Kotikirkkoni

Kuusankosken kirkko on tuttu kaikille paikkakuntalaisille. Sen huomaa myös satunnainen matkailija - torni kohoaa muun maiseman ylle ja hallitsee näkymää kauas. Meidän kirkko on hyvää katsottavaa jylhyydessään ja kauneudessaan. Mielipide saattaa olla puolueellinen ja perustua pitkään suhteeseen kirkkorakennuksen ja seurakunnan kanssa, mutta oikea se joka tapauksessa on. Tässä kuvia kirkosta eri vuodenaikoina - edestä ja takaa, alhaalta ja ylhäältä, läheltä ja vielä lähempää.

Kirkko joulukuun iltapäiväauringossa

Vielä anteeksipyyntö: sijoittelisin kuvat kauniimmin, jos ohjelma sallisi. Kuvatekstien tietoja olen poiminut Kuusankosken seurakunnan vuonna 2005 julkaisemasta kirjasta Kuusankosken kirkko, varsinkin Marja Terttu Knapaksen ja Riitta Nikulan tekstistä..

Hyvää vuodenalkua kotikirkon kulmilta!

Arkkitehti Armas Lindgrenin suunnittelema kirkko valmistui vuonna 1929.

Seurakuntasalin kuve huhtikuun terävässä paisteessa

Suntio Laineen perheen lastenhuoneessa oli puolikuu-ikkuna.

Vanha hevospuomi on yhä paikoillaan.

Alapiha oli kiva leikkipaikka suntion tyttärien kavereillekin.

Keittiönikkunan vieressä oli hieno pallopeliseinä.

Joskus pääsimme torniin Laineen tädin kanssa katsomaan kellojen soittamista.

Ja nyt ovesta sisälle kirkkoon!

Ilmari Launiksen kipsinen krusifiksi siirrettiin väliaikaisena kirkkona toimineesta seuratalosta uuden kirkon alttarin kuorikaaren alle. Meidän kirkossa alttari onkin rakennuksen länsi- eikä itäpäädyssä, kuten yleensä.

Koristemaalari Yrjö Lehtiön tekemä viinipuu-aiheinen maalaus pohjoisen puolen oven yllä.

Meidän kirkossa saarnastuoli onkin salin oikealla eikä vasemmalla laidalla, kuten yleensä.

Alttarikaide on balusteri- eli pylväsrakenteinen.

Alttarin etuosan peittävään kirkkotekstiiliin on kuvattu evankelistat Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Alkuperäisen oli suunnitellut arkkitehti Armas Lindgren. Nykyinen on sen kopio, joka on valmistettu vuonna 1987 Suomen Käsityön Ystävissä.

Kastemaljan graniittialustan on tehnyt kuvanveistäjä Gunnar Finne. Messinkisen suojakuvun kolinaa vaimentavat pehmikkeet asensi suntio Erkki Hirviriutta.

Lasimaalaukset on suunnitellut Antti Salmenlinna, ja ne on tehty Salomo Wuorion maalaamon lasiateljeessa. Kastekappelissa aiheina ovat Pyhän hengen kyyhkynen ja puhtauden ja viattomuuden vertauskuva lilja.

Alwar Cawénin Kristus Getsemanessa sopi arkkitehti Armas Lindgrenin mielestä ehdokkaista parhaiten alttaritauluksi. Kirkkovaltuusto päätyi samaan näkemykseen äänestystuloksella 14-3.

Alttarin yläpuolella olevissa laatoissa on samanlaista vihreää salamointia kuin kirkkosalin ovissa.

Penkit maalattiin vuonna 1964 kermanvaaleiksi, mutta vuonna 1987 ne saivat takaisin murretun harmaanvihreän kuultovärinsä.

Kirkkosalin sivuseinillä on kuvat apostoleista käsissään tunnuskuvat, jotka viittaavat heidän elämäänsä tai marttyyrikuolemaansa. Pietari ja Andreas on maalattu sivulehterin yläpuolelle

Vuoden 1987 remontissa punainen matto poistettiin ja lattia uusittiin.

Tornin portaikkoa

Kovaonniset kellotaulut takaapäin

Analogisen aikakellon koneisto seisoo.

 

Kuusasta kirkontornista katseltuna

Erkki Hirviriutta - salaa hauska suntio

Erkki Hirviriutta liikkuu Kuusankosken kirkossa kuin kotonaan. Ei uskoisi, että hänen viimeisestä työpäivästään suntiona on jo parikymmentä vuotta. Vanhalla työpaikallaan ex-suntio käy edelleen silloin tällöin - nyt vain urkuparven alla istumassa sakastin ovensuun paalupaikan sijaan.

Valehtelisin, jos väittäisin tätä kirkonpalvelijaa tosikoksi. Ulkomuoto pettää, vähän väliä hän heittää puheensa joukkoon kuivaa englantilaistyyppistä huumoria. Erkki kyllä osaa olla haudanvakavana ja käyttäytyä arvokkaasti, vaikka hänen teki monta kertaa mieli purskahtaa nauruun kesken palvelutehtävien.
- Kerran vieraileva saarnaaja pudotti puheensa liuskat saarnatuolista alas, ja minä ryntäsin hakemaan ne ja toimitin takaisin ylös puhujalle. Toisella kerralla Valkealan opiston rehtori Nykänen oli täällä vihkimässä oppilastaan. Huomasin, että hän oli jättänyt Raamatun ja paperinsa sakastin pöydälle mennessään alttarille. Hän oli jo kääntynyt selin saliin, ja morsiuspari odotti eteisessä. Mietin kuumeisesti ja hoksasin, että kun eteisen ovet aukeavat ja soitto alkaa, kaikki katsovat morsiusparia. Sillä välin ehdin livahtaa viemään asiakirjat alttarin portinpielen päälle.

Pokka pitää, koska sen pitää pitää. Suntion oli oltava jumalanpalveluksissa valppaana koko ajan.  Samalla kertaa olet kaiken kansan nähtävänä mutta yrität toimia huomaamattomasti. Tätä tarvitaan esim. silloin, kun osanottajamäärää lasketaan.
- Jumalanpalvelusten osanottajat kävin laskemassa urkuparvelta niin pitkälle kuin sieltä näkyi, ja loput kirkon takaosasta. Matkat kiersin ulkokautta. Ehtoollisen osallistujat piti myös kirjata. Seisoin pylvään vieressä ja tein merkinnät paperiin, miesten ja naisten määrät erikseen. Vaikeusastetta tuli huomattavasti lisää, kun käyttöön tuli jatkuva ehtoollispöytä 80-luvun alussa. Mutta ei siinä varmaan kenenkään taivasosuus mennyt, jos joku jäi pois tai tuli kirjoihin kahteen kertaan, Hirviriutta myhäilee.

Suntio laskentapaikallaan

Suntio vastaa siitä, että kaikki toimii

Kun seurakuntalaiset tulivat kirkkoon, siellä oli jo tapahtunut paljon. Ennen jumalanpalvelusta pantiin kuntoon äänentoistolaitteet.
- Ja piti pyydellä tulijoiden joukosta, tutuista, kolehdinkerääjät - mistäs muualta heidät olisi saatu?





Kolehdin kerääminen Kuusankosken kirkon pitkävartisilla haaveilla on taitolaji.
- Katselin, kun partiotytöt koukkivat haaveilla alhaalta käsin. Silloin siinä on vaara, että virsikirjat lähtevät hyllyltään. Toisella laidalla ja liian matalalla kerätessä vaarassa ovat taas ihmisten päät ja hatut. Kannattaa kulkea ikään kuin peruuttamalla, ettei osu seinään sivukäytävillä, Erkki neuvoo.

Suntio myös koristelee alttarin kynttilöin ja kukin. Tai sitten suntion vaimo.
- Meillä se meni niin, että Pirkko osti ja laittoi kukat astioihin.

Suntion tehtäviin tilaisuuksien aikana kuuluu myös tilanteen tarkkailu ja häiriöiden estäminen.
- Ainoastaan kerran olen vienyt yhden papan ulos, kun hän oli päihtynyt. Kirkkoherra kehotti poistamaan miehen. Sain sen tehtyä, ainahan selvä mies on vahvempi kuin humalainen.

Joulun alla paaston värit

Kirkko muistuu mieleen meille harvoin käyville sentään joulun aikaan. Menneinä vuosikymmeninä isojen pyhien jumalanpalveluksissa saattoi olla 700-800 kävijää.
- Joulunajan monien tilaisuuksien osanottajamäärät vaihtelivat päivästä toiseen, mutta palvelusten yhteen laskettu seurakuntalaisten määrä pysyi lähes samana vuodesta toiseen. Aaton hartauden osallistujamäärä on noussut ja jouluaamun jumalanpalveluksen vähentynyt. Huvittaa joskus tämä ainainen laskeminen. Nykyihmiset ovat viranomaisten silmissä prosentteja, tapauksia ja asiakkaita enemmän kuin ihmisiä, Erkki pohtii.

Kirkon väritys noudattelee pyhän liturgisia värejä. Jouluna valkoista ja punaista, paastonaikana violettia, pitkänäperjantaina mustaa, ja monena pyhänä vihreää - arjen ja kasvun väriä, Hirviriutta kuvailee.

Hirviriutat yrittivät valita kukat pyhän liturgisen värin mukaan. Pitkäperjantaille on oma sääntönsä kukista: viisi ruusua alttarilla, jokainen eri maljakossa. Marianpäivänä pantiin valkoiset liljat. Periaatteessa piti käyttää vain leikkokukkia, ettei multa varise ympäriinsä. Joulusta ei ollut erityisiä ohjeita.
- Mutta kun joulutähti sopi jokaiseen joulunajan tilaisuuteen ja kesti kaikki joulunpyhät, niin sitä me ostimme alttarillekin - näin tuli edullisemmaksi, Erkki tilittää.

Stoolissa näkyy liturginen väri.

