Vieno Elomaa palasi omenankukkien aikaan

Vieno Elomaan töitä Kouvolan taidemuseossa Poikilossa katsellaan tänä keväänä ainakin kahdesta näkökulmasta. Monet käyvät tutustumassa ensi kertaa voikkaalaislähtöiseen taidemaalariin; he eivät ole koskaan kuulleetkaan Elomaasta. Vanhat kuusaalaiset taas lähtevät aikamatkalle: niin on kuin minun nuoruudessani, kun Elomaan töitä näki taideseuran näyttelyissä. Näyttelyn teoksiin ei kuitenkaan tarvita nostalgiaa, jotta ne tekisivät vaikutuksen. Ulkopaikkakuntalaisetkin näköjään ihastuvat.

Näyttelyn kuraattori Sanna Ojanne

Museo esittelee töitä myös tilaisuuksin. Sanna Ojanne, toinen näyttelyn kuraattoreista, kertoo lauantaitapaamisessa, kuinka innokkaasti Vienon töitä omistavat ihmiset riensivät auttamaan näyttelyn kokoamisessa.
- Kun panimme lehteen etsintäkuulutuksen Elomaan töistä, puhelin alkoi soida ennen aamuyhdeksää ja soi sitten koko päivän. Kun edellinen puhelu loppui, seuraava oli jo odottamassa. Yhteydenottoja tuli pitkään, vielä siinäkin vaiheessa kun rakensimme näyttelyä, Sanna Ojanne kertoo.

Kaikkia Vieno Elomaan töitä ei koskaan pystytä jäljittämään. Hän asui Pariisissa 24 vuotta ja liikkui kansainvälisissä piireissä, ja hänen teoksiaan on yksityiskodeissa Saksassa, Ranskassa, Espanjassa, Englannissa, ties missä. Näyttelyissä Elomaan teoksia on ollut monissa maissa, Yhdysvalloissakin. Hänen yksi grafiikan työnsä on näytteillä mm. Madridin Prado-museossa. Ensimmäisen yksityisnäyttelynsä Pariisissa Elomaa piti vuonna -54. Poikilon näyttelyssä Elomaalta on sarja grafiikan vedoksia, joista näkee hänen opiskelemansa tekniikan kuva kuvalta.
- Grafiikastaan Vieno Elomaa sai runsaasti tunnustusta kriitikoilta. Siinä hän olisi ollutkin erityisen hyvä, mutta grafiikan teko oli fyysisesti liian raskasta hänelle iän karttuessa. Ensimmäiseen Pariisin-näyttelyynsä hän teki itse näyttelyjulisteen, Ojanne esittelee vitriinissä olevaa mainosta.

Elomaa oli tavattoman tuottelias - hänhän elätti itsensä taiteellaan. Hän myös rakennutti itselleen ateljeen kotitalostaan Mattilassa - vanha talo jäi uuden rakennuksen sisään.
- Siihen aikaan pystyi myös tekemään vaihtokauppaa. Vieno maksoi osan ateljeesta taideteoksillaan, samoin paikallisen ruokakaupan ostoksilla. Myös Espanjan Marbellassa Vieno on maksellut ravintolalaskujaan teoksillaan - eräs sikäläinen ravintolaperheen jäsen otti yhteyttä meihin, Sanna Ojanne naureskelee entisiä menetelmiä.

"Vihdoinkin Vienon näyttely"

Tuottelias Vieno Elomaa on kuitenkin tuntematon monille kotipaikkakunnalla ja muualla.
- Hän sukkuloi Mattilan, Pariisin ja Keski-Euroopan väliä eikä tullut missään kovin tutuksi. Ulkomailla hän on syrjässä Suomen taide-elämästä. Kansallisarkistossakin ihmeteltiin, mistä olin tällaisen taiteilijan löytänyt, kun etsin hänestä tietoja sieltä, Ojanne sanoo. Toisaalta Anna-Kaarina Kippolan tutkimuksista käy ilmi, että Elomaa osallistui myös ulkomaisiin ja suomalaisiin näyttelyihin töillään ja juryn jäsenenä.

