Niilo Ukkonen, työstään innostunut putkimies

Hotoraudan Vääntäjien Korkean Raadin Neuvos, Kouvolan LVI-yhdistysken kunniapuheenjohtaja ja perustajajäsen. Niilon Ukkosen ruokapöydän ääressä ollaan arvokkaassa seurassa. Yhteisöistä voi kukin lukea lisää atk-netin syövereistä, nyt kuunnellaan Niiloa itseään. Hänen jäsenneltyä puhettaan, tarkkaa teknistä tietoaan ja monivaiheista työuraansa onkin helppo seurata tarinan edetessä. Mutta Ukkonen on ehtinyt myös miettiä elämäänsä kokonaisuutena, miten jokainen vaihe johti seuraavaan, mitä entisestä sai mukaansa tuleviin koitoksiin. Niilon kiitollisuus kaikesta koetusta ja arvostus ja innostus omaa työtä ja työpaikkoja kohtaan on puhuttelevaa.

Niilo Ukkonen asuu Voikkaalla samalla tontilla missä on syntynytkin vuonna 1933. Kaikkia vuosiaan hän ei tosin ole tässä asunut, elämä vei välillä vuosiksi Helsinkiin. Mutta nyt voikkaalaiskodin talvisessa viihtyisyydessä ja pihan kesäisessä kukkaloistossa näkyy Niilon kädenjälki. Ukkonen kasvattaa taimesta asti sadat kukat omaksi ja muittenkin iloksi. Tosin yli 90-vuotias isosisko antaa Tampereelta käsin vinkkejä.

Lapsuudenkodissa oli kotiäiti, isä oli "nälän neuvoma työnjohtaja Kymin Osakeyhtiön Voikkaan tehtaan ulkotyöosastolla", kuten Niilo muotoilee.
- Isä ei käynyt kouluja, kohosi esimieheksi omien taitojensa kautta. Minä kävin Pien-Mattilan kansakoulun ja sen jälkeen Kymin ammattikoulun. Nelivuotisen metallilinjan viimeisenä vuonna oltiin neljä päivää töissä tehtaalla ja kaksi koulussa.

Niilo Ukkosen työura käynnistyi silloisen tyypillisen mallin mukaan. Hän meni koulun jälkeen Voikkaan tehtaan korjauspajalle töihin 16-vuotiaana. Korjauspajasta hän pystyisi kuulemma puhumaan viikon. Siellä oli hänen aloittaessaan pitkälti toistasataa työntekijää. Koneet ja tarvikkeet tarvittiin, koska paikkakunnalla ei ollut alan muita konepajoja kuten nykyisin.
- Konepajalla oli telahiomot ja pitkät telasorvit, koska paperikoneen telat oli jopa kahdeksan metrin mittaisia. Oli jyrsinkoneet, aarporat, monta sorvia ja paljon sorvareita, oma levypaja, kymmenkunta hitsaria, oma paja, seppiä ja päällelyöjät erikseen. Seppä merkkasi vasaralla paikan hehkuvaan rautaan, ja päällelyöjät hakkasi vuoronperään merkattua kohtaa lekalla. Kuparisepät oli erikseen, putkimiehet samoin - kuparia käytettiin siihen aikaan tehtaalla paljon, kun ei ollut ruostumatonta terästä haponkestävästä puhumattakaan, Niilo Ukkonen kuvailee tarkasti kuin valokuvaa katsellen.

Korjauspajalla oli vanhoja jääriä ja nuorta porukkaa ja paljon muutakin yhteistä kuin työnteko. Siellä oli korjauspajan kuoro, muusikkoja ja esiintyviä artisteja Vilho Lahdesta alkaen, Rytmiystävät-orkesterin soittajia. Korjauspajalaisilla oli hyvä jalkapallojoukkue ja lentopallojoukkue, joka voitti kirkkaasti tehtaan mestaruuden.
- Kun Sami Hyypiä lopetti jalkapallon pelaamisen joku vuosi sitten, koska oli liian vanha, niin minä se vasta tunsinkin itteni vanhaksi. Sanoin Samin isälle Jokelle, että olin Samin kasvattajaseuran Pallo-Peikkojen juniorien huoltajana ja valmentajana silloin kun Samin isä-Jokke pelasi C-junioreissa pakkina. Jokke nauroi että no joo, kyllä sinä tosiaan vanha olet.