Joulua edeltävä violetti väri ei kerrokaan vielä joulusta.
- Toinen, kolmas ja neljäs adventtisunnuntai rinnastetaan paastonaikaan. Mutta miten on otettu kynttilöiden sytyttämisessä maallistunut tapa, että niiden määrä lisääntyy joulua kohti, vaikka kirkollisesti eletään paastonaikaa? Sitä vähän moitin.

Jouluaamun palvelus ei toistu samana vuosi vuodelta. Saarnavuorossa oleva pappi määrää vuosittain eri virret. Osa on myös pysyvää - sen sanoman lisäksi.
- Alttarilla on jouluna aina kuusi kynttilää korkeissa jaloissa palavien lisäksi. Minun aikanani saarnatuolissa oli kaksi messinkistä kynttilänjalkaa, kuusi kynttilää molemmissa. Nyt ne on poistettu, saarnastuolissa on adventtikynttelikkö, jossa on neljä kynttilää.

Mutta miksi edellisinä adventtisunnuntaina poltetut kynttilät ovat samanmittaiset? Eikös ensimmäisen pitäisi olla lyhyin jo tässä vaiheessa, viikko ennen joulua?
- Ne vaihdetaan samanmittaisiin, Hirviriutta paljastaa hymyillen pikku huijauksen.

Monitori korvaa kurkistusikkunan alttarille.

Sakastissa ihmekampi

Menemme sakariston puolelle. Täällä papisto valmistautuu palveluksen suorittamiseen.
Suntion tehtävänä on Suomessakin - eikä vain ulkomaisissa sarjoissa - pukea pappi ennen palveluksen alkamista. Erkki Hirviriutta avaa albakaapin oven.
- Siinä on se ajatus, että pappi puetaan tehtäväänsä. Ei siinä sen kummempaa rituaalia ole. Varasin aina alban kaapin ulkopuolelle.

Kaulaan asetellaan stoola, aina pyhän liturgisen värin mukaan. Jouluna se on valkoinen ja vaihtuu tapaninpäivänä punaiseen, marttyyriuden väriin. Lopuksi pappi vyötetään narumaisella vyöllä. Senkin käyttö on yksilöllistä.
- Joku pujottelee stoolan liepeet vyön alle, ristikkäin, Erkki näyttää.

Liturgille pannaan ehtoollispyhinä messukasukka päälle. Niitä säilytetään holvissa. Paitahihasillaan miesten pitää alban alla olla, tämä puuvilla-keinokuitu-sekoitus olisi puvuntakin kanssa liian kuuma. Osan  Kuusankosken kirkon tekstiileistä, myös pappien vaatetuksesta, on suunnitellut paikkakuntalainen tekstiilitaiteilija Annikki Salmi.

Albat säilytetään kaapissa, messukasukat holvissa.

Kirkon ehdottomasti ihmeellisin laite on alttarille johtava portti. Se näyttää avautuvan itsestään papin lähestyessä. Mikäs ihme se nyt enää on, kaiken maailman sähkösilmien ja antureiden aikaan, mutta ennen vanhaan se oli hämmästyttävä ilmiö. Suntio Sulo Laineen Katriina-tyttären ystävänä pääsin jo varhain salaisuudesta perille: sakastin seinässä oli ikkuna ja sen kirkon puoleisessa pielessä peili, josta suntio sakastin puolelta kurkki papin saapumista. Peilin alla olevasta kammesta suntio väänsi portin auki, aina papista ulospäin. Jo Hirviriutan aikana 1987 kampi siirrettiin umpiseinälle, ja suntio näkee nyt papin lähestymisen monitorista.

Automaatio ei ole korvannut suntion vakaata kättä edelleenkään. Vanhan kaavan aikaan edellinen suntio neuvoi tulokasta portin käytössä:
- Alkuvirren aikaan lasket papin alttarille, ja sitten kun se on tunnustanut uskonsa, lasket sen pois.

Itsestään avautuva ihmeportti

Suntion tehtäviin kuuluu ehtoollisjumalanpalveluksissa myös huolehtia, että viini ja leipä riittävät. Viini tuodaan alttarille kannuun ennen palveluksen alkua, ja jos se loppuu, suntio hakee holvista lisää.

Kastetoimitusta varten alttarin vierellä on pieni syvennys kastemaljoineen. Suntio täyttää maljan sopivan lämpöisellä vedellä, ettei kastettava säikähdä.
- Erään lapsen isä kysyi, saako hän kaataa sekaan pullosta Niilin vettä. Olin sen verran hidas, etten huomannut sanoa, että voihan lapsen kastaa pelkällä Niilin vedellä, olisi kaadettu sitä pullosta papin käteen. Mutta kaadettiin pullovesi sitten sinne sekaan.

Muodonmuutoksia kesken työpäivän

Joulukirkon suntiontehtäviin Erkki Hirviriutta ei suinkaan tullut suoraan kotoa mustassa puvussa.
- Ensin piti jouluaamuna tehdä lumityöt kirkon ympärillä. Viideltä sai herätä, että ehti tehdä talonmiehen työt ja availla ovet tavallista aikaisemmin tuleville kirkkokuorolaisille. Virsien numerot laitoin tauluihin usein jo aattona. Mutta kynttilät sytytettiin tietysti aamulla, ja  alttarin hopeiset kynttilänjalat otettiin esiin holvista, jossa ne ovat tallessa palvelusten välillä, Hirviriutta kertoo.

Jottei totuus unohtuisi: Hirviriutan virka ei ollut vain jumalanpalveluksissa toimimista ja loput viikosta vapaata. Yhdistelmäviran talonmies-vahtimestari-puoli työllisti miestä koko viikon, usein epämääräisiin vuorokaudenaikoihinkin. Vapaapäivätuuraajana oli kymmenen vuotta oma vaimo. Senhän tietää, mitä se merkitsi: töissä oltiin jokseenkin aina.

Suntion koti oli kirkon alakerrassa

Työt pysyivät mielessä, koska Hirviriutat asuivat kymmenen vuotta kirkon alakerrassa. Muuten mukava paikka, mutta häiriötä tuppasi olemaan. Joskus Erkki sai kiskoa yömyöhään ikkunasta sisään pyrkivää humalaista pihalta käsin ulos. Päihtynyt vieras oli jo päässyt sisäpuolelle vyötäröä myöten .
- Ennätys oli, kun yhtenä pääsiäisenä joku särki kirkosta yhdessä yössä yhdeksän lasiruutua ikkunoista, meidän kodista ja kirkkosalista. 




Sulhanen vihkimiskunnossa?

Kirkossa tehtiin remontti vuonna 1987, ja silloin kirkkosali sai takaisin alkuperäisen ilmeensä penkkien värin myötä. Myös tekniikkaa uudistettiin, ja edellä mainittu monitori näyttää tiloja muualtakin kirkosta, myös eteisestä. Käyttäjiä huvittivat suunnittelijoiden ohjeet - nämä ulkopuoliset eivät tunteneet aina ihan tarkasti.
- Vihkimisistä meille tuli ohje, että kun kanttori näkee morsiusparin olevan eteisessä, hän alkaa soittaa häämarssia. No urkuparvelta ei voi nähdä eteiseen. Todellisuudessa se tapahtuu niin, että kun kello lähestyy määräaikaa, suntio menee eteiseen tapaamaan hääparia ja tarkistamaan, onko kaikki kunnossa. Sulhanenkaan ei saa olla humalassa, päihtyneenä ei saa vihkiä, Hirviriutta kertoo.

Siis pitikö suntion haistella sulhasen henkeä - ja vain sulhasenko? Hirviriutta yritti päätellä asian puheesta.
- Kerran sulhanen kuulosti vähän maistaneelta. Keksittiin sitten papin kanssa tekosyy, jolla hän meni jututtamaan pariskuntaa. Hän totesi, ettei ainakaan henki haissut.

Hääväki joutui kerran odottelemaan vähän ylimääräistä. Viittä vaille h-hetkeä morsian nimittäin huomasi eteisessä, että hääkimppu oli jäänyt Kouvolaan valokuvaamoon. Äkkiä taksi alle ja hakemaan kimppua - ja suntio selittämään hääväelle, että nyt kestää vähän aikaa vielä.
- Kun he tulivat takaisin, kysyin morsiamelta, halusiko hän viimeistellä asuaan. "Ei, minä haluan mennä!" hän vastasi.

Yllättävissä tilanteissa Erkkiä tuppasi joskus naurattamaan.

Kerran taas vihkipari lähti alttarilta kesken kaiken. Sulhanen oli vieraan maan kansalainen, morsian hyvin nuori kuusaalaisnainen. Erkki oli toimituksen aikana mennyt urkuparvelle laskemaan seurakuntalaisten määrää, ja pappi oli kääntynyt selin kirkkosaliin ja pariin. Morsiuspari lähtikin kävelemään pois alttarilta.
- Tulin kiireesti alas ja kerkisin puoliväliin käytävää heitä vastaan. Sanoin, että vihkiminen on vielä kesken, teidän pitäisi varmaan palata takaisin. Toimitus jatkettiin loppuun.

Suntion tehtäväksi jäi siis herättää kanttori soittamaan häämarssi. Hän marssi sakastiin ja soitti urkuparevlle merkkisoiton, jolloin Kuulan tai Wagnerin tai Mendessohnin marssi jyrähti ilmoille. Kuusikymmenluvullahan hitiksi nousi Erkki Melartinin Juhlamarssi satunäytelmästä Prinsessa Ruusunen. Tämän tiedän, koska roikuimme Laineen Katriinan kanssa sivuparvella kurkkimassa lauantai-iltapäivisin vihkimiset. Mutta takaisin päähenkilöön!

Kaikua riittää

Erkki Hirviriutta kiittelee pappeja, joiden kanssa on tehnyt yhteistyötä.
- Kaikkien kanssa on ollut hyvä toimia. Sanon sen oikein kahteen kertaan. Ja seurakuntalaisten kanssa myös on tunne, että ollaan samaa porukkaa.