Poikilon näyttelyn lähtökohta on amanuenssi Anna-Kaarina Kippolan löytö. Hän kokosi uuden Kouvolan taideaarteita näyttelyksi ja löysi Kuusankoskitalon varastosta muiden töiden keskeltä Vieno Elomaan Öisen kaupungin pölyisenä.
- Anna-Kaarina ihmetteli että herranen aika, kuka on maalannut tämän, siitä näkee heti että se on korkeatasoisen maalarin tekemä, Ojanne kertoo.

Vieno Elomaa:

Egyptiläinen alaston 1955.Kuva Pirkko Porkka

Kippola alkoi etsiä tietoa Elomaasta ja kirjoitti sitten Vellikuppiin hänestä artikkelin vuonna 2012. Sen voit lukea myös tämän jutun alapuolelta. Näyttelyprojektin myötä  on kertynyt paljon lisää tietoa Vienosta.
- Ihmiset ovat olleet ilahtuneista näyttelystä ja sanoneet, että vihdoin viimein joku tekee Vienon näyttelyn. Sitä kautta häntä arvostetaan. Näyttelyn kokoamisesta tuli varsinainen yhteisötaideprojekti, Ojanne määrittelee.

Näyttelyssä on esillä toistasataa teosta 33 paikasta.
- Kaikkea mitä lainasimme emme saaneet mahtumaankaan, koska yritimme tehdä toimivan näyttelyn. Pyrimme kattavaan kattaukseen, vanhin työ on vesivärityö vuodelta 1949, Mies metrossa Pariisin opiskeluvuosilta. Tuorein on vuodelta -93.

Leikkaussalihoitaja vaihtoi taiteeseen

Vienon vanhemmat, kivenhakkaaja-isä ja talollisen tytär Mattilasta - halusivat lapsilleen ammatit, joilla nämä tulevat toimeen. Niin Vienokin opiskeli sairaanhoitajaksi ja viihtyi ammatissa 14 vuotta. Hän erikoistui leikkaussalihoitajaksi, ja taidoilla oli käyttöä siviilissä ja sodan aikana. Jo sairaanhoitaja-aikoinaan Vieno seikkaili maailmalla.
- Hänen veljenpoikansa kertoi, että Vieno oli sillilaivan mukana Islannissa, ja kun toinen maailmansota alkoi, hän tuli laivan mukana Puolan Gdyniaan. Ammattinsa myötä Vieno päätyi kenttä- ja sotasairaaloihin töihin, Sanna Ojanne kertoo.

Sodan jälkeen Elomaa halusi pois ankeasta Suomesta ja pääsi vuonna -47 sairaanhoitajavaihtoon Tukholmaan, jossa hän kävi myös yksityisessä taidekoulussa opiskelemassa. Siellä syntyi päätös siirtyä taiteilijaksi. Ajoittaisilla sairaanhoitajan töillään hän rahoitti maalaamistaan. Ruotsista hän lähti ystävänsä kanssa Pariisiin, maailman taiteen mekkaan, haistelemaan uusia virtauksia.
- Kun Vieno ryhtyi kokoaikaiseksi taiteilijaksi, kaikki pitivät häntä ihan hulluna. Poimin häneltä lauseen, joka selittää paljon: "Kaikessa muussa työssä kuin tässä olisin ikuisesti rauhaton." Hänellä oli intohimo taiteeseen ja rohkeutta valita se, Sanna Ojanne kertoo.

Vieno Elomaa, Pariisin katot 1961. Yksityiskokoelma. 

Kuva Pirkko Porkka

Pariisissa Vieno Elomaa asettui viideksi vuodeksi Tekla Hammarin kotiin asumaan - ruokapalkalla.
- Vieno osti akatemiasta tullessaan pihvit ja tarjosi ruoan vuokraemännälleen. Hän toimi myös Hammarin henkilökohtaisena avustajana ja sairaanhoitajana.

