keskiviikko 2. toukokuuta 2018

Urheiltiin sitä ennenkin

Tapani Anttila, Juhani Tuviala ja Jouko Salmi muistelevat nuoruusvuosiensa liikuntaharrastuksia.
Aronpellon Arsenaal, Hanskalinjan Tarmo, Hoimelan Jyske, Kunnanpellon Palloseura, Kuusaanniemen Kiisto, Kymenrannan Kyky, Lepokujan Luja, Melkun Puli, Mustanvuoren Tarmo, Naukion Naseva, Niskalan Kilpaveikot, Pakarin I.F.K., Puistokadun Poliisivoimailijat, Rauhanvirran Pojat, Savikentän Tahko, Tähteen Sähinä, Kettumäen Kauhu, Killingin-Kopan Leijonaveljet, Mäkikylän Reipas.

Urheilusta ja perinteenkeruusta kiinnostunut Juhani Tuviala on kerännyt entisaikojen kulmakuntien peliporukoiden nimiä Kuusankoskelta. Yllä olevat nimet ovat syntyneet epävirallisesti ja pysyneetkin epävirallisina. Niitä on joskus annettu omalle joukolle huvikseen, joskus taas kun on tarvittu ryhmälle nimi ottelussa naapurikylän porukkaa vastaan. Näiden nimien alla on urheiltu ja liikuttu yhdessä omatoimisesti, ilman seuroja ja valmentajia. Jäsenet ovat olleet monenikäisiä melkein sylilapsista nuoriin aikuisiin, ja eniten heitä on yhdistänyt into päästä pelaamaan ja huseeraamaan porukalla.

Tarinan vanhat kuvat ovat urheiluseura Vedon 20-vuotisjuhlajulkaisusta ja esittävät seurojen urheilutoimintaa. Siitäkin tulee puhetta tuonnempana, mutta alkuun muistellaan kulmakuntaporukoitten omatoimisuutta.

Tuviala on kutsunut pari kaveriaan juttelemaan vanhoista urheilumuistoista. Miehet ovat syntyneet 30- ja 40-luvuilla ja muistavat hyvin, millaisissa oloissa lapset viettivät vapaa-aikaansa, kun asioita ei tehty heille valmiiksi. Jouko Salmi kuului Kymenrannan Kyky -nimiseen porukkaan. Hän asui lapsuutensa Markantontilla. Lapset ja nuoret tekivät itse urheilukentän ja liikuntapaikat itselleen.
- Ei me nimeä muuten tarvittu, mutta kun käytiin pelaamassa pesäpalloa Pilkanmaan Pilkettä vastaan, niin päätettiin olla Kymenrannan Kyky.

Tapani Anttila asui lapsuutensa Hanskalinjalla. Siellä nuoriso pelasi lähinnä pesäpalloa.
- Kollivaraston vieressä oli kenttä, parisataa metriä siitä mistä motti lähti Kouvolaan päin. Jatkosodan aikana torista tehtiin sorvilastukenttä, eikä siinä enää voinut pelata. Meitä oli jokseenkin joukkueellinen pelaajia. Vastassa oli tavallisesti joku toinen kulmakuntajoukkue, minun aikana useimmiten Pokinpellon joukkue. He tulivat joskus harjoittelemaan meillepäin ja pelaamaan muutaman kerran viikossa, Tapani Anttila kertoo.

Pesäpalloa pelattiin silloisilla säännöillä, mutta jos porukkaa oli vähän, pelattiin vain yhtä pesää. Juhani Tuviala lisää, että kun tyttöjä oli mukana, peli oli kahden pesän seispiskiä ja siinä mentiin hätälään.
-  Jos ei päässyt pesälle, jäi hätälään varttumaan että toinen lyö. Tyttöjen oli käytännössä juostava jonkun pojan lyönnillä, ei ne itse saaneet osumaa palloon eikä jaksaneet mitään kapulaa heiluttaa. Jos löi kopin, joutui kiinniottajaksi - pelissä oli yksi kiinniottaja.

Juhani Tuviala oli tietenkin Kuusaaniemen Kiiston urheilija. Hänen ensimmäiset urheilukokemuksensa ovat jalkapallo-ottelusta vuonna -49, jolloin hän oli viisivuotias.
- Joukkueen ikäerot oli isot, minun puolustajaparina oli 23 vuotta minua vanhempi kaveri. Hän aina varoitti minua, että pysytään myö täällä puolustuksessa ja annetaan toisten hyökätä. Kyllähän peliporukassa joskus kinattiin, mutta koskaan en muista meidän kahakoineen, vaikka siellä kävi vieraampiakin pelaamassa, mm. Myllyhuokon porukkaa.