Kiertelemme kirkossa ja katselemme pappien työtiloja. Pappien puheet alttarilta ja saarnastuolista kuuluvat nykyisin myös eri puolille kirkkosalia asennetuista kaiuttimista. Nyt ne ovat paikoillaan turvallisen näköisesti, joskin oudosti eriparisina alttarin molemmin puolin, mutta Hirviriutan kertomus kirkon äänentoistolaitteista nostattaa hiukset pystyyn.
- Aikaisemmin yksi kaiutin oli kiinnitetty ylös kuorikaareen, Ilmo Launiksen muotoileman krusifiksin yläpuolelle. Se painoi 80 kiloa. Kirkon seinien rappaus on aivan ohut. Asentajat olivat poranneet seiniin kolot ja laittaneet laastia kovettavaa nestettä kiinnityskohtaan, mutta se oli kyllä hyvin uskallettua toimintaa, Hirviriutta arvioi.

Äänentoisto auttaa kuulemaan paremmin tosi kaikuisassa kirkossamme. Mutta niitä ennenkin on kuultu hyvin tai huonosti puhujasta riippuen.
- Voikkaan seurakuntasisar Helvi Munne huomasi, että jos pappi kumartui puhuessaan papereihinsa, puhe ei kuulunut, mutta jos hän seisoi suorana, yläpuolella oleva äänikatos ohjasi äänen paremmin penkkejä kohti. Kaikkien ääni ei kuulu edes äänentoiston avulla. Jos papilla on samanlainen ääni kuin minulla - niin kun kahta hiekkapussia hankaisi vastakkain - niin ei se kuulu vaikka vahvistettaisiin, Hirviriutta naurahtaa.

Seurakuntasali ei ole entisensä.

Kirkko on ulkoapäin ja kirkkosalin puolelta jylhän kaunis yksinkertaisuudessaan. Sen sijaan seurakuntasali on nykyisellään surullinen näky, osittain kuin varasto, jonka seinältä entiset kirkkoherrat katselevat kehyksissään eksyneen näköisinä. Poissa on pienen salin hillitty tyylikkyys - uudet käytännöt tarvitsevat tilaa, eikä sellaiseen osattu 1920-luvulla varautua.

Kätevä emäntä ja isäntä

Kaunis eleetön käytös on ollut luontevaa Erkki Hirviriutalle kirkon palvelijana alusta asti, sillä tehtävään tullessaan hän oli jo aikamies. Lähes nelikymppisenä osaa toimia työn vaatimusten mukaisesti, varsinkin kun sitä ennen hänellä oli kokemusta seurakunnasta nuoresta asti poikakerhon vetäjänä.
- Olin myös usein suntion apulaisena, melkein joka pyhä kirkossa.

Erkki syntyi vuonna 1934 Hirviriutan perheeseen seitsemäntenä tulokkaana. Hänen jälkeensä lapsikatras kasvoi vielä yhdellä. Kolme on jo joukosta poissa. Äskettäin Erkki on siis juhlinut pyöreitä vuosia.
- Ihan järkyttävää, että vuosia on jo niin paljon.

Lukupulpetti, made in Pengertie

Keltin kansakoulun jälkeen Erkki siirtyi Kymiyhtiön ammattikouluun pariksi vuodeksi. Puulinjalle, kuten hänen töistään voi päätelläkin. Metallisepän koulutuksen hän sai sotaväessä, hänestä tuli puolustusvoimien kengitysseppä. Armeijan jälkeen hän teki töitä kotitilalla ja rakennushommia kodin ulkopuolella ja muutamalla rakennuksella Helsingissäkin.

Hirviriutan edeltäjä suntio Sulo Laine jäi sairauslomalle syksyllä -72, ja pian sen jälkeen hänen virkansa tuli auki. Silloinen kirkkoherra Edvin Laurema kehotti Erkkiä hakemaan paikkaa. Hänet valittiin tehtävään 26 hakijan joukosta. Vaimonsa Pirkon kanssa Erkki tutustui jo seurakuntanuorissa alle kaksikymppisinä. Pari meni naimisiin vuonna 1973.

Erkki Hirviriutta on tehnyt monenlaista tarpeellista pääkirkkoon. Virsitauluihin eivät mahdu pitkien ehtoollisjumalanpalvelusten kaikki virret, ja Erkin seuraaja pyysi häntä tekemään tauluihin jatkot, jottei numeroita tarvitsisi kesken palveluksen vaihtaa. Näin tapahtui. Hän on tehnyt kannettavan ristin ja sille jalustan - ristiähän esim. rippilapset kantavat tullessaan kulkueena konfirmaatioonsa, ja sitä on kannettu myös piispan tullessa kulkueessa sisään.

Kolehtihaavit tarvitsivat uudet pidikkeet - nekin ovat Erkin tekemät. Mitään arkista ei hänen käsistään näköjään synny edes kannattimia tehdessä, nämäkin on kaunistettu kirkkoon sointuvin pienin ristein. Haavien varsista päät tuppasivat lentelemään, joten Erkki sorvasi niihin uudet - kauniit.

Erikoisen tyylikäs on Erkki Hirviriutan valmistama lukupulpetti, josta maallikot käyvät esim. lukemassa päivän epistolatekstin. Se noudattelee saarnastuolin kuvioita ja värejä. Tosin Pirkko Hirviriutta tarkkana ihmisenä ei ole ihan tyytyväinen - hänen mielestään laitokset eivät ole täsmälleen samanväriset vieläkään, vaikka hän kipaisi kotoa Pengertieltä tarkistamassa asiaa useaan kertaan. Maallikon silmään ne sointuvat täydellisesti.
- Joku sanoi, että pulpetin pitäisi olla leveämpi. Mutta se ei ollut mahdollista, sillä yhtään isompaa ei olisi saatu minun askarteluhuoneestani ulos, Hirviriutta kertoo.

Kastemaljan kansi piti aikoinaan joskus pahan äänen kolahtaessaan graniittiallasta vasten. Erkki kiinnitti maljan reunoihin pehmikkeet kalinoita estämään.

Myös vaimon,  kudonnanneuvojan, kädenjälki näkyy pääkirkossa. Pirkko on tehnyt alttariliinoja, ja hänen valmistamillaan kaitaliinoilla peitetään ehtoollisella alttarikaiteen punaiset sametit. Pirkko teki seurakuntaan myös hautaliinat - kankaat joilla haudan sisäseinämät peitettiin ennen vanhaan hautauksen ajaksi.
- Nyt niitä ei näköjään enää käytetä, huomasin äskettäin siskon hautajaisissa. Pirkko ompelee nyt eläkepäivinään poaljon diakoniatyölle, maan rajojen ulkopuolellekin vietäväksi, Erkki kertoo.

Puutöitä Erkki on tehnyt pikkupojasta asti. Villapaidan rinnukset menivät puhki vuoleskellessa. Metallitöitäkin hän opetteli kotipihassa.
- Ensimmäinen ahjo oli koivun juurella, ja paperisäkki oli palkeina, hän naureskelee.

Nyt eläkepäivinä tuotteita syntyy edelleen omassa askarteluhuoneessa. Ne menevät arpajaisvoitoiksi.
- Myymällä niistä ei voisi pyytää hintaa, joka vastaisi niiden arvoa. Olen siksi lahjoittanut niitä lähetykselle ja diakonialle. Olemme autelleet Riihimäen Idäntyö ry:tä - se vie rajan yli vaatetavaraa vankiloihin ja köyhiin paikkoihin. Me olemme lajitelleet ja vieneet tavaraa varastoon vapaaehtoistyönä, Erkki kertoo.

Näitä jutellessa jouluun on reilu viikko aikaa. Tänä jouluna Erkki vastaa suuresta osasta valmisteluita, Pirkko on satuttanut jalkansa. Mutta ei hätää, Erkki on ottanut asioista selvää.
- Tänään lehdessä oli mainos: Prisma tekee koko joulun, ja siinä oli mm. nylkypuukko. Sillä voi vissiin nylkeä jotain kalaa. En tiedä, tarviiko jouluna muuta, Erkki virnistelee.

Kuusankosken kirkon arkkitehtuurista, esineistöstä, symboliikasta ja historiasta saa selkeän kuvan seurakunnan vuonna 2005 julkaisemasta kirjasta Kuusankosken kirkko. Marja Terttu Knapaksen, Riitta Nikulan ja Eero Niinikosken tekstit ja Lassi Kujalan kuvat - niiden kautta tuttu rakennus saa tarinan, joka tekee siitä vielä rakkaamman. Käytin kirjaa tätäkin juttua tehdessäni.

Koskenranta avautuu kaikille

Tennispaviljongin vastapäiseen männikköön tulee uudisrakennuksia.

Koskenrannassa  huviloiden välissä kävellessä tulee tungetteleva olo. Niin pitääkin, sillä joulukuussa 2014 tämä kansan suussa Konjakkipuistoksi ja Kermakukkulaksi nimetty paikka on vielä yksityisaluetta. Ehkä jo piankin tilanne muuttuu, ja nurmikentillä ja puistikoissa liikkuu meitä tavallisia kuusaalaisia ihan reippaasti - omalla virkistysalueellamme.

Hannu Purho, taustalla Koskenrannan yhden uuden talon paikka.

Yhtiön omistamalle alueelle on tulossa uusi asemakaava tai tarkemmin sanoen kaavamuutos. Kouvolan kaupungin kaavoitusarkkitehti Hannu Purho osoittelee tenniskentän parkkipaikalta Tallinmontun suuntaan. Siellä, heti Polinin huvilalle vievän hiekkatien laidalla, on neljä paikkaa uusille omakotitaloille.  Kun tietä jatkaa kohti keltaista huvilaa, myös oikealle puolelle jää yksi talonpaikka. Kuudes uusi koti rakennetaan Villa Idan ja Villa Bertelin välissä olevaan kuusikkoon. Siis jos kaava toteutuu suunnitellussa muodossa ja tontit menevät kaupaksi.