Korjauspajalla Niilo aloitti pakinkantajana.
-  Voikkaalla oli silloin muistaakseni kuusi paperikonetta, kaksi isoa ja neljä  pienempää. Joka koneella oli nimetty vastuuviilari, ja minä jouduin yhden sellaisen korjausmiehen sälliksi. Tämä Huumosen Topi sanoi, että siinä on työkalupakki, ota mukaan. Sitten mentiin paperitehtaalle korjaamaan rikki mennyttä paikkaa. Ei siellä kotoutettu, heti hommiin vaan. Topi antoi minun tehdä oikeita töitäkin, jotkut viilarit antoivat sällin vain kantaa pakkia, Niilo kehuu.

Voikkaan paperikoneita. Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta

Jossain vaiheessa Niilo pääsi pois paperikoneitten korjaamisesta.
- Paperisalit oli kuumia, työt likaisia. Tänä päivänähän paperisalit on puhtaampia kuin minun olohuone. Hyvät työnjohtajat huomasivat, että halusin tehdä jotain muuta, ja minusta tehtiin hitsari kurssien kautta. Kävin myös levysepän levityskurssin - hyvä kurssi jälkeenpäin ajatellen. Opin ymmärtämään koneen piirustusta vielä paremmin kuin ammattikoulussa. Se on kokonaan oma tieteenhaara. Jos tehdään esim. suppilo, täytyy tietää millaiseksi se piirretään suoralla pellillä, jotta siitä tulee koottuna oikean muotoinen, Niilo selittää.

Työt olivat kiinnostavia, ja niitä riitti. Ansiotkin olivat kohtuulliset.
- Paperikoneet eivät käyneet jatkuvasti, vaan niitä huollettiin viikonloppuisin. Sunnuntaikorjauksista maksettiin tuplapalkkaa. Keskeytymätön vuorotyöhän tuli paljon myöhemmin - koneet käy nyt parhaassa tapauksessa kuukausia pysäyttämättä. Tekniikka, materiaalit ja viirat on kehittyneet niin paljon.

Huollossa vaihdettiin laakereita ja muita vaihdettavia kuluvia osia. Usein nuoret pantiin hankaliin paikkoihin, koska nämä olivat notkeampia.
- Kuivaussylinterin läpimitta on noin metri, isolla koneella silinteri oli noin kahdeksan metrin mittainen. Sen päässä oli ns. miesluukku, josta nipin napin sovittiin menemään sisään umpilieriöön. Terässilinteri oli hirveän kuuma. Kuivaussilinterissähän oli sisällä höyryä, joka kuumensi vaipan, siten höyrystettiin vettä pois paperirainasta. Sinne kuumaan piti mennä vaihtamaan osia. Se oli aika kivulias paikka tehdä töitä, Ukkonen naurahtaa.

Voikkaan tehdas. Kuva Kymiyhtiön korttisarjasta

Niilo Ukkonen oli jonkin aikaa töissä myös Voikkaan sulfiittiselluloosatehtaan korjauspajalla.
- Siellä oli vielä pahempia paikkoja, vaikkapa kiisu-uuni. Nykyään työsuojelu varmaan estäisi menemästä sellaisiin paikkoihin. Mutta mielenkiintoisia töitä, tein niitä vuodesta -49 vuoden -52 loppuun kunnes menin sotaväkeen Kouvolaan kolmanteen erilliseen autokomppaniaan. Sain aliupseerikoulusta joukon parhaat paperit ja sen myötä kuntoisuuslomaa peräti viikon. Littera kourassa matkustin Helsinkiin kokemaan uudenuutukaisen Linnanmäen. Oli hiton hauskaa, vaikka siihen aikaan piti kulkea sotilaspuvussa vapaallakin.