Vetolainen esittelee aikaisemman saapumiserän jalkapallojoukkueen: "Kymintehtaan Urheiluseuran jalkapallojoukkue, joka nuorekkuudellaan ja peli-innollaan yllätti v. 1936 sekä Kouvolan että Voikkaan pikasarjaotteluissa Kouvolassa. Takarivissä P. Salmi, V. Hyvönen, O. Laine, R. Valleala, B. Turunen, B. Flöjt. Eturivissä V. Laaksonen, P. Laine, M. Kalso, L. Pakkanen ja A. Haapanen."

Jalkapallon lisäksi Kiisto kilpaili 50-luvulla kaksikin kertaa päivässä viisiottelun. Lajeina olivat 60 metrin juoksu, kuulantyöntö, korkeushyppy, pituushyppy ja pitkänmatkan juoksu.
- Se matka oli vähän epämääräinen, Kuusaanniemen ympäri, Sääksniemeä vastapäätä, noin puolitoista kilometriä, Tuviala selvittää.

Markankyläläiset harrastivat kaikkea urheilua.
- Meillä oli hiihtokilpailuja, jalkapalloa. Markantonteilla oli paljon poikia ja tyttöjä ja heistä iso osa harrasti urheilua, Salmi kertoo.

Markantonttilaisten lapset tekivät itse urheilukentän - paikallinen taitaja Palosen Veka pääasiallisena tekijänä.
- Pertti Savinen alkoi rakentaa taloaan siihen, ja me aina vaan urheiltiin. Viimenää Savinen sanoi meille, että ettikä pojat jo uusi pelipaikka. Mehän pelattiin vielä tontin toisella laidalla, kun Savinen lapiolla kaivoi pohjaa rakennukselle. Joskus pallo vieri monttuunkin, Jouko kertoo.

Jouko Salmi
Pojat siirtyivät sitten kauemmas peltosaroille pelaamaan. Sarkojen välissä ojissa oli keväisin vettä.
- Pallo kastui kun se meni ojiin, väliin pelaajatkin. Ne oli aika tiukkoja matseja. Lopulta kenttä siirtyi joen rantaan lähelle Kymenrannan uimalaitosta. Siellä kasvoi pajupuskia, ja välillä kolme neljä äijää kaivoi palloa niistä yhdessä. Mutta kenttä oli riittävä, ei siihen aikaan tarvittu niin hienoja olosuhteita. Maaleiksi otettiin paksumpia puita, Storhammarin rautakangella reikä maahan, tolppa siihen, rima poikittain ylös.

Verkkoja ei siihen aikaan maaleihin saatu, joten varmasti riitti kiistaa siitä, osuiko veto tolppien väliin vai ei.
- Kinattiin ja aina selvisi, kuka voittaa. Kyl se mahtavaa aikaa oli se 50-luku. Palosen Veikko rakensi jopa hyppyrimäkiä, ja se innosti minut hyppäämään isoistakin mäistä. Veikko laski Hirvivuoresta mäkisuksilla, minä tavallisilla suksilla Veikon seurana, Jouko kertoo.

Jouko, Juhani ja Tapani lämpenevät nuoruuden urheilumuistoja kertaillessaan. Juttu luistaa, toisen muisto herättää uuden omassa päässä. Menneiden vuosien liikkumisen ilo virtailee pöydän ääressä käsin kosketeltavana, vaikka vauhti on noista ajoista ehkä hiukan hidastunut. Vanhat pelipaikat ja ottelutilanteet ovat hätkähdyttävän kirkkaina mielessä.

Kuusaanniemeläisten jalkapallossa tarvittiin itse tehdyt säännöt.
- Tavallisesti pelaajia oli kolme puolellaan, ja viittä metriä kauempaa ei saanut tehdä maalia. Mittaaminen jalkamitalla oli kovaa touhua, että oliko se varmasti tarpeeksi läheltä laukaistu. Maalivahtiahan meillä ei ollut koskaan. Ilman metrisääntöä maalin olisi voinut laukaista vaikka toiselta maalilta 30 metrin päästä. Mutta meidän säännöllä peli kehittyi, kun piti kuljettaa palloa, Juhani Tuviala selventää.