Tältä kaavaehdotus näyttää:
http://www.kouvola.fi/index/aikuisvaestolle/asuminenjaymparisto/kaavoitus/asemakaavoitus/vireillaolevatkaavat/koskenranta21013.html

"Myynti on kulttuuriteko"

Suurin muutos Koskenrannan elämässä tapahtuu, kun yhden omistajan tilalle tulee monta. Nyt alue on UPM Kymmene Oyj:n mutta tulevaisuudessa varmaankin kaupungin ja yksityisten. Yleisilme saattaa muuttua nykyisestä avoimesta puistomaisesta, jos uudet asukkaat ryhtyvät aitaamaan pihojaan.
- Alueen arvo on avonaisessa maisemassa. Ihmiset mielellään rajaavat reviirinsä aidoilla, ja istutetut aidat ovat ihan ok, vaikka syreenit tai pensaat. Mutta täällä ei saa aidata kiintein rakennetuin aidoin, vaan lemmikit ja lapset pitää pystyä estämään tielle karkailulta muuten. Uudet asukkaat tulevat tänne paikan ehdoilla, Purho määrittelee.

Uusille tonteille saa rakentaa 200 neliön alalle vaikkapa yhden omakotitalon tai paritalon, miksei myös kaksi erillistä pientaloa - kumpikin korkeintaan sadan neliön alalle. Tontit ovat parintuhannen neliön kokoisia.
- Ideana on se, että talo on huvilamainen, keskellä avaraa tonttia oleva yksittäisrakennus, näin ympärillä olevat vanhatkin talot sijaitsevat. Nykyäänhän jo rakennetaan vähän pienempää ja tiheämmin. Mutta tähän ympäristöön eivät mielestäni käy 700 neliön tontit, trendikäs  "yhdyskuntarakennetta eheyttävä tiivis rakentaminen". Sen sijaan Kouvolan haluamista asuntomessuista voisi tulla ns. tavallisen kansan asuntomessut. On järkevää miettiä erilaisia asumisen ratkaisuja, jotka kestävät aikaa, kaavoitusarkkitehti Hannu Purho sanoo.

Villa Polin, Selim A. Lindqvistin suunnittelema talo vuodelta 1915.

Asemakaavaehdotus säätää, että Koskenrannan uusien rakennusten tulee olla huvilamaisia. Se määritelmä tuntuu tarkoittavan aika laajaa skaalaa.
- Pääsääntöisesti ne olisivat  noppamaisia. Voivat olla vanhaa tyyliä tai sitten ihan uutta. Noita 60-luvun rakennuksiakin voi pitää huvilamaisina, Purho viittaa Lauttakadun tuntumassa oleviin mataliin harkkorakennuksiin.


Myös vanhat huvilat tulevat myyntiin. Se takaa niiden säilymisen.
- Talo vaatii asumista, käyttöä, jotta se pysyisi kunnossa. Nykyisistä kahdeksasta huvilasta vain kaksi on jatkuvassa asuinkäytössä, ja muiden kuntoa ja alueen vartiointia hoitaa ISS.

Kaavoitusarkkitehti Hannu Purho pitää yhtiön myyntipäätöstä kulttuuritekona.
- On iso asia, jos tällainen alue pystytään säilyttämään myymällä se tonteiksi ja valmiina rakennuksina. Meidän yhteiskuntahan ei vieläkään siedä vanhenemista, kaikki pitäisi korvata uudella. Pitää rempata viimisen päälle, vaikka voisi pienellä downshiftingillä päästä paljon parempaan lopputulokseen. Yhteiskunnan kannalta vähempi puuttuminen säilyttäisi arvoja, jotka muuten saattavat kadota, Purho painottaa.

Tekniikka menee uusiksi

Kun asemakaava hyväksytään ja se saa lainvoiman, vuorossa on tonttijaon teko. Nyt alue on yksi ainoa iso tontti.
- Sitten mitataan kulkuväylät, nykyisistä tulee katuja tai kevyen liikenteen väyliä. Tästä tenniskentän tienoosta tulee virkistys- ja urheilupalvelualue, tuonne tulee puistoalue ja lähivirkistysaluetta. Alue hajoaa erillisiin yhdyskuntateknisiin alueihin, joista vastaavat kunkin tehtävän omat osaajat kaupungilla Purho luettelee.

Tiet ja katuvalotkin uudistetaan.

Ratkaistavaa riittää, kun yhtiö luopuu alueesta ja taloista. Aivan ranta-alueet yhtiö pitää itsellään, jotta sille jää oikeus veden sääntelyyn. Muualla koko yhdyskuntatekniikka joudutaan korjaamaan tai uusimaan: sähköt, puhelin, data, vesijohto, viemäri ja lämmitys.
- Mitä tehdään hiekkateille - pannaanko kivituhkalle vai asfaltille? Ainakin väyliä pitää leventää, jotta kaksi autoa mahtuu kohtaamaan. Koskenrannan nykyiset sähköjohdot ovat kiinni UPM:n verkossa, katuvalotkin. Kaikkien talojen vesi tulee yhden liittymän kautta eikä eri taloilla ole omaa vesimittausta. Jätevedet menevät jonnekin jotenkin, vanhojen - jopa satavuotiaiden - betoniviemäreiden ja putkien kautta. Ilmeisesti pääosa ei enää mene Kymijokeen vaan Lauttakadun pumppaamon kautta kunnan jätevesiverkkoon, Purho luettelee hallinnon huolia.

Ennen kaavan hyväksymistä on siis laadittava maankäyttösopimus ja sovittava siitä, kuka maksaa Purhon luettelemien tehtävien kustannukset, rahalla vai maanvaihdoilla, ja millä aikataululla työt tehdään.
- Tämä on Kouvolan suurin rakennettu alue, joka siirtyy yhdeltä omistajalta. Minun mielestäni kaupungin pitäisi hankkia näin keskeinen alue omistukseensa ja ratkaista, miten se hoidetaan. Ei kaikkea kannata vetää golfkentän nurmikon tapaiseksi, sellainenhan on lajistoltaan erämaata. Tänne voisi sitten panna kyltin "Kouvola, luonnonmukainen ympäristö", Purho sanoo.

Nurmikenttä oli ennen hyötypuutarhana. Taustalla Villa Ruths.

Suojelu helpottaa remontointia

Hiekkatien päässä loistaa keltaisena Villa Polin - tämä taitaa olla joulukuun ainoa aurinkoinen päivä, joten puuhuvilan väri suorastaan hehkuu. Rakennus näyttää hyväkuntoiselta. Pihan laidalla seisoo talousrakennus, johon on piilotettu ovelasti kaksi autotallia kippiovien taa.  Kaikki Koskenrannan talot on suojeltu asemakaavalla. Yleensä kaavojen suojelumääräykset koskevat rakennuksen julkisivuja ja sen kaupunkikuvallista asemaa, mutta joissain tapauksissa voidaan antaa suojelumääräyksiä myös rakennuksen kiinteästä sisustuksesta ja kalustuksesta. Yleensä kiinteä sisustus suojellaan kuitenkin rakennussuojelulailla.

Koska talot ovat suojeltuja, niiden kunnostamisessa ei ole yhtä suuria vaatimuksia kuin muissa vanhoissa rakennuksissa. Suojelumerkintä mahdollistaa näiden rakennusten järkevän energiateknisen korjaamisen. Koska rakennusoikeutta ei ole mitattu aikoihin, niihin saa nyt tehdä muutoksia sisälle oman tarpeen mukaan riippumatta siitä, mitä asemakaava rakennusoikeudesta sanoo.
- Jos on vintti- tai kellaritilaa, sen voi ottaa käyttöön ilman poikkeuslupia. Ja näitä isoja huviloita voisi korjata paritaloiksi, Hannu Purho selvittää.

Hevospelien aikaan rakennetuilla taloilla ei ole autotalleja valmiina pihoissa. Nykypäivän pyhä lehmä tarvitsee oman rakennuksensa, joten kaavaehdotuksessa autotalli on sijoitettu vanhoilla pihoilla olleiden talousrakennusten paikalle.

Ylempänä loivassa rinteessä näkyy Villa Ruths, alueen arvokkain talo.
- Se on arvokas kulttuurihistoriallisesti, tiettävästi ainoa Gunnar Asplundin Suomeen suunnittelema talo. Asplundhan on ruotsalaisille kuin Aalto meille. Alkuperäinen on ollut kyllä erinäköinen, Vellikupissa on kuva talosta ensimmäisessä asussaan, Purho viittaa Ulla Nikulan laajaan artikkeliin Koskenrannan huviloista uusimmassa Vellikupissa.

Villa Ruthsin edessä levittäytyy iso nurmikenttä, siis oikeasti iso. Se on aikoinaan ollut yhteistä hyötypuutarhaa.
- Nyt tämä on yksityistä aluetta, ja kaavamuutoksen jälkeen se muuttuu julkiseksi, jos se tulee kaupungille. Olisi mukavaa, jos liikuntapuolella olisi tälle jotain käyttöä samoin kuin tenniskenttien alueellekin. Mutta on asiassa toinenkin puoli: haluavatko lähitalojen asukkaat rajata oman reviirinsä ulkopuolisten liikkumiselta? Kiinteät aidathan eivät ole sallittuja, Purho muistuttaa.

Villa Ida saa lähinaapurin, muttei liian lähelle.

Villa Bertelin ja Villa Idan välissä humisee nyt kuusikko, osin haavikko. Uudessa kaavassa siinä on asuinrakennus.
- Metsikkö ei kuulu tähän. Se on istutettu siihen Villa Bertelin valmistuttua. Uusi talo on tarkoituksella piirretty tähän, jotta alueen avaruus säilyy. Toivottavasti kuusikko häviää kokonaan. Sen takanahan oli kaksi kalanviljelyallasta, ja siellä on myös altaiden ympärille istutetut lehmuskujanteet, jotka eivät nyt ollenkaan näy.

Kuusikon poistaminen toisi valoa ja avaruutta, ilma vaihtuisi paremmin ja alue näyttäisi enemmän yhtenäiseltä kokonaisuudelta.

Kävelylle joenrantaan

Vielä 80-luvun alussa rantaa pääsi kävelemään Lauttakadulta myös Tallinmontun suuntaan. Joko se reitti voidaan palauttaa?
- Se on tarkoitus. Tästä on suunniteltu lähivirkistysaluetta, mikä mahdollistaa kevyen liikenteen raitin rakentamisen. Polku voisi nousta vanhaa tielinjaa Villa Wolmarin pihaan, ja sen yläpuolelta se jatkuisi kevyen liikenteen väylänä Tallinmonttua kohti, kaavoitusarkkitehti Hannu Purho kertoo.

