Penan viestejä Eilalle 19. Häähaaveilua

22.1.1947 on päivätty Pentin hupenevan kirjepinon neljänneksi viimeinen kirje. Alkuun Pentti taivastelee, kuinka samanlaisia tuntemuksia hänellä ja Eilalla on, kun tuntee menetelleensä pahoin toista ihmistä kohtaan. Hämmentävää tilitystä katumisesta, syyllisyydestä ja anteeksiannosta ja kaikkien syvimpien ajatusten jakamisesta henkilöltä, joka oli se meidän reipas hauska seuramies -iskä. Jätetään se tilitys nuorenparin kahdenkeskiseksi ja aloitetaan jostain käytännön elämää liippaavasta.

"Se veikkaus, se veikkaus. Sinä päihitit minut aivan ylivoimaisesti. Minulla oli vain seitsemän oikein, mikä ei ole oikeastaan mitään Sinun yhdeksikkösi rinnalla. Emme vielä voittaneet, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Olethan muistanut veikata, vai? Raha-arpojen arvonnassa voitti viereinen numero 400 mk. Itsepintaisesti ostin kumminkin taas helmikuun raha-arvan. Olen ehdottoman varma asiasta, että tulen vielä tämän kevään kuluessa voittamaan."

Ai tuohon aikaan veikattiin jo? Kyllä, Wikipedia sanoo, että valtio perusti Veikkaus Oy:n ensimmäisen version vuonna 1940. Ensimmäinen peli oli vakioveikkaus, ja sitä ilmeisesti ovat Pena ja Eilakin pelanneet ja toivoneet tietysti kunnon pottia uuden kodin perustamista varten.

Kuvassa Pentti (oik.) abiturienttivuonnaan lukiokaverinsa kanssa Kouvolassa.

Koulukiireet ovat kuulemma vaivanneet, viimeisen kevään opiskelijat ovat työn touhussa alvariinsa. Entisen kämppäkaverin Kiurun Paulin puhelinsoitto Helsingistä on ilahduttanut kiireen keskellä. "Hän ei oikein tuntunut olevan sielläoloon tyytyväinen. Asunnon kertoi itsellään olevan, mutta niin pienen, ettei siihen oikein voi ottaa kämppäkaveriakaan ja lisäksi vuokralautakunta aikoo antaa Paulille lennätyksen ja vuokrata jollekin perheelle tuon asunnon. Kouluolotkin kuuluvat olevan hieman sekaisin tilanahtauden takia. Kyllä Pauli olisi mieluummin oleskellut täällä Tampereella. Minusta oli kovin hauskaa, että hän soitti vanhan kämppäkaveruuden merkeissä. Nyt vasta huomaan kuinka loistopoika hän oli asuessamme yhdessä. Koskaan ei osaa olosuhteiden hyvin ollessa antaa elämälle sitä arvoa kuin pitäisi, vasta pienen putoamisen tullessa sen huomaa, mutta valitettavasti liian myöhään. Ei minulla mitään huomauttamista nykyistä kämppäkaveriakaan kohtaan varsinaisesti ole, mutta ei elämä ole sellaista kuin Paulin kanssa."

Näin pohtii tämä 23-vuotias filosofi ystävyyttä, joka syntyi junassa matkalla opiskelupaikkakunnalle. Täpötäydessä vaunussa toisilleen tuntemattomat Kuusaan-Kouvolan pojat olivat ryhtyneet juttelemaan, ja paljastui, että toisella oli kämppä muttei kämppäkaveria, toisella ei taas kumpaakaan. Siitä käynnistyi läpi elämän kestänyt ystävyys.

Lopuksi Pena houkuttelee Eilaa junalle vastaan, kun hän parin päivän kuluttua saapuu viikonlopun viettoon. "Jos vaan suinkin voit, niin tule Kouvolaan vastaan. Luulen, että Sinusta ei ole paljoakaan jäljellä, kun koppaan Sinut syliini."

Seuraava kirje on päivätty vasta 27.1.1947. Tyyli on jälleen liikuttavan setämäistä 2000-luvun lukijan silmissä. Näin kirjoittaa 23-vuotias insinööriopiskelija: "Kiitos Sinulle taas tuosta kaikkien aikojen viikonlopusta. Se siirtyy nyt mieluisten ja rakkaiden muistojen joukkoon, muistojen, joiden avulla vaikeina ja ikävinä aikoina saa tuntumaan elämänsä siedettävältä. Kun tämänkin loman muisto jonain sateisena talvipäivänä tulee mieleeni, tuntuu varmaan siltä kuin kesäinen aurinko pilkistäisi ikkunasta iloisesti ja lämpimästi hymyillen."