Kiiston joukko teki myös jääkiekkokaukalon. Porukka oli innokasta pelaamaan, työssäkäyvätkin  liittyivät joukkoon neljän jälkeen iltapäivällä.
- Viiskyt-kuuskytluvun vaihteessa meille tuli televisio. Puoli seitsemältä tuli joskus ohjelma Kuukauden suositut - Erkki Melakoski ja Laila Kinnunen esiintyivät. Me pysäytettiin peli, mentiin meille katsomaan se ohjelma ja lähdettiin uudestaan pelaamaan, Juhani muistelee.

Jääkiekkokaukalon paikka nostattaa taas hiukset pystyyn. Kaukalo oli joen jäällä.
- Ennen lumen tuloa oli vähän hankalaa, kun kiekko liukui jäällä hyvin. Joten tehtiin sääntö: Kuusaanniemestä päin ei saanut syöttää Kyminpuolelle päin, koska kiekko saattoi mennä virtaan. Kiekkoja ei ollut tuhlattavaksi asti, Juhani virnistelee ja sivuuttaa äiti-ihmisen kauhun, että virtaan olisi saattanut mennä arvokkaampaakin kuin kiekko.

Omatekoisia mailoja ja 105-räpylöitä

Jouko Salmi muistaa markantonttilaisten ensimmäisen jalkapallon hyvin. Sen antoi kylässä vuokralla asuva kapiainen, lentäjä.
- Pallo oli aarre. Sillä pelattiin monta vuotta, ja kun se kului, sitä parsittiin. Vitikaisen pojat vei sen pelaamisen jälkeen kotiinsa, ei sitä kaikki saaneet käyttääkään.

Tapani Anttila
Tapani Anttilan pesäpalloporukalla oli maila, räpylät ja pallo. Hänen juniorikautensa oli 30-luvun lopulla ja välirauhan aikana.
- Räpylöitä tehtiin satulaseppäverstaalla Tallinmontussa. Pari kolme työntekijää teki niitä muuallekin Suomeen. Verstaalta saatiin joskus ostaa räpylöitä, ne kulki vanhemmalta nuoremmalle. Ne oli ensimmäisiä aitaräpylöitä, mutta ei niissä toppauksia ollut. Sitä aikaisemmat räpylät oli vaan kuin isoja pehmeitä hanskoja. Samassa paikassa tehtiin pallojakin, jotenkin prässäämällä. Ne oli ihan oikean pesäpallon oloisia. Joitain ostomailoja oli, mutta yleensä ne tehtiin itse haavasta vuolemalla, ei meillä sorvia ollut käytössä.

Jouko tietää, että yhtiön puuseppäverstaalla kyllä tehtiin mailojakin, satavitosina.
- Minun eka räpylän teki naapurissa Naukiossa asunut Palmun Jaska. Isä vei hänelle vanhoja hanskoja - ei nahkaa sodan jälkeen oikein saanut. Kyllä sitä räpylää hoidettiinkin: keväällä ensimmäiseksi vedettiin maitoliimalla, että se kesti kesän. Huuskosen Eero antoi vuosia myöhemmin minulle ostoräpylänsä, ja Harlinin Joppe teki siihen uuden pussin. Joppe teki hienoja räpylöitä!

Tapani muistaa, että pussit olivat alkuun valkoisesta narusta, sitten nahkasuikaleista ja vielä myöhemmin pussi oli umpinahkaa. Mutta siis yhtiön verstaalla tehtiin räpylöitä ja palloja?
- Eiköhän sekin ollut sitä sataaviittä, miehet naureskelevat hyväntahtoisesti.

Juhani kuvailee kiistolaisten jalkapalloa aika vaativaksi huollettavaksi.
- Siinä oli ulkoneva punain venttiili, johon pantiin neulaventtiili ja sitten pumpattiin siihen ilmat. Kun pallo tyhjeni vähän, jouduttiin avaamaan langat ja pumpattiin. Siinä meni pitkään, että sai pallon kovaksi ja nahan pujoteltua naskalin kanssa takasin, tavallaan ommeltiin venttiili piiloon. Voit kuvitella kuinka se sattui, jos naruosa oli märkä ja osui päähän.

Tapanillekin jalkapallon malli oli tuttu, hän muistaa kengännauhan paksuiset tikit, joiden alla venttiili oli. Pallon sisällä oli erillinen sisäkumi, kuin polkupyörän renkaassa.