Tästä saa tulevaisuudessa jatkaa Tallinmonttuun asti.

Näillä tienoin rakentamista on vuosikaudet häirinnyt Kuusaansaaressa toimivan Kemira Chemicals Oy:n läheisyys. Se on seveso II -direktiivin alainen laitos, riskialtis teollisuusalue. Siitä kilometrin etäisyydellä ei saisi rakentaa uutta asutusta.
- Olemme käyneet pitkät keskustelut Turvallisuus- ja kemikaaliviraston kanssa. Heidän mielestään nykyisetkin talot pitäisi purkaa eikä uutta saisi rakentaa. Mutta pelastuslaitoksen ja alueellisen ympäristökeskuksen kanssa päästiin hyvään yhteisymmärrykseen siitä, että uudet tontit eivät ole merkittävä lisäys.

Joen toisella puolen olisi myös tyhjää rakennusalaa, jossa oli ennen puuhuviloita. Purho haluaisi paikan asuntokäyttöön, mutta se sattuu olemaan samaa seveso II -aluetta, jonne tehtaalta päin puhaltavat tuuletkin useimmiten osuvat.
- Nyt tilanne on parantunut, sillä laitoksen prosessit ovat muuttuneet vähemmän riskejä tuottaviksi. Tulevaisuudessa kannattaa miettiä myös, mitä Tallinmontulle tehdään. Se ei enää sovi asumiseen, koska se on teollisuustonttia, mutta onhan kaikenlaista tapahtumaa ja virkistystarvetta, johon se paikka sopisi.

Villa Wolmar ja voimalinjapylväs.

Innostumme pohtimaan muitakin tehtaan lähialueita, jotka kaipaavat uudenlaista asemakaavaa. Öljymäki vaatii uutta suunnitelmaa - sen kaavassa on kerrostaloja siellä missä ei kerrostaloja kuuluisi olla, ja se pitäisi muuttaa omakotitaloalueeksi. Valtakunnallisesti merkittävä rakennettu kulttuuriympäristö Mustavuori pitäisi turvata kaavalla.
- Osa rakennuksista on korjattu, osa uhkaa maatua sijoilleen. Toivottavasti vanhoihin kiinteistöihin saadaan asukkaat, jotka alkavat vaalia talojaan. Hinta kyllä varmaan houkuttelee. Äskettäin uutisoitiin, että Kouvolan maanhinnat ovat ehkä kolmannes pääkaupunkiseudun tonttien hinnoista, Purho sanoo.

Oman kylän poikii

Hannu Purho ei selvästikään ole alansa leipäpappi, niin innostuneesti hän puhuu rakentamisesta, tienpidosta, kaavoituksesta, kulttuurihistoriallisista arvoista, uudesta arkkitehtuurista, jopa hallinnosta. Hän näyttää heittäytyvän Kuusankosken eri alueiden pohtimiseen samalla vimmalla, oli kysymys Tähteestä tai Aronpellosta, Mustastavuoresta tai joenrannan kävelyreiteistä - tämän tiedän jo vuosien kokemuksesta. Mutta hänpä onkin paljasjalkain kuusaalain.
-  Asuin Kytöahossa, kävin Kymintehtaan koulua yhdeksän vuotta, sitten  Kuusaan luokion. Lahdessa opiskelin rakennusarkkitehti AMK:ksi. Valmistuin sieltä 1996 ja lähdin Oulun yliopiston arkkitehtuuriosastolle. Lahdessa opiskelin korjausrakentamista ja Oulussa keskityin modernin arkkitehtuurin restaurointiin.

Purhon pipo muistuttaa Oulun-vuosista.

Kuusankoskella Hannu aloitti työuransa varhain.
- Olin tet-harjoittelussa Kuusankosken kaupungin kaavoituspuolella vuonna -86. Lahden-opintojeni aikaan olin kesätöissä kaupungin talo-osastolla ja mittapuolella. Oulun opintoihini etsin dippatyön aihetta tältä seudulta ja olin Kymenlaakson maakuntamuseossa töissä kolmena vuonna ja tein diplomityön Kymenlaakson kartanoalueinventoinnista. Sen jälkeen tuurasin siellä Timo Lievosta rakennustutkijana.

Samoihin aikoihin Purho asettui tukevasti vanhalle kotipaikkakunnalleen.
- Ostin vanhan hörskätalon ja aloin remontoida. Se on kyllä kauhea talo, kuusaaksi "murha mörskä". Hain paikkaa Kuusankosken kaavasuunnittelijaksi ja pääsin. Nyt olen ollut täällä töissä kahdeksan vuotta.

Tarina katkeaa, kun Hannu pysähtyy ihastelemaan yhtä 60-luvun huviloista.
- Huvila Heikkerö on minun suosikkini. Nämä kuusikymmenlukulaiset kämpät on siitä niin siistejä, että ne on niin yksinkertaisia. Pohjaratkaisultaan ajattomia ja eleettömiä, mutta eristykset poikkeavat nykyvaatimuksista...

Arkkitehtitoimisto Bertel Gripenbergin suunnittelua.

Kaavasuunnittelijasta tuli kaavoitusarkkitehti, kun perustettiin uusi Kouvolan kaupunki.
- Palkkaan se ei vaikuttanut. Meitä on enää kaksi maankäytön suunnittelussa. Ennen kuntien yhdistymistä meitä oli peruskunnissa yhteensä kuusi. Ongelmallista, kun meidän toimintakenttä koko ajan muuttuu ja vaikeutuu. Tulee uutta lainsäädäntöä, tekemisen tapoja, ihmiset ovat valveutuneempia, jolloin rakennusperintöarvoista pitää osata kertoa, mikä on arvokasta. Se vaatii koko ajan uuden opiskelua.

Kaavoittajan pitää osata katsoa kokonaisuuksia.
- Yksittäinen rakentajahan katsoo omia tarpeitaan. Rakennusvalvonta miettii yhtä tonttia. Kaavoittajan pitää miettiä, miten rakennus suhtautuu lähiympäristöön tai meidän kulttuurikontekstiin.

Tällä hetkellä Purho tekee yleiskaavoitukselle keskeisen kaupunkialueen rakennuskulttuuri-inventointia. Se pitää sisällään laajat alueet Kouvolan taajamia.
- Siinä mietitään ensimmäistä kertaa uuden Kouvolan tarpeiden mukaista maankäyttöä. Missä nyt astuaan, mihin asutusta laajennetaan seuraavien 20 vuoden aikana - olemme löytäneet nelisenkymmentä laajentumisaluetta. Me teemme nyt itse sitä, mitä ennen on teetetty konsulteilla. Se vie aikaa, mutta onhan meillä paikallistuntemusta, minulla ja Heikki Kaupilla, joka oli entisen Anjalankosken kaavoittaja ja nyt Kuusaalla.

Työnkuva on kuulemma siirtynyt propagandan suuntaan.
- Puhumme ihmisille siitä, mikä on tärkeää. Herättelemme tekemään havaintoja omasta ympäristöstä ja puuttumaan epäkohtiin.

Purho vahvistaa sen, mitä jo epäilinkin. Hänelle työ on samalla harrastus.
- Kun liikkuu, pitää silmänsä auki. Kun joku sitten soittaa jostain paikasta niin tietää jo, että ai niin se on se keltainen rakennus, Hannu nauraa.

Villa Bertel, arkkitehti Liljequistin vuonna 1939 suunnittelema asuintalo.

Mitkä ovat Hannu Purhon teesit asuinympäristön rakentamisessa?
- Asuinympäristön pitää olla viihtyisä. Turvallinen. Esteetön. Meillä täällä on iso plussa: asuinympäristömme on kerroksellinen. Siinä on edustettuna historiallisia kerrostumia eri aikakausien rakentamisesta, puistosuunnittelusta, eri ikäistä kasvillisuutta. On tärkeää, että mukana on myös uutta. Kasarminmäen Pajassakin on hienoa se, että se aiheuttaa keskustelua, koska ei imitoi punatiilirakennuksia.

Purho pitää kuitenkin vanhastakin tyylistä.
- Minusta vanhahtavia rakennuksia saisi rakentaa, panna Strömsö-vaihteen päälle ja tehdä entisaikojen tyylistä. Jos aikaisemmat sukupolvet ovat olleet niin pöljiä etteivät ole osanneet arvostaa vanhaa rakennuskantaa, voimme pyrkiä pikkuisen korjaamaan tilannetta.

- Vanhan remontoinnissa taas on hyvä laadun tae, että on riittävän vähän rahaa. Silloin joudut todella suunnittelemaan etkä voi mennä ensimmäisten virtausten mukana, Purho kiteyttää.

Koskenrannan alueeseen, rakennuksiin ja elämään pääsee toistaiseksi tutustumaan parhaiten lukemalla Ulla Nikulan Koskenranta-jutun Vellikupin vuoden 2014 numerosta - se on Kuusankoski-Seuran kotiseutujulkaisu 13. Tämänkin tarinan faktoja on poimittu Ulla Nikulan tutkimuksesta - kiitos!

Seija A. Niemi - Tallinmontusta tutkijan uralle

"Tuo on meidän omenapuu," Seija A. Niemi ilahtuu kävellessään Tallinmontussa vanhalle kotipihalleen. Villiintynyt maasto kertoo edelleen, missä oli äidin kasvimaa, missä hiekkapiha. Väitöskirjan teko ei ole jättänyt varjoonsa hienoa lapsuutta kuusaalaismaisemissa. Kuusaan murre on säilynyt aitona kaiken tieteellisen tekstin kirjoittamisen ohella. Juuret Kymenlaaksossa ja tutkijan elämä Turussa mahtuvat yhtä aikaa tämän ihmisen maailmaan.

Seija A. Niemelle vanha kotipiha on edelleen tuttu paikka.