Viisikymmenluvulla varusmiesalikersantit toimivat vastuunalaisina ajo-opettajina seuraavan ikäluokan varusmiehille, niin myös alikersantti Ukkonen. Hänen piti ensin suorittaa ajokortti itsekin, vaikka hän oli jo hankkinut henkilöautokortin.
- Ajeltiin kuorma-autolla ympäri Kouvolaa yksi opetettava sisällä, kolme miestä vuoroaan odottamassa lavalla. Ei nykyään enää sillä lailla saa ajellakaan.

Autokomppanian jälkeen Ukkonen palasi Voikkaan korjauspajalle Kalson Masan, "loistotyypin",  alaiseksi.
- Masa antoi työkalut ja jatkettiin hommia vuoden -54 alussa. Olin varmaan vähän tympääntynyt likaisiin rasvaisiin haalareihin ja pölyiseen työympäristöön. Pyrinkin sitten teknilliseen kouluun Helsinkiin autopuolelle. Viisaat opettajat näki kuitenkin papereistani, että minulla oli luunkova kokemus konepajakoulusta, ja Voikkaan korjauspajaa arvostettiin monipuolisena metallialan työpaikkana. Niinpä he patistivat minut konepuolelle.

Saatuaan tiedon kouluun pääsystä Niilo piti kavereilleen oikein kunnon hitsarihautajaiset perinpohjaisine juhlimisineen. Syksyllä hän lähti opiskelemaan Helsinkiin. Pienestä turvallisesta tehdasyhdyskunnasta lähteneelle maalaispojalle Helsinki tuntui aika isolta ja pelottavalta. Koulunkäynti alkoi nihkeämmin kuin Niilo oli toivonut.
- Puolet luokasta oli oppikoulun käyneitä, ja he olivat menneet matematiikassakin pitemmälle kuin me ammattikoulussa. Asuin yksin, ja koti-ikävä iski usein. Ajattelin toisenkin kerran, että se hitsauskolvi Voikkaan korjauspajalla odottaa minua, varmasti pääsisin töihin jos menisin takaisin. Mutta sitten työkokemuksesta saadut tiedot alkoivatkin auttaa minua. Hitsaustekniikan oppiaineessa osasin jo neuvoa muita. Polttomoottoriopissa pystyin kuvailemaan luokkakavereille, miten sytytysjärjestelmässä kipinä tulppaan syntyy. Heille se oli täyttä hepreaa, Niilo sanoo ja neuvoo varmuuden vuoksi minullekin kaiken virtapiireistä ja ensiopiireistä ja toisiopiireistä ja indusoitumisesta ja korkeajännitteestä.

Viherpeukalo Ukkonen olohuoneessaan

Niilolle kertyneiden valmiuksien myötä loppuaika teknillisessä koulussa oli todella helppoa. Kaiken kukkuraksi ammattikoulussa oli ollut oma metallivalimo, jossa valettiin rautaa ja messinkiä, joten tämäkin asia oli valmiiksi tuttua teknillisessä koulussa. Osaaminen antoi itsevarmuutta.
- Yhtiön ammattikoulu oli todella hyvä koulu, sen on niin monet sanoneet. Teoriaa ja käytäntöä, valimossakin tehtiin kaikenlaista valurautapadoista taidevaluihin, Niilo sanoo.

Kolmivuotisen teknillisen koulun Niilo päätti luokan parhaat paperit ja kaksi stipendiä taskussaan. Opiskelujen kuluessa hän oli päässyt lukemaan myös saniteettitekniikkaa.
- Niin minusta tuli sitten putkimies.

Kaukolämmön edelläkävijöitä

Niilo jäi koulun jälkeen Helsinkiin töihin. Tarjolla olleista työpaikoista hän valitsi Keskusosuusliike Hankkijan paikan.
- Työ oli mielenkiintoista ja antoi haasteita, työmaat oli ympäri Suomea. Minäkin olen tehnyt jonkin Kestilän kirkon lämpöjohtojen muutostyösuunnitelman.