Jos joukkueilla oli maalivahdit, ei heillä kuitenkaan mitään hanskoja ollut.
- Sanotaan suoraan, että maalille pantiin se joka ei oikein osannut pelata. Tai sitten joku pienemmistä, porukka naureskelee.
Juhani Tuviala
Kuusaanniemeläiset pelasivat pesäpalloa tennispalloilla eivätkä käyttäneet räpylöitä. Jääkiekkomailat oli veistetty pajunjuuresta, joillakin oli oikeakin maila. Juhanin kotona pidettiin välinevarastoa.
- Meillä Äijälän talossa oli iso vintti, jossa monet säilytti välineitään. Siellä oli mailoja ja luistimia, jotka kaverit tuli hakemaan, ja sitten taas lähdettiin pelaamaan. Tennispalloja saatiin tenniskenttien laidalta. Joskus väijyttiin, kun pallo lensi aidan yli ja napattiin se, Juhani tunnustaa jo vanhentuneet rikokset.

Tapani muistuttaa, että jääpallo tuli Kuusaalle ennen jääkiekkoa seurojen pelinä.
- Kouvola pelasi mestaruussarjassa, Veto Kuusankoskelta Suomi-sarjassa. Jääkiekko tuli vasta vuoden -47 paikkeilla, ensimmäisenä Voikkaalle. Voikkaan Klubinmäellä oli ensimmäinen kenttä. Siellä jääkiekkoa pelasi PaPe, mutta Veto enemmänkin jääpalloa. Mutta Puhti rupesi pelaamaan jääkiekkoa Suomi-sarjassa, ja sen kenttä oli Tallinmontussa.

Juhani Tuviala palauttaa ryhmän takaisin pääasiaan: muistellaan nyt mitä poikasina tehtiin. Pelattiin nimittäin lentopalloakin.
- Olin kymmenvuotias, kun Kuusaanniemeen tuli sähkövalot. Saatiin lentopalloverkon toinen pää sähkötolppaan kiinni - ei ihan luvallisesti - ja toinen pää oli toisessa tolpassa. Joukkueissa oli korkeintaan kolme puolellaan.

Yleisurheilussakin tarvittiin välineet. Juhani kehuu, kuinka hyvä oli tuntea Voitto Pesu, joka taas oli hyvä kaveri seiväshyppääjä Erkki Katajan kanssa.
- Voittohan toi meille Erkin seipään. Meillä oli kaksi kiekkoa, kilon ja kahden kilon, neljä tai viisi kuulaa. Ainoa väline, mikä meiltä yleisurheilussa puuttui, oli moukari.

Markankyläläinen Jouko Salmi kuuntelee kuusaanniemeläisen välineluettelointia hiljaisena.
- Ei meillä tollasia ollut. Palosen Vekalla oli rottinkiseiväs, minulla isän veistämä mäntypuinen, kuten muillakin. Mummo asui Mörkölinjalla, ja minä kulettelin Pikku-Päkässä seivästä edestakaisin, kun kävin mummolla ja sieltä Mustanvuoren aidan viereisellä hyppypaikalla. Meitä oli Puntasen Raimo ja Korhosen Pepe, ja meillä oli joskus seuraottelu Kuralaa vastaan. Viljakaisen Leksa hyppäsi seipäälläni ja rusautti sen pahasti, minä jo pelästyin että nyt meni hyvä seiväs. Mutta seiväs kesti vielä monta vuotta. Viimenää se oli meiän kaivonkiulun vartena, kun sillä ei uskaltanut enää hypätä, Jouko muistaa tarkkaan. - Mutta Palosen Veka hyppäsi varmaan kolme ja puoli metriä hyvällä seipäällään, Vekasta tulikin sitten liikuntatoimen johtaja Jämsään.

Hanskalinjan kavereilla oli yleisurheilua vain satunnaisesti, korkeushyppyä, seiväshyppyä, pituushyppyä ja kuulantyöntöä. Heillä oli sankarinaan Tapanin ikäinen Seppo Kivinen.
- Seposta tuli ihan kansallisen tason hyppääjä, hyppäsi yli neljä metriä. Sehän elää viäl, Tapani arvelee, mutta muut ilmoittavat että ei elä.

Seiväshyppy oli sodan jälkeen Jouko Salmelle ja hänen kavereilleenkin kova sana. Pojat hyppäsivät seivästä joka päivä. Taisi olla jonkinlainen seiväshyppybuumi meneillään, kun Kuusankoskeltakin nousi vuoden 1948 olympialaisten hopeamitalisti Erkki Kataja, tulos 420 cm, pipo päässä. Tai sitten Katajan Tito antoi mallin nuoremmille.
- Lajin hankaluus oli se, ettei meillä ollut pehmusteita. Kun hyppää kaksikin metriä, on aika tömäys alas tullessa. Talikko ja sahanpurua, niillä pehmitettiin alastuloa, Tapani Anttila kertoo. Jouko Salmen kaveripiiri lappasi tarkoitukseen hiekkakasan. Hän muistaa, kuinka kovaa kilpailtiin siitä, kuka ylittää ensimmäisenä kaksi metriä.