- Meidän talo oli punainen iso talo tuossa jyrkässä mutkassa. Liiterin nurkka oli melkein tiellä. Talo oli entinen Kaartisen kuppila, jossa oli ollut työmaaruokala ennen meidän tuloa. Ilmeisesti autokuskit kävivät siinä syömässä. Alussa talossa oli kaksi asuntoa, meidän ja puutarhuri Impi Hokkasen. Hän oli töissä yhtiön puutarhalla mutta hoiti myös vuorineuvos Ekholmin pihaa ylpeydellä.

Kun Harjut, Seijan lapsuudenperhe, olivat asuneet talossa kymmenen vuotta, se remontoitiin pelkästään heidän käyttöönsä.
- Impi Hokkasen keittiöstä tehtiin meille kylpyhuone. Vuonna -61 se oli erikoista. Vesijohto meillä oli alusta asti, mutta tuli vain kylmä vesi. Branderin Marjatta kutsui minua Aanaksi, kun en pikkuisena osannut sanoa "raana" vaan hihkaisin onnellisena yhdessä keittiössä, että meilläkin on tollain aana, Seija muistelee.

Oma piha on säilynyt ihan erikoisen tarkasti mielessä. Täältäkö Seija sai kipinän, joka vei myöhemmin tutkimaan  Kustavilaisen ajan puutarhanhoitoa ja arkielämää? Kasvimaalla viljeltiin tietysti porkkanaa, perunaa ja lanttua, persiljaa ja tilliä.
- Sitä ympäröi kukkapenkki. Tässä sivussa oli perennoja: kulleroja, keisarinkruunua ja mansikkapenkki. Kaarevaan reunaan äiti kävi joka kevät ostamassa torilta krassin ja asterin taimia. Tuossa taas oli pitkä hernepenkki.

Kuusaalaispihoissa oli 50-luvulla tietenkin marjapensaita: mustia ja punaisia viinimarjoja, karviaisia, vattuja. Ja ne omenapuut. Seijaa ei pakotettu puutarhatöihin, mutta olosuhteet veivät hänet polvilleen multaan.

Toisluokkalainen Seija lähdössä kouluun.

- Olin neljäntoista, kun äiti joutui sairaalaan. Minusta tuli se perheenäiti. Mutta minä tykkäsin hoitaa puutarhaa, sain tehdä just niin kuin halusin. Ikivanhat mansikantaimet eivät kyllä oikein innostuneet tuottamaan, Seija muistaa.

Muistaa, todella.
- Tuolta meni polku kellarille. Sen toisella laidalla oli jykeväjalkainen pihakeinu - vihreät jalat ja keltainen istuin.

Maakellari on vielä paikoillaan. Se oli yhteinen, niin että Harjun perheellä oli yksi sen kolmesta huoneesta. Talon seinustalla oli pikkuinen lastenkeinu, jo Mörkölinjan kodin aikaan teetetty pikku Seijalle, jota äiti ja isä saivat odottaa seitsemän vuotta.
- Olin erittäin odotettu ja rakastettu lapsi, ja minua tietysti suojeltiin kovasti, kun lopulta ilmestyin maailmaan. Lapsenkeinuunikin oli tehty puusta suojakaiteet, etten varmasti putoa siitä, Seija kertoo onnellisen näköisenä.

Asukkaat monen ammatin väkeä

Seija A. Niemi latelee sujuvasti entisten tallinmonttulaisten nimiä. Sulaset, Lempiset, Branderit, Graevenitzit, Rahikaiset, Teinilät. Pitkässä talossa oli yksiöitä, joissa asui yksinäisiä naisia. Seija muistaa Emmi-mummun, joka tarjosi aina kuivaa reikäleipää, pienen tytön mielestä suurta herkkua. Kuusaalaisille tutuin on varmasti Talven perhe.
 - Maisteri Talven talo oli tuolla, Seija viittoo.

Tallinmonttu on nyt autio, ja komea tallirakennus seisoo notkelmassa yksin. Seija A. Niemen lapsuudessa paikalla oli toistakymmentä asuinrakennusta, tienoo vilisi väkeä. Moni joenrannan talo oli peräisin tehtaan perustamisen ajoilta, jolloin yritykset toivat paikalle hirsitaloja lähikylistä, muutaman jopa Haminasta. Tällainen oli mm. tehtaansairaalana toiminut rakennus. Alueesta kiinnostuneet, huom! Uusimmassa Vellikupissa on naapurialueen, Koskenrannan, taloista Ulla Nikulan perusteellinen selvitys. Juttua lukiessa tulee kyllä paha mieli - niin moni Koskenrannankin hienoista huviloista on purettu. Samassa numerossa on myös Arto Sulasen muistelmia Tallinmontun menneisyydestä pikkupojan näkökulmasta. Vellikupin numerosta 11 taas saa lukea Pekka Maunon kirjoituksen Tallinmontun miesten työelämästä. Asentajasta vuorineuvosten kuljettajaksi -nimisessä kirjoituksessa Tallinmontunkin menneisyys herää eloon.

Tallinmontun-Koskenrannan alue ei ollut mitenkään jyrkkärajainen. Harjujenkin osoite oli aluksi Koskenranta 39.  Monttu varsinaisesti oli alue tallin lähistöllä, mutta toisaalta se liittyi tavallaan koko joenrannan alueeseen eli Koskenrantaan. 

Notkelmassa asui monenlaista väkeä autonkuljettajasta vuorineuvokseen. Oikeastaan vuorineuvos Ekholmin talo oli vähän ylempänä rinteessä.
- Hän kulki päivittäin montun poikki kävellen töihin. Me niiasimme ja hän nosti hattua, Seija A. Niemi kertoo.

Seijan isä Tauno Harju oli alkuun töissä yhtiön piirustuskonttorissa.
- Isän titteli oli piirustaja. Viimeiset vuodet hän oli suunnittelija. Isä oli yhtiöllä töissä 49 vuotta. Äiti oli kotiäiti. Minulla on myös vajaat viisi vuotta nuorempi Arska-veli.

Tallinmontun lapsia, Seija oikealla.

Lapset pysyivät hyvin montussa, kun siellä oli kaikki mitä tarvittiin. Perheissä oli kaksi kolme lasta, ja yhdessä leikittiin. Tallin piha oli iltaisin mahdottoman hyvä leikkipaikka, kun autot olivat lopettaneet ajonsa siltä päivältä. Tämänkin kylän lapset leikkivät mustaa maata ja kymmentä tikkua laudalla, kinkattiin ruutua, hypättiin narua.
- Keskellä Monttua oli iso ruohokenttä, jossa oli kiva pelata vaikka neljää maalia. Siinä oli jääpallokenttäkin, jossa harjoittelivat myös paikallisen seuran kaunoluistelijatytöt. Heillä oli niin ihanat vaatteet ja valkoiset luistimet, voi voi, Seija huokailee.

Pikku Seija luisteli itsekin, "nurmeksilla". Hän haaveili tummansinisestä kaunoluistelupuvusta, jossa olisi paljetteja. Mutta tuttu tarina: hänelläkin unelmapuku jäi vain haaveeksi.

Suvun tarina alkaa kiinnostaa

Tänä syksynä Seijan vanhat kansakoulukaverit tapasivat Kuusaalla sen kunniaksi, että kouluun menosta oli kulunut 60 vuotta. Tapaamisen toisena puuhanaisena oli tietenkin Seija A. Tallinmontusta 50-luvun lapset lähtivät Keskustan kansakouluun, jossa Seijan luokalla ehti olla monta opettajaa. Ensimmäinen oli Annikki Rekola, josta meillä molemmilla on ihanat muistot. Mutta hän oli vain vuoden, ja seuraavaksi tulivat Sinikka Väre ja Alisa Päivinen. Neljännen luokan kevääksi tuli vielä uusi opettaja, jonka nimi ei ole jäänyt mieleen.
- Sitten pyrin oppikouluun ja pääsin. Aluksi se oli Kuusankosken Yhteiskoulu, ja minun aikanani siitä tuli Yhteislyseo, valtion koulu. Akseli Kilkki oli koko ajan rehtorina.

Entinen koulujärjestelmä on kirkkaana mielessä, ja meitä hymyilyttää, kun peruskoulun käyneet nykynuoret menevät sekaisin selittäessämme oppikoulua ja keskikoulua ja pyrkimisiä ja kansalaiskoulua.

Jo kouluaikana historia kiinnosti Seijaa.
- Olen syntynyt sukuun, jota tarinat ovat kiinnostaneet. Harjun sukujuhlissa vanhemmat ihmiset muistelivat heitä edeltäviä sukupolvia. Heillä oli hauskoja juttuja, ja nimi- ja syntymäpäivillä kerrottiin aina ne samat jutut.

Jaaha, täältä asti siis kumpuavat sukututkimukseen liittyvät työt, mm. Sukututkimus ja vanhat käsialat -esitelmä kansalaisopistossa.


Isä Tauno oli kiinnostunut historiasta, hänellä oli paljon historiankirjoja Seijankin selailtavaksi.
- Mutta en ikinä lapsena voinut kuvitella, että minusta tulee historioitsija.

Taival Seija A. Niemen tämän päivän historia-asiantuntemuksen tasolle onkin ollut vähintään mielenkiintoinen, ei ainakaan suora. Hän pääsi ylioppilaaksi -67, meni saman vuoden elokuussa kihloihin Kai Niemen kanssa ja lähti Kouvolan kauppaoppilaitokseen opiskelemaan.
- Kauppaopisto oli nopein tie päästä ammattiin - tärkein haaveeni oli tulla äidiksi, ja mies minut elättäisi, Seija naurahtaa nuoruudenhaaveilleen.

Kihlapari meni naimisiin juhannuksena -69. Seija arvelee heidän olleen viimeisiä juhannuksena vihittyjä pareja.
- Kun minun isä ja äiti olivat menneet naimisiin juhannuksena, niin totta kai minäkin. Olen vähän tällainen vanhanaikainen. Asuin Tallinmontussa naimisiinmenooni asti. Muu perhe jäi vielä Tallinmonttuun, mutta 70-luvulla isä osti Mörkölinjan luota Suvannontieltä tiilitalon. Äiti oli silloin jo kuollut, Seija kertaa perheensä vaiheita.