Alussa Vieno opiskeli Pariisissa yksityisakatemiassa. Poikilon näyttelyssä ylätasanne on omistettu Pariisin-töille, ja niissä näkyy opettajan antamia kubismi-vaikutteita.
- Viisikymmenluvulla taiteessa mentiin yhä enemmän abstraktiin suuntaan. Taidehistorioitsijoiden mielestä Vienon abstraktit työt ovatkin hänen vahvinta kauttaan. Kuusikymmenluvun jälkeen palattiin  enemmän esittävään taiteeseen, ja 70-luvulla poliittiseen taiteeseen. Sen kanssa Vienolla ei ollut mitään tekemistä. Vieno maalasi enemmän sitä, mitä hän näki.

Kuusankosken näyttelyissä nostettiin yleensä esiin kolmikko Vieno Elomaa - Esko Tirronen - Ulla Rantanen, heitä pidettiin kansainvälisinä tähtinä.
- Vuosien myötä maininnat kuitenkin vähenivät. Elomaa kehittyi tiettyyn pisteeseen, mutta kehitys ei jatkunut. Hän saavutti taiteellisen tasonsa noissa abstrakteissa töissä, ja sen jälkeen hänen taiteensa meni ehkä alaspäin. Se saattoi johtua siitä, että Elomaa elätti itsensä töillään ja joutui maalaamaan paljon, Sanna Ojanne pohtii.

Suomeen Vieno Elomaa palasi maailmalta aina, kun omenapuut kukkivat ja vietti kesän täällä. Syksyn koittaessa hän lähti etelään - Pariisiin, Espanjaan, loppujen lopuksi ympäri maailmaa matkustelemaan, Kiinaan ja Thaimaahankin. Kun Tekla Hammar kuoli, Vieno osti hänen asuntonsa Pariisissa. Kuusi- ja seitsemänkymmenlukujen vaihteessa hän alkoi kuitenkin viettää enemmän aikaa Suomessa 24 Pariisin-vuoden jälkeen. Vuonna -75 hän myi pariisilaisasunnon.
- Täällä kotona hänellä oli ystäviä ja turvaverkko, Ojanne pohtii.

Taiteen tekemistä Vieno Elomaa ei lopettanut koskaan. Hän kuoli vuonna -94, mutta maalasi ja suunnitteli kehyksiä sairaalassa ollessaankin.

Vieno Elomaa, Puutarhastani 1974, öljy kankaalle. Kuva Pirkko Porkka

Yleisöllä muistoja

Esittelytilaisuudessa monilla oli omakohtaisia muistoja Vieno Elomaasta. Joku oli tehnyt vaihtokauppaa taiteesta, toinen taas tavannut muissa yhteyksissä. Eeva Tervo tutustui Elomaahan tultuaan Voikkaan yhteiskouluun kuvaamataidon opettajaksi. Hän sai kilometrin päässä asuvalta taiteilijalta luvan tuoda oppilaitaan vuosittain ateljeehen tutustumaan taiteen tekoon ja töihin.
- Talossa oli luonnoksia ja vedoksia valtavat määrät, ja Vieno antoi oppilaiden plarata niitä rauhassa. Viimeisellä kerralla Vieno oli huomannut, miten innokkaasti eräs tyttö tutki teoksia. Kun olimme lähdössä, Vieno ojensi tytölle yhden töistään: "Saat tämän, koska olet niin kiinnostuneena tarkastellut töitäni", Eeva Tervo kertoi.

Eeva Tervo ja Vieno Elomaa tapasivat myös Kuusankosken taideseuran toiminnassa ja tutustuivat paremmin.
- Muistan kun hän istui Kuusankoskitalon gallerian kaiteella ja sanoi: "Kuule Eeva, minulla on syöpä." Nuorempana hän oli kovasanainen ja lausui kyllä käsityksensä, jos jokin ei miellyttänyt. Mutta vanhana hän oli nöyrtynyt hiljaiseksi ja rakastettavaksi, Eeva Tervo sanoi.