Juhani Tuvialalla oli seiväshypyssäkin hyvät oltavat.
- Pukkisaaressa oli 50-luvulla saha, ja Arto Seppälällä oli hevonen. Se toi meille purua, tosin vähän tikkuista, ja rimoja saatiin myös telineisiin. Kevään ensimmäinen homma oli kääntää purut, kun urheilut aloitettiin.

Juoksualustaksi hyppytelineelle pojat saivat tehtaalta viiraa tai joskus kuljetinhihnan pätkän.
- Ei meillä ollut kun polku, yksi joukosta sanoo.

Juoksuratana Juhanin kavereilla Kuusaanniemessä oli tie ja ajanottajana kaveri, jolla oli rippilahjaksi saatu kello.
- Myö uskottiin, kun se sanoi 60 metrin ajaksi 10,4, Juhani hekottelee. Hän ihmettelee, kuinka poikana jaksoikin mennä, vaikkapa keväisin Lappakoskelle nykyisen golfkentän paikalle pelaamaan. - Sanottiin Lappakosken ahoksi sitä, sille nurmikentälle tuli porukkaa muualtakin niin että saattoi olla seitsemän kahdeksan kaveria puolellaan jalkapallossa. Silloin meillä oli maalivahditkin.

 "Uinti ja reipas leirielämä kuuluvat oleellisesti nuorten toimintaan."

Urheilun jälkeen entisajan nuoret eivät menneet suihkuun, koska suihkuja ei ollut. Eikä vaatteita vaihdettu.
- Ne kuivu pintaan. Kuusaanniemi oli karski kylä, vielä syyskuussakin mentiin pelin jälkeen jokeen uimaan. Oltiin totuttu kylmään veteen, kymmenet kerrat uitiin Kuusaanniemen puolelta Mörkölinjan rantaan joen poikki. Huilattiin hetki ja uitiin takasin. Ei se tuntunut miltään silloin, Juhani sanoo. Miehet arvioivat matkan pituutta ja päätyvät neljäänsataan metriin, edestakaisin uituna. Epäilijä tietysti tarkistaa asian kartasta. Totta vie, rannat ovat 200 metrin päässä toisistaan tuossa kohtaa. Muistetaan vielä, että joessa kulki tukkeja. Markankylän joukko ui puolestaan Kymenrannan uimarannassa ja sillan vieressä olevan Kissakallion edustalla. Mutta 40-luvun lopulla nuoret alkoivat liittyä urheiluseuroihin ja kävivät seurojen uimakouluissa.

Miten muuten porukat tiesivät aina tulla pelipaikalle, kun ei ollut sosiaalista mediaa?
- Nähtiin ikkunasta, että toiset meni ja painuttiin perään, kolmikko sanoo. Ja jatkaa, ettei menestyminen ollut tärkeintä vaan pelaaminen.

Seuroja ja yhtiön puulaakeja

Puhe siirtyy uudelleen varsinaisiin urheiluseuroihin, koska kaikki kolme ovat liittyneet aikanaan myös niihin. Tapani Anttila on tuonut Vedon 20-vuotisjuhlalehden vuodelta 1951. Pesisjoukkueen pelaajaesittelystä löydän luonnehdinnan myös hänestä itsestään: "Polttaja. Eino Tapani Anttila, synt. 22.11.1933. Joukkueen kuopus. Niin nuori vielä ja lapsen näköinen, että on säilynyt ´paljaana´ Tapanina. Kori-, pesä- ja jääpalloilija sekä yleisurheilija, 1949 lähtien pelannut Veto I:ssä. Nopeakinttuinen ja hyväheittoinen poika, josta tulevaisuudessa voi kehittyä hyväkin pyromaani ja kassisti." 

 "Vedon pesäpalloyhdeksikkö malli/51. Takana Antero Taskinen, Matti Ylikangas ja Teuvo Aalto. Keskellä Jorma Starck, Tapani Anttila ja Teuvo Vanhalakka (varamies) sekä edessä Pertti Lehtinen, Antero Jäntti ja Heikki Ylikangas. Kuvasta puuttu Eino Heikkinen."