Alppimaan yllätyksiä

Nuori rouva sai pian huomata, että elämää ei voi suunnitella ja hallita ihan miten vaan. Kai valmistui insinööriksi, ja pariskunta muuttikin hänen työnsä takia vuodeksi Sveitsiin. Suunnitelmiin kuului olla naimisissa ainakin viisi vuotta ennen kuin lapsia hankitaan.
- Mutta olinkin pian raskaana. Esikoisemme Joni on Swiss made, Seija nauraa.

Tallinmontun yläkerrassa toimii Mestarikerho.

Seurasi monta kotiäitivuotta. Ensin Niemet muuttivat Espoon Matinkylään. Reilu vuosi Jonin syntymästä perheeseen syntyi tyttö, Susanna. Seijasta oli hyvä olla kotona lasten kanssa, mutta 70-luvun alussa alettiin nostella kulmakarvoja, kun kuultiin mitä hän teki.
- Ai sinä olet vain kotona? Se alkoi vaivata ja keksin ruveta perhepäivähoitajaksi. Olen Espoon ensimmäisten kunnallisten perhepäivähoitajien joukkoa. Näin olin kotona mutta tein töitä, Seija kuvailee ratkaisuaan.

Kun lapset tulivat kouluikään, entiset kotimaisemat alkoivat kiinnostaa. Helsingin seutu oli jo silloin levottomampaa verrattuna Kouvolan tienooseen. Kun täältä ei löytynyt työpaikkaa, Kai Niemi perusti oman yrityksen.
- Koska minä olin merkonomi, niin kukas on halvempi toimistotyöntekijä kuin oma vaimo? Olin ensin puolipäiväisenä toimistoihmisenä. Työ muuttui vähitellen kokopäiväiseksi, elettiin yhdessä yrittäjäelämää 24/7 monta vuotta, kunnes todettiin ettei avioparin kannata tehdä töitä näin.

Seija jäi kotiin ja löysi nopeasti itsensä lukemattomien yhdistysten luottamustoimista.
- Pian huomasin tekeväni kokopäiväisesti palkatonta työtä yhdistysten eteen. Päätin etsiä töitä. Kuinka ollakaan, Kymenlaakson Sydänpiiri etsi toiminnanjohtajaa. Juuri minulle sopiva työ, kunnes kolmen vuoden kuluttua se alkoi muistuttaa liikaa yrityselämää. Niinpä perustin oman yrityksen.

Pinssit olivat tuohon aikaan muotia ainakin Keski-Euroopassa, missä Niemet olivat matkustelleet. Seija ryhtyi tuomaan pinssejä Suomeen.
- Mutta Suomessahan verrattiin pinssejä Neuvostoliiton rintamerkkeihin, niillä oli vääränlainen leima. Semmoista pyöritin kuitenkin kymmenen vuotta, enempi kotirouvan harrastuksena. Kaitsun yrityshän meidät elätti.

Aikaa kului, ja sitten tuli Seijan vuoro suunnitella tulevaisuutta.
- Lapset lähtivät opiskelemaan ja minä siinä miettimään, mitä tekisin, kun en halunnut olla merkonomi lopun ikääni, Seija A. Niemi tiivistää.

Ei väkisin vaan väsyttämällä

Ensin Seija kävi Helsingin yliopiston pääsykokeissa mielessään arkeologia ja kolmen aineen yhdistelmä suomalais-ugrilainen kielitiede, uskontotiede ja folkloristiikka. Myöhemmin hän haki myös opiskelemaan kulttuurihistoriaa.
- En päässyt, olin niin huono vastaamaan pääsykokeissa - siinä vaiheessa. Tenttivastausten myötä asia parani myöhemmin, Seija sättii naureskellen entistä itseään.

Jos ei päästä suoraan, niin mennään sitten mutkan kautta, nainen tuumasi ja ilmoittautui Kymenlaakson opistoon avoimen yliopiston kulttuurihistorian kurssille. Se osoittautui hauskaksi jutuksi ja Seija huomasi, että osaakin jotain.
- Minun ikäisillä naisilla on hirveän huono itsetunto, minullakin oli. Mutta kun tenteistä ja esseistä alkoi tulla hyviä numeroita, päätin jatkaa seuraavalle tasolle. Perusopintojen jälkeen suoritin aineopinnot Joutsenon opistossa, siellä enemmän etäopintoina.

Seuraavaksi Seija suoritti Jyväskylän yliopiston kirjoittajatutkinnon Oriveden opistossa.
- Silloin pystyi tekemään yhdessä talvessa 45 opintoviikkoa - ennen sanottiin appro ja cum laude. Yhdessä talvessa! Se oli tiukka tahti, mutta tein sen. Sen jälkeen vastaavaa ei järjestettykään.

Seija pyörittelee päätään opiskelusessiolle, jossa käytiin läpi kaikki mahdolliset kirjoittamisen lajit ja työskenneltiin eri medioiden toimituksissa.
- Elokuvan käsikirjoituksista runoihin, proosasta tieteelliseen tekstiin. Ja sitten hain jälleen Turun yliopistoon opiskelemaan kulttuurihistoriaa tällä kertaa avoimen väylän kautta ja pääsin. Nyt olen sitten tekemässä väitöskirjaa, tämä sitkeyden perikuva hymyilee.

Tavallisen ihmisen historiaa - ainakin oli tarkoitus

Seija A. Niemi - mutta siis mikä A?
- Astrid. Yhdessä työpaikassani oli toinenkin Seija Niemi, ja otin A:n, jotta meidät osattaisiin erottaa. Nyt Seija A. Niemi on "taiteilijanimeni".

Nimi onkin tullut tutuksi monesta historiahankkeesta. Seija A. sanoo halunneensa tutkia tavallisen ihmisen historiaa mutta nauraa, että ehkä Olavi Virta ja tutkimusmatkailija Nordenskiöld eivät nyt niin kauhean tavallisia olleet.
- Minua kuitenkin kiinnostaa yksilöiden arki. Meidän suvun Paavo-setä kertoi sukujuhlissa paljon vanhoista ajoista. Hän puhui usein Järvi-Paavosta, joka muutti Jaalasta Sippolaan. Sieltä Harjun sukunimi sai alkunsa. Olen siitä harvinainen ihminen, että olen työläinen jo viidennessä polvessa.

"Työläinen" kannattaa tässä ymmärtää väljästi, sillä se kertoo tosiaan uudenlaisesta elämänmuodosta: Harjun suku ei ole moneen sukupolveen saanut elantoaan maaseudusta vaan lasitehtaalta ja Kuusaalta, yhtiöltä.

Entiset asukkaat tekevät Tallinmontusta kirjan.

Maisterintutkintonsa sivuaineina Seija A. Niemi opiskeli kansatiedettä ja sosiologiaa pääaineensa kulttuurihistorian rinnalla. Kaikki tämä palveli hänen intohimoaan sukututkimusta.
- Koko historiaharrastukseni käynnistyi, kun rupesin harrastamaan sukututkimusta 1980-luvulla.

Gradunsa Seija teki siis Olavi Virran julkisuuskuvasta, ja siinäkin suvulla on sormensa pelissä. Eipä olisi Seijan kannattanut virnuilla kummisetänsä Eino Harjun suurelle Olavi Virta -innostukselle. Edestään sen löysi.
- Nuorena oli niin kyllästyttävää, kun radiosta ei paljon muuta tullut kuin Olavi Virtaa, Laulavaa lihapullaa. Minä olin Amerikan hapattama, olisi pitänyt tulla Paul Ankaa, Fabiania, Frankie Avalonia. Bobby Rydellin Sway on edelleen yksi maailman parhaita kappaleita, Seija huokaa.

Mutta kun opinnoissa tuli tehtäväksi kirjoittaa essee populaarikulttuurihistoriasta, Olavi Virta pääsi pannasta.
- Hän koki kovan kohtalon. Ensin Virta sai syyt niskaansa Ilomantsin keikan keskeytymisestä vuonna -59, kun orkesterin hanuristi oli ryypännyt itsensä esiintymiskelvottomaksi. Lehdessä sanottiin totuuden vastaisesti, että kännissä olisi ollut Olavi Virta.

Se oli ensimmäinen kerta, kun Suomen lehdistössä kirjoitettiin jotain negatiivista suuresta tähdestä. Kohu-uutista höystettiin vielä tiedolla, että mukana ollut 18-vuotias naissolisti - silloin ala-ikäinen - olisi myös ollut humalassa.
- Siihen karahti Olavi Virran ura. Tämä lehdistön kohtelu innoitti minua tutkimaan tarkemmin julkisuuskuvan muodostumista, Seija A. Niemi kertoo.

Opiskeluun liittyviä tutkielmiaan Seija A. Niemi onnistui liittämään sukututkimukseen. Hän löysi Järvi-Paavon, Paavo Djerfin, 1800-luvun alun ruotusotilaan, ja kirjoitti hänestä kaksi esseetä. Yhden työn hän kirjoitti vaaristaan Augustista.
- Elämäni suuri tavoite on ollut tehdä sukukirja. Ei ole tehty - vielä.


Samaan aikaan tämä tutkijaluonne oli innostunut myös Voikkaan tehtaan perustajasta Rudolf Elvingistä. SBC-radiossa hän teki tästä pari ohjelmaa Muistojen kätkössä -sarjaan haastattelemalla Kalle Pukkilaa. Työn alla on edelleen elämäkerta tästä paikkakunnan taannoisesta julkkiksesta.

Miten metsää luetaan

Niemi siis valmistui maisteriksi, ja hän olisi ollut täysin tyytyväinen tutkintoonsa. Mutta samaan aikaan toisaalla: Turun yliopiston Suomen historian oppiaine etsi tutkijaa Suomen Akatemian projektiin, jossa tehtiin tutkimusta ympäristön lukutaidosta.
- Olin oikeaan aikaan oikeassa paikassa, minut otettiin siihen tutkijaksi. Olin siinä vajaan kaksi vuotta - palkallisessa työssä! - ja kerkisin siinä ajassa tehdä lisensiaattitutkimuksen, Seija itsekin ihmettelee suoritustaan.