Kaverin houkuttelemana Ukkonen vaihtoi työpaikan kaupungille LVI-teknikoksi. Työpaikka oli Helsingin kaupungin sähkölaitoksen kaukolämpötoimisto. Viisi vuotta Niilo teki uraauurtavaa kaukolämpöjen asennustyötä helsinkiläisille ja muistelee lämpimästi aikaa, jolloin kaukolämpö oli vielä nuorta Suomessa. Ei haitanut, vaikka ylitöitä kertyi.
- Se uuden tekeminen oli niin jotenkin jännää ja hyvää, Niilo sanoo ja kertoo innostuneena venttiilitekniikan kehityksen harppauksista, kun vinoistukkaventtiilit vaihtuivat rasvatiivistehanoihin, läppäventtiilit palloventtiileihin. - Pelkästään kehityksen mukana pysyminen piti mielen virkeänä ihan totaalisesti, Ukkonen hehkuttaa.

Pätevää miestä ryhtyivät sitten havittelemaan muutkin. Keskuslämpö-osakeyhtiö houkutteli Ukkosen työpäällikökseen.
- Mutta se työ ei ollut minun hommaa, en tuntenut niitä tehtäviä omakseni. Rakennettiin kyllä isoja kohteita, putkitöitä Studio Kakkoseen Pasilaan ja Seutulan lentoaseman lämpökeskusta. Seutulassa iso osa projektista tehtiin konnatyönä - siellä oli liikennerikkomuksista tuomittuja suorittamassa rangaistustaan työnteolla.

Seinällä näytteitä ammattikoulussa opitusta valamisen taidosta

Projektit olivat isoja ja vaativia, rakennusalan ammattilaiset Ukkosen ympärillä vanhoja kovia miehiä, joiden vieressä Niilo tunsi itsensä maalaispojaksi. Ei ollut olkapäätä, johon nojata. Jälkeenpäin Niilo oli kiitollinen siitäkin vaiheesta. Helsingistä hänelle tuli "ihan eri tavalla tautia takkiin", kokemuksen antamaa itseluottamusta.
- Mutta työnkuvaani kuului asentajien työhönotto ja pois laittaminen. Siihen aikaan ei talvirakentamista juuri ollut, ja syksyllä piti antaa lopputilit kavereille, perheellisille ihmisille. Se oli rankkaa, en ikinä tottunut siihen. Yritin pitää miehiä vaikka minkälaisissa töissä, mutta työnantajan edustajana piti vaan irtisanoa. Ja ne illanvietot asiakkaiden kanssa - kahdeksantuntisen työpäivän päälle piti viedä niitä syömään ja ryyppäämään. Rakennusala oli 60-luvulla vielä kosteampi kuin muut alat. Aamulla kolmen neljän aikaan raahasi asiakasta kotiin, ja sitten seitsemäksi töihin - sitä en halunnut enää tehdä pitempään.


Takaisin Kuusankoskelle

Helsingin hyvät ja huonot puolet kokeneena Niilo Ukkonen alkoi katsella muita töitä. Kymiyhtiö haki LVI-teknikkoa, ja toisella yrittämällä Ukkonen tulikin valituksi ja aloitti kiinteistö- ja asunto-osastolla LVI-puolesta vastaavana kesällä -64.
- Osaston päällikkö Kalle Varis oli esimerkillinen herrasmies ja hyvä esimies, Niilo Ukkonen sanoo.

Asunto-osasto oli Niilon aloittaessa vesivoimalaitoksella patosillan kohdalla. Siellä Niiloa ihmetytti tyhjänä oleva käyttämätön huone. Hänelle selitettiin, että se oli yhtiön arkkitehdin Birgitta von Bonsdorffin huone, jota muut eivät saaneet käyttää. Niilo kysyi esimieheltä luvan ja sai mainion huoneen työpisteekseen. Mutta pian asunto-osasto muutti vaaleaan puutaloon Heinosen viereen Valtakadun varteen ja sieltä Marskinkadulle, jossa se toimi pitkään.