Virallisia urheiluseuroja oli Kuusankoskella herrojen nuoruudessa useita. Niiden välillä kulki jakolinja, jota ei kuitenkaan huomannut urheillessa. Se oli vain johtohenkilöiden välillä.
- Puhti, Kisa ja Viesti olivat TUL:n seuroja, Kuusankosken Urheiluseura, Veto ja VUV eli Voikkaan Urheilu-Veikot eivät. Pallo-Peikot oli Palloliiton eli SVUL:n seura, samoin Pilkanmaan Pilke. Joka seuralla oli tanssipaikkansa: Kisalla Kymin työski, Puhdilla Kuusankosken työväentalo, voikkaalaisilla,Viestillä vielä omansa, kolmikko muistelee.
Urheiluseuroilla oli myös omat kenttänsä. Kymiyhtiö huolehti Kuusankosken puolella olevasta pääkentästä, se oli palkannut kentälle päätoimisen hoitajan, joka asui kentän laidalla olevassa rakennuksessa. Miehet päättelevät, että Kymiyhtiö huolehti myös Klubinmäen kentän kunnosta.

Kuvassa Kuusankosken Vedon vuoden -35 mestarijoukkue. Seisomassa vas. Ahti Hakalainen, Ilkka Törrönen, Yrjö Kara, Ossi Leino ja Toivo Jokinen. Edessä vas. Lasse Nyman, Kalervo Markkanen, Leo Hannula ja Yrjö Perinne.

Tapani Anttila pelasi jalkapalloa ja koripalloa Vedossa 40-luvun lopulla ja liittyi myös Urheiluseuraan.
- Saatettiin Veto viimeiselle matkalle kymmenisen vuotta sitten, risteilimme Pilkanmaasta. Silloin ei ollut enää muuta toimintaa kuin veikkausasiamies. Aikoinaanhan sillä oli mm. kolme suomenmestaruutta pesäpallossa: -35, -37 ja -40 sotasarjassa. Se putosi mestaruussarjasta juuri ennen kuin minä liityin, muistaakseni -47. Minä pelasin ensimmäisen pelini kesällä -50 ja viimeisen kesällä -80. Meitä Hanskalinjalla pelanneita oli Vedossa useampia, meidän oli helppo siirtyä seuran toimintaan nuoruusvuosien omatoimisen harjoittelun jälkeen.

Juhani liittyi Kuusankosken Puhtiin vuonna -53 ja harrasti siellä hiihtoa ja juniorijalkapalloa. Puhti tuntui luonnolliselta valinnalta, kun isä oli työmies. Tuviala vähättelee taitojaan verrattuna "näihin herroihin" ja Anttila kiistää. Mutta Juhani inttää:
- Minä olen lähinnä puulaakitason urheilija. Laskeskelin yks päivä, että minulla taitaa olla kolmekymmentä puulaakimestaruutta seitsemässä eri lajissa. Kymiyhtiö järjesti puulaakit työosastojen välille - lähinnä Vallealan Rantsa ne järjesti. Syksyisin oli lentopallon puulaaki. Kuusikymmenluvun alkupuolella yhtiöllä oli koripallon puulaaki, yhtiön järjestämä. Yhtiö järjesti jalkapallon puulaakiakin Kymin urheilukentällä, se hommasi sinne jalkapallokenkiä, nappulatossuja, jotka kesti kosteutta. Yhden kesän se toimi, kengät jätettiin pelien jälkeen varastoon, seuraavana kesänä niitä oli huomattavasti vähemmän. Yhtiö lopetti kenkien jaon.

Jouko Salmi kävi nuorena Puhdin voimisteluharjoituksissa keskuskansakoululla.
-  Telinevoimistelua opettivat Nylundin Totti ja Lehtosen Tapio, keskustan koululla myös Torniaisen Erkki, Salmi muistelee. Hän liittyi v. -53 myös Urheiluseuraan innostuttuaan mäenlaskusta - nykyisin sanottaisiin mäkihypyksi. Urheiluseuralla oli lajin omia kilpailuja.

Jouko hyppäsi alkuun Ampuskin mäestä. Vuonna -54 se purettiin ja rakennettiin uusi mäki, jossa pääsi hyppäämään vähän yli 40 metriin. Hän on hypännyt Kouvolan mäestäkin ja kerran käynyt Lahdessakin hyppäämässä.
- Olen laskenut ne Lahden vanhat puumäet, jotain 65 metriä hyppäsin, Jouko kertoo.

