olen kuitenkin itse samalla pahamaineisella asialla. Selittelen asiaa sillä, että äiti viisaana naisena olisi kyllä ymmärtänyt, millainen kulttuurihistoriallinen arvo on vuosien 1939, 1945 ja 1946 ajastaikojen muistiinpanoilla. Mutta kuten moni muu, jopa kuuluisiksi tulleet kirjailijat, Eila Sargit Piirikkilä Kuusankosken Mäyrämäeltä keskittyi historiallisesti kuohuvina vuosina lähinnä muuhun kuin sodan ja rauhan kysymyksiin, nimittäin nuoren naisen tuntoihin, rientoihin ja poikiin. ”Eppu on työssä. Hän katsoi ikkunasta koko matkan kun meni ohi.”
Niin toisenlaista, niin samanlaista. Kolmikymmenluvun 18-vuotias neitonen ja sodan rintamavuodet kokenut 24-25-vuotias aikuisempi nainen ehkä ilmaisee itseään eri sanoin kuin 60-70-lukujen nuori. Nuoren Eilan elämän puitteet ovat niukat verrattuna hyvinvointiajan nuorten oloihin. Mutta samanlaista on se mitä perheen ja ystävien kesken tapahtuu, mitkä asiat ovat tärkeitä ihmisten välillä, vapaa-ajanvietossa, porukoihin kuulumisessa. Jos äidin kalentereita kuvaillessani huomaan suhtautuvani alentuvasti hänen raportteihinsa, lupaan mennä heti lukemaan omia nuoruuden kalenterimerkintöjäni, ne vasta nostattavatkin nolouden aaltoja. Yritän muistaa, että 2000-luvulta katsellen mäyrämäkeläiset näyttävät viettäneen kovin vaatimatonta elämää, mutta ei se heidän mielestään mitään vaatimatonta ollut vaan kiitävää nykyaikaa. ”Olin ensin luistelemassa ja sieltä menin Jaskan kanssa kuviin katsomaan Kultaisen Lännen tyttöä, Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy pääosassa.”
Eila Sargit Piirikkilä, s. 13.2.1921, Kuusankoski, Mäyrämäki, on varmaan saanut vuoden 1939 Muistikalenterin joululahjaksi. Alkusivujen kuukausinäkymiin hän on alleviivaillut punaisella tuttujen nimipäiviä ja kirjoittanut tammikuun tapahtumavinkiksi ”25. pv. Lotta Svärd yhd. vuosikokous”. Eila oli liittynyt pikkulottiin vuosia aikaisemmin, ja nyt hän oli jo täysi lotta ja mukana toiminnassa. Se muuttaisikin pian hänen elämänsä vuosiksi. Helmikuun kohdalla on muistutus 26. päivän Lottien prosenttihiihdosta, lähtö ampumaradalta.
Toukokuun sivulla on mystinen merkintä 3.V. Kyt. Valtauspäivä, ja alempana huomautus Kymiyhtiön ammattikoulun 25-vuotispäivästä. Heinäkuussa on tulossa Lottapäivät Hämeenlinnassa, 7.-8.7. Osoitekirjassa on muutaman virolaisen ystävän nimet, Tallinassa asuvat Eduard Karindi, Endel Ruberg ja Meeri Vichmann. Sitten alkavat päivittäiset merkinnät.
TAMMIKUU
Tammikuun ensimmäinen viikko on työntäyteinen. Eila on päässyt jo vuonna -35, 14-vuotiaana, Kymiyhtiöön töihin. Hän on ollut Kymin konttorissa tilapäisenä asiatyttönä – springbud, tillf. koska yhtiössä siihen aikaan käytettiin ruotsin kieltä kaikessa, myös työtodistuksissa. Marraskuussa -37 hän on saanut siirron kirjuriksi Kymin varastolle, ja siellä hän on töissä nytkin, tammikuussa -39. Kiirettä pitää.