- Siihen aikaan yhtiöllä oli viisi saunaa ja pesulaa. Niissä sitä joutui tekemään työtä. Tekniikkaa oli, ja nää pesijättäret sai kyllä pesukoneita rikki. Koneita ja linkoja ne käytti aika kovalla kädellä. Kiinteistöjen talonmiehet olivat minun alaisia. Sitten oli kaksi seurataloa, Voikkaan klubi, Koskela ja 1400 asuntoa. Kaikissa asunnoissa ei silloin ollut talotekniikkaa, joten ne eivät kuuluneet minulle.

Voikkaan klubi

Kymiyhtiöllä oli asuntoja kerrostaloissa ympäri kuntaa. Erityisen tutuksi Niilo Ukkoselle tuli Koskenranta huviloineen. Ja olihan siellä silloin vielä sairaalakin.
- Ja niitä asuntoja vuorineuvoksesta alaspäin. Tulin tutuksi arvon rouvienkin kanssa. Sieltä Konjakkipuistosta saattoi joku rouva soittaa, että pyykinpesukone on hajonnut, voisiko Ukkonen korjata sen. No Ukkonen voisi sen korjata välittömästi, mutta rouvan mielestä korjaus kestikin kohtuuttoman kauan. Sanoin että niin minustakin, mutta kun talon korjauksen suunnitellut arkkitehti Gripenberg oli määrännyt taloon tietynmerkkisen pesukoneen, jollaisia ei ollut muita koko paikkakunnalla, niin sen lähin huolto on Helsingissä, ja huolto täytyy kutsua sieltä. Rouva tuumi, että kun kone seuraavan kerran menee rikki, Ukkonen hommaa hänelle sellaisen koneen joka ei mene rikki. Minä en kyllä ole sellaista konetta vielä tavannut, joka ei mene rikki. Mutta kun käsky oli käynyt, niin seuraavalla kerralla kun rouva soitti ja sanoi että kone oli taas rikki ja uuden voi tuoda seuraavana päivänä, niin minä sanoi vaan että selvä, tuodaan huomenna kello kolmetoista.

Ukkonen osti koneen ja tilasi putkimiehen liittämään sen ja vei vasta sitten ostolupahakemuksen osto-osastolle.
- Kerroin siellä, että kone oli ostettu jo. Sieltähän nousi helvetinmoinen huuto, että ei niin voi tehdä, ensin pitää lähettää heille se heräte, sitten ostaa kone, ei siitä voi poiketa. Sanoin että nyt on poikettu ja kone tulee. Vasta sitten kerroin, kenelle se kone tulee. Huuto loppui siihen sitten, ei tarvinnut enää perustella. Ja se kone kesti.

Ukkosella oli vastuullaan myös yhtiön uima-altaat, joita hoiti Harlinin Joppe, "luottomieheni oikein isolla L:llä!" Veden kloorimäärien kanssa piti olla tarkkana, laatua oli seurattava kaiken aikaa. Villa Ruthsiin rakennettiin oma uima-allasrakennus. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti Gripenberg. Rakennusporukka ei kuitenkaan innostunut arkkitehdin maalausideasta.
- Hallin sisäseinät oli paneloitu kauniilla oksattomalla mäntypaneelilla, hurjan nättiä oli. Ja ne piti rakennustyöselityksen mukaan maalata vihreällä lateksilla. Meitä harmitti, että hitto vie, tän kauniimmaksi ne ei voi tulla, päälle vaan himmeä uv-lakka. Mutta eihän arkkitehdille voinut mennä sellasta sanomaan. Uimaripoika oli toisella kymmenellä ja kävi joka päivä katsomassa, millainen uimahallista on tulossa. Mehän sanottiinkin hänelle, että eikö ole hieno seinä, siitä tulee järkyttävän näköinen kun maalataan vihreäksi, ja poika oli samaa mieltä. Iltapäivällä tuli tehtaalta insinööri, rakennusvastaava, sanomaan, että seiniä ei maalata. Siinä käytettiin fiksua keinoa, kukaan ei menettänyt kasvojaan. Shakissa sanottaisiin ohesta lyönniksi, Niilo naureskelee.