Kaverukset muistelevat 50-luvun mäkihyppyinnostusta ja latelevat hyppykavereiden nimiä. Tapani muistaa erään kaverin hypyn, tämä myöhstyi ponnistuksessa ja tuli rinteeseen suksenkärjet edellä. Tapani oli arvellut, ettei yhtään luuta sen mäjäyksen jälkeen ole ehjänä, mutta ei siinä kuinkaan käynyt. Juhani muistuttaa, että kuusaalaisten mäkihyppy-ylpeys Aulis Kallakorpi lahjoitti vanhat suksensa Joukolle, mutta Jouko sanoo, ettei niillä itse laskenut. Nyt ne ovat Lahden hiihtomuseossa, jossa Juhani on käynyt niitä ihailemassa.

Jouko kertoo Sormusen Kikosta, joka oli hyvä voimistelija ja uimari, painijakin.
- Hyppy meni yli ja näytti että Kiko tekee samanlaisen voltin kuin voimistellessa. Ei se kuitenkaan suksilla mennyt hyvin. Mutta ei siinä mitään käynyt, Kiko keräsi rojut pois ja lähti kotiaan. Sen jälkeen Kiko ei enää palannut mäkeen.

Pesäpallokin kuului Jouko Salmen harrastuksiin, hän pelasi piirimestaruusvoittajanakin alle 14-vuotiaiden sarjassa. Pesäpallossa Kuusankoskella on ollut neljä olympiaedustajaakin. Siis pesäpalloa olympialaisissa?
- Näytösottelu vuonna -52. Stadionilla oli 20 000 henkeä katsomassa, yleisöennätys. TUL ja Pesäpalloliitto pelasivat ottelun, ja mukana oli neljä Puhtin pelaajaa. Kaksi niistä on vielä hengissä, Lahtisen Patu ja Kilpiän Paaru. Heikkilän Lasse ja Harlinin Jorma olivat ne kaksi muuta, Juhani kertoo. Hän ylläpitää urheiluosaamistaan järjestämällä säännöllisesti urheilutietokilpailuja kavereilleen. Pesäpallojoukkueista hän muistaa, kuinka puhtilaiset saattoivat matkustaa pelaamaan Ilmajokea vastaan ja yöpyivät matkalla jossain ladossa.

"Vedon koripallistit Suurkisoissa ottamassa niukin naukin selkäänsä Porin Kärpiltä. Jäntti suorittaa vapaaheittoa. Weckström, Aalto ja ´Papa´ tarkkaavat pallon kulkua."

Olympialaisten muistelu palauttaa mieliin toisen ison urheilutapahtuman. Tapani oli Kuusankosken Urheiluseuran mukana joukkueenjohtajana Suurkisoissa vuonna 1948.
-  Härkävaunuissa mentiin, asuttiin Käpylän raviradalla teltassa. Kymmenettuhannet ihmiset ei olisi muuten sopineet mihinkään. Samanlaiset paidat, pipot, asut, joissa voimisteltiin.

Jouko oli ollut saattamassa lähtijöitä Kymintehtaan asemalla ja muistaa pipot. Pojilla oli oranssit, miehillä siniset. Seuraavana vuonna oli TUL:n liittojuhlat.

Jouko Salmelta pesäpallo jäi, kun kohdalle sattui varsinainen vaikuttaja.
- Armeijan jälkeen menin muovipajaan töihin, ja työkaveri Anderssonin Lasse innosti pelaamaan ruokatunneilla lentopalloa. Sitä pelattiin siinä pihassa kesät talvet joka ruokatunti. Mäkihommat sitten jäi, ei ollut valmentajaakaan, ja keskityin lentopalloon. Sarjapalloilu jäi -67 kun rupesin rakentamaan omakotitaloa. Sen jälkeen pelasin kyllä kaikenlaisissa puulaakeissa.

Jouko kiittelee Lasse Anderssonia, joka valmensi joukkuetta, pelasi itse, hoiti pelien järjestelyt lipunmyyntiä myöten. Lasse oli tosissaan innostunut lentopallosta. Lentopallossa Kuusankoski oli kova paikkakunta, Juhani Tuvialakin kehuu.
- Oman kylän porukka oli kaksi kertaa mestaruussarjakarsinnoissa, ja ihan pienestä jäi kiinni etteivät nousseet Suomen korkeimpaan sarjaan. Kaikki tältä paikkakunnalta!