Sunnuntai. "Uudenvuodenpäivä. Olin päivällä työssä." Sama tahti jatkuu koko viikon perjantaita, loppiaispäivää, lukuun ottamatta. Lauantainakin Eila on töissä, samoin seuraavana sunnuntaina, ja tietysti uuden työviikon alusta edelleen joka päivä. Useimpina päivinä Eila pääsee töistä klo 21, sunnuntaina ja lauantaina jo klo 17. Tiistailta on merkintä ”töissä klo 9-21”. Jos muutkin työpäivät olivat noin pitkiä, ei ihme, että tiistaina Eila kirjoittaa: ”Väsyttää! Väsyttää! Väsyttää!” Mutta jaksaa hän sentään mainita: ”Eppu on töissä.”
Pitkät työpäivät eivät estä nuorta neitiä viettämästä aikaa kavereiden kanssa. Maanantaina ”Kalle ja Eila olivat meillä illalla.” Torstaina ”Olin illalla seuratalolla. Sain kyllä tanssia tarpeekseni mutta muuten siellä oli niin hoopoa. Tulin yksin kotiin.” Perjantaina, vapaapäivänä, Eila käy ensin luistelemassa ja menee sieltä Jaskan kanssa elokuviin, sitä Kultaisen Lännen tyttöä katsomaan. Lauantaina Pohjolan Aarne tulee illalla kyläilemään Eilan töitten jälkeen.
Jaskan henkilöllisyys ei selviä, voisiko hän olla ”velipuoli” Jaakko Koivuniemi? Joka tapauksessa ei olisi kannattanut Jaskan kanssa leffaan mennä. Keskiviikkona Eila kirjoittaa: ”Minua niin suututtaa että lähdin silloin Jaskan kanssa kuviin. Eilalla on ollut niin paha mieli sentähden ja minunkin on siitä lähtien ollut paha olla. Nyt en enää lähde Jaskan kanssa mihinkään. Vaikka olimme silloinkin vain toveruksina koko illan.”
Väsymyskö saa Eilan merkitsemään tiistaina kalenteriinsa: ”Kyllä tämä on kurjaa. Olen ihan sillä tuulella että voi äiti parka ja raukka, kun minut synnytti maailman orjaksi kurjuutta kärsimään.”
Olisikohan sen toisen Eilan tullut parempi mieli, jos olisi lukenut meidän Eilan päiväkirjasta monia Eppu-merkintöjä, mm. ”Eppu on töissä. Hänellä oli lippalakki päässään. Hän on niin söötti.”
Seuraavan viikon lopulla Eila on jaksanut torstaista lauantaihin kirjoittaa vain ”Väsyttää!” Sunnuntaina elämä voittaa: ”Olin seuratalolla. Siellä oli oikein hauskaa. Tulin Eilan ja Kallen kanssa yhtämatkaa pois.”
Maanantaina 19.1. on lopulta työhönkin liittyvä merkintä: ”Istuimme illalla klo 18-19 Vanhalassa ja juttelimme rva Suurtalon kanssa vaikka meidän olisi pitänyt olla töissä jo klo 18. Eila kävi aina Vanhalan rapuilta katsomassa tänne varastolle ja sanoi että ei siellä vieläkään ole valoja eikä sinne pääse sisälle ennenkuin sitten huomasimme että vaunut olivatkin edessä.”
Huomasitko: Eila kirjoittelee kalenterimerkintäänsä töissä ja tunnustaa olleensa edellisenä työpäivänä naisporukassa kalkattamassa väärässä osoitteessa. Nykynuoret pääsevät vähemmällä: Facebookissa voi pyöriä ihan omasta työpisteestään käsin. Jos olen oikein ymmärtänyt, Vanhala oli yhtiön silloinen keskuskonttori.
Omien juttujen hoitaminen töissä jatkuu keskiviikkona: ”Päätimme äsken Eilan kanssa tilata liput Olympialaisiin tiedä nyt sitten mitä siitä tulee.” No, ei tullut koko olympialaisia Suomeen vielä tuolloin, tuli sota. Eilan väsymys jatkuu. ”Loppuihan se vihdoin tämäkin päivä ja kyllä väsyttääkin hyvä kun kotiin jaksan kävellä. Hyv'yötä vaan kuu hopeinen taivaalla hohtaa...” ja ”Olen niin väsynyt että itkin päästessäni vihdoin kotiin asti. Kyllä tämä on kurjaa kun aina vaan saa olla töissä. Ei yhtään lepohetkeä ole.”
 |
| Vanha keskuskonttori. Kortti Launikarin perheen kokoelmista. |
Lauantai-iltana tulee rakkaita vieraita: Nelly-sisko miehensä Ollin ja poikansa Jukan kanssa Lahdesta. Nelly ja Jukka – jostain syystä kalenterissa Eila kutsuu häntä Juhaksi – viipyvät sunnuntaihin. Olisiko Olli lähtenyt jo Lahteen vai vanhempiensa luo Mörkölinjalle päin. Eila kuitenkin käväisee elokuvissa katsomassa Rosalie-filmiä. ”Eleonor Powel ja Nelson Eddy. Hauska kuva.”