Hypätään parin lauseen yli ja jatketaan lukemista: "Mitä pahaa minä olen tehnyt, etten saa matkustaa jo ensi sunnuntaina luoksesi. Jos siihen olisi vain tilaisuus, olisin onnellisin mies Euroopassa." Eila on täyttänyt Penan toivomuksen ja tullut junalle vastaan. Pena kuvittelee jo seuraavan kohtaamisen. "Silloin perjantai-iltana minä Kouvolan asemalla junasta alasastuessani sydän jyskyttäen katselen ympärilleni etsien Sinua. Tuollahan Sinä jo tuletkin niin reippaana ja suloisena - - tartut minun käteeni ja niin astelemme kohti mottia toisiltamme kuulumisia kysellen."

Tällaista oli sitten tulossa aikanaan.

Tulevaisuus kangastelee auvoisena nuoren sulhasen mielessä, kun hän miettii tulevia kesähäitään ja kyselee Eilalta: "Muutaman tuollaisen ohikiitävän viikonlopun perästä onkin jo pääsiäinen ja siitä  vain pieni harppaus kesään ja onneen. Oletko vielä tullut koskaan ajatelleeksi, että tuon kesän jälkeen on vain yksi ohikiitävä syksy ja senjälkeen saamme olla aina yhdessä. Silloin todella alkaa yhteinen elämämme, jonka me tahdomme tehdä toinen toisellemme niin miellyttäväksi kuin vain taidamme."

Ovatkohan Pena ja Eila olleet kaverien tai sukulaisten häissä, kun mieleen juolahtaa tällaistakin: "Mieleeni muistui juuri viime lauantaina siellä kirkossa papin pitämästä puheesta erittäin sattuva kuvaus avioliitosta. Nimittäin, alttarille johtaa kaksi eri tietä, mutta sieltä takaisin tulee vain yksi, yhteinen." Kuvaus siitä vain yltyy sellaisiin runollisuuksiin, että säästämme hiukan itseämme nyt. Loppukaneetti aiheesta kuitenkin: "Kuinka keveästi nuoripari sitten astuukaan tuota ilojen polkua alttarilta kohti edessä aukeavaa ihanaa elämää."

"Kunpa tuo päivä koittaisi pian meillekin. Tuo ensi kesä on niin ihmeellinen, että en koskaan vielä pienempänä odottanut joulupukkia sellaisella kiihkeydellä kuin tuota onnen kesää." Ja koittihan se kesä ja onnen päivä juhannuksena 1947, jolloin Eila ja Pentti vihittiin Kuusankosken kirkossa avioliittoon. Mutta vielä on hetki jaksettava.

"On niin rauhallinen iltahetki, ettei minulla sellaista ole ollut koko tänä vuonna täällä Tampereella. Salon poika on jossain ulkona, en tiedä missä. Radiosta tulee hiljalleen radio-orkesterin myöhäiskonsertti. Niin meillä on nyt radio. Salon poika toi sen tullessaan Helsingistä. Tekeehän sekin elämän edes vähän siedettävämmäksi."

Pentti iloitsee, että Eila ja hän ovat käyneet valokuvaamossa."Tuossa kuvassa Sinä olet minun oma Eilani. Oikein hyvin onnistunuthan se toinenkin kuva on, mutta kyllä tämä uusi on aivan omaa luokkaansa. Siihen katsoessani tunnen, että niin synkällä ja pessimistisellä tuulella en täällä Tampereella voi ollakaan, ettei onnellinen hymy voisi tulla kasvoilleni  ja silloin on taas elämä kunnossa."

Ja perään normaalit loppurutistukset. Kirjettä lukiessa pari ajatusta jää askarruttamaan. Onkos meidän isä tosiaan ollut noin koti-ikäväinen nuorena, että suuri osa kirjeistä on tuollaista huokailua. Meille hän näyttäytyi joko tavallisena arkisena iskänä tai oikein iloisena veikkona. Ja toinen kysymys: eikö helpotus sodan kauhujen loppumisesta kestänytkään sen pitempään? Penttihän oli ilmatorjunnassa Jylpyllä ja koki riittävästi sodan kauhuja, että kuvittelisi rauhan tulon antavan levollisen mielen loppuiäksi. Mutta ihmismieli toimii näköjään ihan toisin. Pentti vertaa nykyistä hyvää arkea vielä parempaan mahdolliseen tulevaisuudessa. Vai jäikö sotavuosista mieltä painamaan sen verran iso kuorma, että yksin oleminen, ero perheestä ja tyttöystävästä ahdistaakin tosi kovasti?