Ympäristön lukutaito - siis mitä?
- Ympäristön lukutaito on taito katsoa, onko ympäristössä tapahtunut negatiivista muutosta ja keksiä, miten sen estäisi tai parantaisi. Oman tutkimukseni kohde oli suomalaisen metsäluonnon lukemisen historia. Pointtini on väittää sitä käsitystä vastaan, että suomalainen talonpoika olisi haaskannut metsävaroja. Se on ruukinpatruunoiden ja kaivosten omistajien propagandaa. Nämä kilpailivat samoista metsän puista, tarvitsivat polttopuuta ja tukipuita omiin laitoksiinsa. Niinpä he alkoivat syyttää talonpoikia metsän tuhlauksesta, Niemi muotoilee kuuman kysymyksen varovaisesti.

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi vain pikavauhtia lisensiaattityötään itselle täysin uudesta aihepiiristä. Joten Seija A. Niemi kirjoitti Oravalan kylähistorian, johon oli ryhtynyt maisterivaiheensa loppusuoralla ja luvannut tehdä sen tiettyyn määräaikaan mennessä valmiiksi.
- Sain minä ne molemmat tehtyä, mutta sitten vähän uuvahdin. Rupesin työttömäksi, täyttelin työvoimatoimiston lappuja kolmisen kuukautta ja totesin: nöyryyttävää! Päätin yrittää väitöskirjan tekoa, koska tutkiminen oli niin hauskaa, Seija kertoo.

Seija Astrid ehdotti professorilleen väitöskirjan aiheeksi Rudof Elvingiä, mutta tämä torppasi esityksen sanomalla, ettei kukaan anna rahoitusta noin tuntemattoman henkilön tutkimiseen. Professori ehdotti Adolf Erik Nordenskiöldiä.
- Mietin kaksi sekuntia ja vastasin: "Joo. Kuulostaa oikein hyvältä." Halusin selvittää, millainen ympäristön lukutaito Nordenskiöldillä oli. Hän ehdotti kansallispuistojen perustamista pohjoisiin maihin jo vuonna 1880. Ympäristöhistoriallinen tutkimus on Suomessa aika uutta, Seija A. Niemi kertoo tyytyväisenä.

Kirjoja pukkaa

Kukapa ei pitkästyisi, jos kirjoittaisi pelkästään tohtorinväitöskirjaa. Joten Seija A. Niemi tekee samaan aikaan kirjaa lisensiaattityönsä aihepiiristä mutta vähemmän tieteellisin sanakääntein. Maaliskuussa ilmestyy hänen tietokirjansa koivusta.

- Koivusta on kirjoitettu suhteellisen vähän. Koivu - Suomen kansallispuu paikkaa tätä aukkoa. Se kertoo koivun tarinan tuhansien vuosien takaa tähän päivään, Seija kertoo.

Kukapa ei pitkästyisi, ja niin edelleen, joten Seija A. Niemi pakertaa myös uuden aiheen parissa. Tekeillä on lasten ja nuorten tietokirja työläislasten ja -nuorten historiasta. Aihe löytyi oman suvun historiasta.

Niemi on tehnyt jo yhden tietokirjan lapsille ja nuorille. Siinä tutkimusmatkailija Adolf Nordenskiöld kertoo matkoistaan ja luonnontutkimuksestaan Pohjoisella jäämerellä. Nuorille ja lapsille on Niemen mukaan kirjoitettu hyvin vähän tietokirjoja suomeksi, ja tätä aukkoa hän on halunnut paikata - myös tulevalla työläislasten historiaa valottavalla kirjallaan.
- Arjen tarinoita on vähän. Kirjani tarina sijoittuu sijoittuu Kuusankoskelle. Tunnen sen parhaiten, oman sukuni historian kautta, sydämessäni. Tähän mennessä olen selvittänyt itselleni, millainen paikka tämä oli tehtaiden tullessa. Samalla yritän selvittää, mistä väki tuli ja keitä he olivat - ne jotka alkoivat tehtaissa tehdä töitä. Sellaistakaan tutkimusta ei vielä ole, Seija A. Niemi kertoo.

Tähän mennessä on varmaan jo käynyt selväksi, että Seija tekee monta työtä yhtä aikaa. Miten aivot taipuvat sellaiseen?
- Siten, että jos tekisin vain yhtä tutkimusta kerralla, aivoni menisivät jumiin. En pysty keskittymään pitkää aikaa yhteen ja samaan. Yksi työ stimuloi toisenkin tekemistä.

Turku - Voikkaa - Turku

Nykyisin Seija A. Niemi asuu pysyvästi Turussa, sinkkuna. Syventävien opintojen alussakin hän asui siellä kaksi vuotta. Niihin aikoihin pitkä avioliitto päättyi. Graduntekovaiheessa hän muutti takaisin Kuusankoskelle - Voikkaalle!
- Minulla kuusaalaisena oli ollut asenne, etten millään voisi asua Voikkaalla, mutta sehän onkin tosi kiva paikka. Ihan mielelläni asuisin vaikka Sikomäessä tai Virtakivessä.

Voikkaalla ollessaan Seija A. Niemi piti esitelmiä kansalais- ja työväenopistoissa. CV näyttää komean listan monenlaisista aiheista, joita hän on esityksissään käsitellyt - useimmat niistä liittyvät myös kotiseutuun. Aiheiden skaala kertoo myös siitä, että tämä tutkija katselee elämää laajasti.

Rudolf Elving ja Voikkaan tehdas, Muinaissuomalaisten uskonnosta, Tanssilavakulttuurista Kouvolan seudulla, Sukututkimus ja vanhat käsialat, Saveron lasitehtaan ulkomaalaiset työntekijät, Sippolan hovi – Von Daehn -seura ja Sippolan kotiseutuyhdistys, Kustavilaisen ajan puutarhanhoito ja arkielämä Valkealan seudulla, Kirjokiven kartano – Rudolf Elvingin lumottu puutarha, Sotaveteraanin elämää 1800-luvun alun Suomessa, Pahan hyvää tekevä vaikutus saduissa.

Tästä saimme jo vähän käsitystä, mutta lista jatkuu:

Sukututkimuksen jatkokurssi...

Vetäjänä seuraavissa:

Oravalan perinnepiiri, Kuusaan perinnepiiri, Eläkeläisten opintopiiri. ,

Satujen maailmassa, Sotaan ja rauhaan, Rudolf Elving, lapsuus ja nuoruus, 

Rudolf Elving, yhteiskunnallinen elämä, Kansanvalistusseuran Etäopiston Lehtiavustajan kurssin etäohjaaja, mahtava juttusarja seudun kiinnostavista persoonista paikallisradioon - tehtyjen tutkimusten ja artikkeleiden lista on uskomaton.

Kotiseututyötä voi tehdä Turussakin

Kohtalo kuitenkin avasi taas uuden oven, kuten Seijan elämässä monesti ennenkin.
- Jo mennessäni Turkuun ensimmäisen kerran vuonna 1999 Uunisepät-firma tarvitsi tiedottajaa. Sain siinä ansaittua opiskelurahoja ja melko lailla tietoa puun polttamisesta pesässä. Kun sain sen akatemiatutkijan paikan vuonna 2003 ja aloin tutkia metsänluonnon lukutaitoa, muutin takaisin Turkuun.

Tallirakennuksen yläkerrassa on hyvät kokoontumistilat.

Tällä hetkellä Seija A. Niemi on villi tutkija, ei kenenkään palkkalistoilla.
- Olen jo niin vanha että olen eläkkeellä, tutkimusta teen apurahoilla.

No vanhahan ihminen saa olla mutta mielellään tuollainen, jolla on tallella intohimo elämän ymmärtämiseen, ilmiöiden tutkimiseen, maailman ihmettelemiseen.
- Olen hirveän utelias, kiinnostunut kaikesta, avoin ja helposti lähestyttävä. Turkulaiset ovat ruvenneet juttelemaan min kans jopa bussipysäkillä, Seija A. Niemi naurahtaa.

Satunnainen bussipysäkkikeskustelu johdatti hänet Hanna-työn pariin.
- Se on kansainvälinen lähetys- ja rukousryhmä naisten puolesta. Se rukoilee lakkaamatta, jotta ympäri maailmaa ankeissa tilanteissa elävät naiset saisivat paremman osan. Ja että pienet tytöt pääsisivät kaikkialla kouluun.

Turun Varissuolle asettunut entinen tallinmonttulainen sanoo viihtyvänsä kaikkialla, myös Turussa. Mutta kotimurrettaan hän ei unohda ja vetää kuusaalaista lounaissuomalaisten iloksi. He kuulemma ilahtuvat kuullessaan kymenlaaksolaista puhetta.
- Heitä se hymyilyttää, se on heistä hirveän hauskaa.

Niin asettunut Seija tosiaan on, että hän vetää paikallisessa seurakunnassa Valpurin kammaria.

Mutta eihän tämä kaikki vielä riitä täyttämään energiapakkauksen päiviä. Hän on taloyhtiönsä hallituksessa ja yrittää luoda asukkaiden keskeen yhteisöllisyyttä erilaisin tapahtumin. Äskettäin hän liittyi Varissuo-Seuraan ja yrittää parantaa Varissuon asuinalueen imagoa.
- Media on luonut Varissuosta huonon käsityksen, aina tartutaan negatiivisiin asioihin. Nyt kun olen asunut siellä 6 vuotta, olen kypsä puhumaan alueen puolesta. Olen juuri aloittanut siellä Varissuon perinnepiirin.

Entä kuusaalaisuus, mitä se Turun vuosien jälkeen merkitsee?
- Kuusaalaisuus on sydänvertani. Kymijoki on kuin elämän virta. Taas eilen, kun tulin tänne junalla, tuli oikein ihana olo Korian sillalla, kun joki näkyi. Sydän on täällä. Ja asuuhan täällä perhettänikin, veli Kyminpuolella ja tytär Jaalassa.