Villa Ruths

Oma uimahalli kuulostaa tietysti suureelliselta nykynäkökulmasta, mutta kuusikymmenluvulla oli vallalla uima-allasbuumi myös Kuusankoskella. Omakotitaloihin rakennettiin altaita, eikä tarvinnut olla mikään ökytalo, jotta sellainen mukavuus tehtiin. Nyt monissa taloissa allas on jäljellä mutta tyhjänä tai katettuna. Energiaa säästetään, vettä myös.

Asunto-osastolla Niilo Ukkonen viihtyi vallan mainiosti - oli hyvä työyhteisö ja kiinnostavat työt. Mutta joku halusi hänet toisiin töihin, ja Niilo kutsuttiin pääkonttorille keskustelemaan. Hän lateli omat ehtonsa, mutta asia jäi auki. Seuraavasta tilinauhastaan hän näkikin, että luontoisetujen korvausta oli nostettu.
- Kun asui yhtiön talossa, niin luontoisetuihin kuului vapaa asunto, lämpö, mukavuuksia. Jos muutti omaan asuntoon, nämä korvattiin rahalla - vakanssien mukaan. Olihan yhtiön asunnoissakin jääkaapin koko vakanssin eikä perheen koon mukaan. Ylimestari sai 130-litraisen mutta mestari 80-litraisen. Sama koski puuttuvien luontoisetujen korvausta, että korkeammassa vakanssissa ne korvattiin suuremmalla summalla. Siitä tilinauhasta sitten näin, että vaatimukseni oli hyväksytty ja minulle tulee siirto pääkonttoriin.

Nyt Niilo Ukkonen siirtyi Stig Linderborgin alaisuuteen tekniseen suunnitteluun. Hän huomasi saaneensa hyvän työpaikan ja oli taas kiitollinen käänteestä.
- Jouduin mukaan isoihin projekteihin, Kuusaanniemen saneerauksiin ja laajennuksiin, uuden kuitulinjan, talteenoton ja lumikolatehtaan rakentamiseen. Olin suunnittelemassa ilmastointia ja lämpöjohtoja. Kun automaatio kasvoi, uudet laitteet vaati uudet tilat. Laitetiloille asetettiin kovemmat vaatimukset kuin ihmisten tiloille, niissä epäpuhtauksien pitoisuudet piti olla paljon pienemmät. Ilma piti kemiallisesti suodattaa, tilat paineistaa ja lämpötilat piti pysyä tietyissä rajoissa. Esimerkiksi ristikytkentätilaan puhallettiin puhdasta ilmaa. Ymmärtäähän sen, että jos sellun myrkyt johdetaan herkkiin mikrovehkeisiin, niin ne ruostuu tai hapettuu eikä enää toimi. Niin pääsin tekemään vaativia ilmastointitöitä.

Niilo Ukkonen oli yhdyshenkilönä tehtaan projektiorganisaation ja valmistajien välillä. Se tiesi päivän retkiä Helsinkiin selvittelemään yksityiskohtia. Ukkonen sitten asennusvalvojana toteutti suunnitelmia käytäntöön.
- Se oli mielenkiintoista ja vaativaa. Isoja töitä, urakkasummat suuria, aikataulut vaikeita ja vastuuta siksi paljon. Tehdastyössä juuri aikatauluttaminen on tarkkaa. Jos yhden aikataulu pettää, siitä ei tule mitään, kaikkien täytyy mennä rinnan, Ukkonen selvittää.