Näyttelyvieraat pohtivat hetken, miten sodan kokemukset ja sairaanhoitajana toimiminen rankoissa oloissa näkyy Elomaan töissä. Lopulta todetaan yhdessä: ei mitenkään. Yksi vieraista kiteyttää: "Hän pakeni kauneuteen."

Yksin eläminen oli Vieno Elomaalta tietoinen päätös. Vuonna -70 hän antoi Jaana-lehteen haastattelun, jossa hän vastaa toimittajan parisuhdekyselyihin: "Kuka tahansa pääsee naimisiin."
- Hän oli sitä mieltä ettei koskaan löydä sellaista miestä, joka olisi hänelle sopiva, Sanna Ojanne naurahtaa.

Vieno Elomaa, Purjeet levossa 1961. Kuva Pirkko Porkka

Sininen, turkoosiin vivahtava raikas väri, on hallitseva monissa Vieno Elomaan maisemissa. Mutta kun taiteilijalta itseltään oli kysytty syytä erityiseen sinisen käyttöön, tämä oli sanonut ettei hän ole edes huomannut käyttävänsä kyseistä väriä. Ei se ainakaan lempiväri kuulemma ollut.

Vieno Elomaan vaiheista ja taiteesta lisää  Anna-Kaarina Kippolan artikkelissa Vieno Elomaa - Kuusankosken pariisitar.

Elomaan töitä esittelyineen näkee myös osoitteessa http://tarinasoitin.fi/vienoelomaa

Vieno Elomaa – Kuusankosken pariisitar. Anna-Kaarina Kippolan artikkeli.

Kouvolan Taidemuseossa Poikilossa on huhtikuun 12:nteen päivään 2015 asti näyttely voikkaalaislähtöisen taidemaalarin Vieno Elomaan töistä. Taideteoksia selityksineen voi katsella myös koneelta osoitteesta http://tarinasoitin.fi/vienoelomaa

Elomaan ateljeenurkkaus Poikilon näyttelyssä

Amanuenssi Anna-Kaarina Kippola antoi Min Kuusas -blogiin Vieno Elomaan elämää ja töitä käsittelevän artikkelinsa, joka on julkaistu Kuusankoski-seuran Vellikuppi-kotiseutujulkaisussa vuonna 2012. Se onkin ainoa perusteellinen kuvaus voikkaalais-pariisilaisen taiteilijan vaiheista toistaiseksi. Kevään mittaan Vieno Elomaasta ilmestyy kuitenkin pienimuotoinen elämäkertakin. 







Anna-Kaarina Kippola

Vieno Elomaa – Kuusankosken pariisitar

Tutustuin Vieno Elomaan teoksiin ensi kerran 2009 Kuusankoskitalon gallerian takahuoneen varastossa. Muistan elävästi ällistykseni, kun vedin varovasti esiin muiden taulujen välistä pölyisen Öisen kaupungin. Kuka oli tämä taiteilija, joka käsitteli näin loistavasti muutamaa sinistä sävyä, ja joka ilmiselvästi oli taidekoulutuksensa käynyt ja kubisminsa opetellut? Miten hänen maalauksensa olivat joutuneet tänne, varaston pimentoihin, Pohjois-Kymen periferiaan, kun niiden oikea paikka olisi ollut vähintäänkin valtion kokoelmat?

Tällä hetkellä Kouvolan taidemuseo Poikilon hallussa on 33 inventoitua Vieno Elomaan (s. 1909 – k.1994) teosta. ”Vanhan” Kouvolan taidemuseon omistamia taiteilijan teoksia oli 10 kpl. Kuusankosken kokoelmissa oli 15 teosta, joista yksi oli inventoitu yhtenä grafiikansalkkuna, mutta sisälsi kaikkiaan 23 etsausvedosta. Lisänä ovat Kouvolan Kansanterveystyön kuntayhtymän taidekokoelmaan 1980-luvulla hankitut kaksi teosta, ja Valkealan kunnalle kuulunut yksi grafiikanteos.