Ja sitten seuraa arvoituksia, erityisen rasittavia, koska ne eivät ikinä ratkea. Maanantaina
”Tänään oli sitten se odotettu 23 päivä eikä mitään tapahtunut.” Perjantaina: ”Korkeapaine lähenemässä odotan vain mitä tuleman pitää.” Sunnuntaina: ”Olin seuratalolla. Sain erään hyvän neuvon. Se oli vielä pojan antama ja sellaisen jota en paljoakaan tunne.” Minkä neuvon!? Mikä odotettu päivä!? Tässä on rangaistusta kylliksi toisen muistiinpanojen kurkkijalle. ”Illalla kävin luistinradalla. Tein eri tyhmästi siellä, suututtaa niin hirmusti. Saisimpa vielä kerran tilaisuuden.”
Seuratalolla on siis oltu tanssimassa sunnuntaina. Sen jälkeenkään ei ole juuri koti-iltoja vietetty. Tiistaina ”Reino ei laskenut minua pois töistä ennen klo 22.” Perjantaina Eila on luistinradalla. Lauantaina ”Olin K. kanssa kuvissa katsomassa elokuvaa Alexanderin jatzyhtye. Oikein hauska kuva. Illalla olin vielä seuratalolla.” Maanantaina: ”Olin Nurmisen Kallen päivillä. Ja sieltä lähdin Irman, Eilan, Hilpan, Sakun ja Salmen kanssa kuviin katsomaan filmiä Laulu tulipunaisesta kukasta. Hauska ilta!” Ja vielä kuun viimeisenä päivänä tiistaina: ”Olin lauluharjoituksissa. Pääsimme pois noin klo 21. Teimme senjälkeen Eilan kanssa vielä pienen lenkin.” Eilat laulavat Kaiku-kuorossa, jota johtaa opettaja Väinö Niinivaara.
 |
| Sekakuoro Kaiku, joht. Väinö Niinivaara. Eila oikeassa, siskonsa Salme vasemmassa laidassa. |
Keskiviikkoiltapäivä kuluu shoppaillen Eila-kaiman kanssa Kouvolassa.”Ostin itselleni kengät, hatun ja alusvaatteita. Annoin mennä koko viisisatasen jonka sain ylitöistä.” Sikäli kuin oikein ymmärrän työnantajan Förändringar i grundlönen -taulukkoa, kirjuri Piirikkilä ansaitsi tuohon aikaan 2600 markkaa kuussa. Äiti on kertonut, että hän ja Salme-sisko veivät aina palkan kotiin äidille. Tiukkaa oli, että rahat riittivät ruokaankaan, mutta mummoni ymmärsi asioiden tärkeysjärjestyksen.
- Jos meidän teki Salmen kanssa mieli tansseihin, äiti kaivoi laatikon perältä vaikka viimeiset kolikot, että päästiin, äiti kertoi.
Eila jatkoi perinnettä: kun minun ja siskon piti aikanamme päästä diskoon tai kapakkaan, kuten 70-luvulla sanottiin, äiti kaivoi aina jostain pussinpohjalta rahat linjuriin ja muihin kuluihin. Niinpä en listaa nuoren neidin huvittelutapoja tähän mitenkään moittien. Tammikuussa Eila on käynyt neljä kertaa elokuvissa, kolme kertaa seuratalolla tansseissa, saanut pari kertaa vieraita kotiin ja käynyt kerran kylässä kaverin päivillä. Työpäivien jälkeen on jaksettu lähteä vielä luistinradallekin muutaman kerran. Parinkymmenen asteen pakkanen on kuitenkin välillä hyydyttänyt ne menohalut.