Ukkonen kutsuttiin toimihenkilöedustajana myös työryhmään, joka päätti Kymiyhtiön työterveyskeskuksen rakentamisesta Marskinkadulle.
- Hienoa, sillä yhtiö antoi työryhmälle vapaat kädet. Saatiin valita paikka, arkkitehti, muut suunnittelijat ja ja pohjaratkaisu. Tietysti Jokisen Antti lääkäri-asiantuntijana sanoi, mitä talossa tarvittiin. Tässä yhtiö toteutti YT-lakia ennen kuin sitä oli säädettykään, Niilo kehuu.

Työterveyskeskus

Paikkavaihtoehtoja oli useita, mietittiin Tähteetä ja Voikkaatakin, mutta päädyttiin Marskinkatuun. Arkkitehti ehdotti Lauttakadun varrella olevaa kenttää virkamiestalojen kulmauksessa, koska se olisi tasaista maata. Työryhmä puolsi Marskinkatua, siinä talon saisi yhtiön lämpöverkon läheisyyteen.
- Pyysin puheenvuoron ja sanoin, että kun katselee tätä Kuusankoskea, niin täällä aika harvassa paikassa on päässyt rakentamaan tasaselle maalle, että eiköhän me tästäkin selvitä. Argumentit loppui vastustajalta siihen. Hyvä kun tehtiin rinteeseen, niin saatiin sinne alas hammashoitola. Kysyin saanko ehdottaa hammaslääkäriä, ja ehdotin Risto Torppaa, jolla olin käynyt Keskuslaitoksella. Kysyin sitten Ristoltakin, ja niin minä sain Riston sinne hammashoitolaan töihin.

Uuteen työterveyskeskukseen tuli kuntosalit ja uima-allaskin. Niilo sai idean.
- Sain herkutella vähän. Kysyin, eikö laitettais altaaseen vastavirtalaite, että pääsee uimaan oikein tosissaan. Että kun nappia painaa niin alkaa tulla virta vastaan. Siinä saa sitten kauhoa vaikka kuinka. Jouduin toiseenkin rooliin siinä projektissa, LVI-puolen vetäjäksi. Ei se tietysti oikein sopinut yhteen sen toimikunnan jäsenyyden kanssa, että on tekemässäkin sitä, siinä meni virat vähän vinksin vonksin. Mutta kun projekti valmistui, sitä juhlittiin arvovaltaisella joukolla. Johtokunnan huvilalla illallistettiin, se oli putkimiehen tähtihetkiä.

Työtehtävissään Niilo Ukkonen tuntuu viihtyneen mainiosti, ja työkavereille ja esimiehille hän jakaa tunnustuksia. Stig Linderborg oli hieno mies, ja Matti Jankerin kanssa Niilo pärjäsi loistavasti, koska ymmärsi tämän käytöstä. Kaikista työpaikoistaan Ukkonen sanoo saaneensa hyvää kokemusta seuraaviin tehtäviin ja on kiitollinen uransa käänteistä.

Kysyn satavitosista, ja Ukkonen kertoo tehneensä niitä itsekin. Hänestä on kuitenkin ikävää, ettei tajuta näiden luppoaikana tehtyjen töiden tarkoitusta oikein.
- Ei se työnumero 105:n tekeminen ollut oikeastaan edes luvatonta, se työnantajan ajan ja ylijäämämateriaalin käyttö. Pula-aikana oli niin kova puute työkaluista ja keittiövälineistäkin, että ne piti tehdä itse, kun kaupasta ei sellaisia saanut.

Siirrymme katselemaan Niilon lasten ja lastenlasten kuvia olohuoneeseen, jossa talvisaikaankin kasvit rehottavat tämän viherpeukalon hoivaamina. Yhdessä kuvassa on tontilta purettu Niilon lapsuudenkoti, jonka ympärillä on kymmeniä omenpuita. Niilon kasviharrastus onkin tullut geeneissä.
- Minulla on vahakantinen yhtiön työnjohtajien vihko, jota isäni Eemil on pitänyt omenatuloista. Hän kasvatti ja myi taimia, tupakantaimia ja orvokintaimia. Parhaana syksynä hän on myynyt tältä tontilta tuhatviisisataa kiloa omenia. Ja käynyt samaan aikaan töissä tehtaalla.