Lentopalloa ja koripalloa pelattiin kovasti seuratalossa. Seuratalon lattia on jäänyt mieleen Tuvialalle oksaisuutensa takia.
- Koripallo ei välttämättä aina pompannut suoraan takaisin, jos sattui koholla oleva oksakohta. Oli huumorijuttu, että monella oli oma merkitty oksa, jonka kohdalta sai heitettyä korin. Näyttämön ramppi oli kammottava paikka, kun koripallossa yritti mennä kaverin ohi näyttämön vierestä. Ihan varmasti lihvaantu reunaan.

"Joukko vetolaisia koripalloilun alkutaipaleella. Vas. Yrjölä, Jäntti, Aranko, Aro, Salama, Valleala, Myöhänen, Haimi ja Weckström."

Seuratalo oli kovassa käytössä. Salissa pelattiin koripalloa tai lentopalloa, näyttämön esirippu oli vedetty eteen ja sen takana harjoitteli samaan aikaan Kuusankosken teatteri.
 - Seuratalo oli tarpeelliin paikka. Mutta pesupaikkana oli vaan yksi allas. Vierailijat kysyi pelin jälkeen, missä on suihku. Näytettiin allasta, että tos noin. Nostettiin jalka siihen reunalle ja pestiin. Hankasalmen Hanka kävi seuratalolla ja yksi iso kaveri oikein suuttui kun ei ollut pesupaikkaa, se heitteli vehkeitä ympäri salia vihapäissään.

Jouko kertoo, että lentopallossa lattiasta meni tikkuja sukkiin, kun tehtiin "tiikereitä".
- Kouluaikoina pelattiin paljasjaloin, ja pelien jälkeen kaivettiin jaloista ja vattasta ja selästä pitkiä tikkuja.

Tuviala muistuttaa myös salamapallo-puulaakista, jota pelattiin kahtena vuonna. Hän pelasi siinä Kymin Paperin joukkueessa. Kyykkä-puulaakiin Juhani osallistui myös parina vuonna, pesäpalloa hän pelasi mestarikerhon joukkueessa.
- Puulaakipeleissä oli monta kertaa parempi tunnelma kuin sarjapeleissä. Työkaverit tulivat kannattamaan omaa osastoaan vaikkeivät muuten käyneet urheilukilpailuissa.

Kaikkein merkittävin yhtiön urheilutapahtuma kymmenien vuosien ajan oli neljän suuren hiihto. Viestiin osallistuivat paperi-, sähkö- ja rakennusosasto sekä korjauspaja.
- Kiertopalkinto oli helvatin tärkeä saada osaston kaappiin. Ampuskilla oli pilvin pimein väkeä katsomassa. Hiihtoja jatkettiin Eerolassa, Voikkaa tuli niihin mukaan. Ei tästä montaa vuotta ole kun ne hiihdot lopetettiin. Ja oli täällä seurojen välinen viestihiihtokin monta vuotta, lähinnä Kisan ja Puhdin välinen ottelu, Tuviala kertoo. Jouko Salmi sanoo hiihtäneensä seurojen välisiä viestejä, joissa joukkueita oli ainakin kymmenen. Yhdellä seuralla oli useampia joukkueita.
- Ladut ja järjestelyt tehtiin talkoilla, yhtiö antoi palkinnot.

Puhe siirtyy nuorten omatoimiseen urheiluun seurojen ulkopuolella. Kaikki ovat samaa mieltä: kannattaa pelata omilla kotikulmilla ilman ohjausta kaveriporukassa. Paikkojen kunnostaminen opettaa omatoimisuuteen. Kaveriporukassa kaikki saavat pelata toisin kuin seuroissa, joissa heikommat päätyvät otteluissa vilttiketjuihin.
- Omassa kulmakunnan joukkueessa pääsee vähemmilläkin taidoilla mukaan, maalille tai vasemmaksi puolustajaksi, Juhani nauraa.

Mutta huomaako tämä kolmikko nykyisin, että urheilutaustalla on edelleen vaikutusta.
- Että mihinkä suuntaan, Tapani kysyy naureskellen. - Jotain hyötyä voi olla, mutta varmaan haittaakin. Polvista huomaa, että vähän liikaa tuli juostua pallon perässä, nivelten kulumat tuntuu. Mutta ei kaduta, oli se liikunnallinen lapsuus ja nuoruus niin hienoa aikaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Penan viestejä Eilalle 19. Häähaaveilua

22.1.1947 on päivätty Pentin hupenevan kirjepinon neljänneksi viimeinen kirje. Alkuun Pentti taivastelee, kuinka samanlaisia tuntemuksia hän...