Uusimpina taiteilijan teoksina kokoelmiin saatiin neljä Hayter-tekniikalla toteutettua grafiikanlehteä, jotka oli aikoinaan lahjoitettu Kuusankosken kaupunginmuseolle. Kouvolan taidemuseolle teokset tulivat Voikkaan museovaraston muuton yhteydessä tammikuussa 2012.

Kuusankoskella paljon taiteilijan teoksia

On ymmärrettävää, että Vieno Elomaa Kuusankoskella asuneena ja Kuusankosken taideseuran jäsenenä sai teoksiaan eniten esille ja julkiseen omistukseen juuri siellä, ja hänen tuotantonsa laajuuden ja laadun ymmärtämisen suhteen Kuusankosken työt antavat parhaan käsityksen hänen urastaan.

Alkuperäisiltä sijoituspaikoiltaan löytyvät hänen varhaiseen kauteensa kuuluva Verkon paikkaajat (1956) Voikkaan kirjastossa, samoin ilmeisesti Ranskassa maalattu Purjeet levossa (1961) nykyisessä Tekniikka- ja ympäristötalossa, kaunis öljymaalaus Kevät Montparnassella (1962) Koulurinteen koulussa, ja Alastomat puut (1962) Voikkaan koulun ruokalassa – tosin se on jouduttu lähettämään nyt konservointiin Valamoon siinä olevan vaurion takia.

Niin ikään Kuusankosken kaupungin hankintoihin kuuluivat upeat maalaukset – ehkä ne teokset joiden perusteella Vienon ura nivoutui ajan taidevirtauksiin selkeimmin – Öinen kaupunki (1965), ja Polun varrelta (toiselta nimeltään Sininen sommitelma) (1969).

Vastikään olen nähnyt yhden Elomaan hienon kukka-aiheisen maalauksen KyAMK:n Kasarminmäen liiketalouden ja kulttuurin päärakennuksessa, jonne se on saapunut Kuusankosken entisen Sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen tyhjentyneistä tiloista. Kuusankoskella teoksia oli useassa julkisessa rakennuksessa, joista taidemuseolla ei välttämättä ole tietoa ja jotka eivät ole olleet entisen kaupungin tiloja. Myös Kuusankosken Taideseuralla on omistuksessaan muutama Vienon työ, joista yksi on luettelon mukaan hyvin varhainen, vuonna 1953 valmistuneeksi merkitty öljyvärityö Satamassa.

Kouvolan Salpakeskukseen taiteilijalta julkinen teos

”Vanha Kouvola” osti Vieno Elomaalta vain kolme työtä 1975, 1979 ja 1991 mutta näistä yksi oli maaherra Erkki Huurtamon johtaman Kymenläänin taidesäätiön hankkima komea teos, iso öljyvärityö Pikku Alpeilta. Se sijoitettiin entisen Salpakeskuksen vastaanottoaulan seinälle, josta se siirrettiin taidemuseoon vasta ELY- ja Avi-keskusten muuton yhteydessä 2011. Maalausvuosi on 1975.

Taiteilijan varhaistöitä on otettu kokoelmaan vain lahjoituksina taidemuseon perustamisen jälkeen. Niitä on neljä. Ajallisesti ensimmäinen Elomaan työ oli pienehkö pastellipiirros, Ranskassa 1963 tehty Metsäinteriööri Aix-en-Provincessa. Saman yksityishenkilön lahjoittamia ovat myös 1968 grafiikkateos Aqvarium sekä kaksi pienehköä, kukkia esittävää maalausta, molemmat 70-luvun puolivälin töitä.

Kouvolan kaupunginkirjasto sai ehkä Kouvolan kauneimman Elomaan teoksen Aixin aurinko, joka on akryyli- tai öljyvärityö vuodelta 1971. Sen lahjoittivat silloisten ympäristökuntien kirjastot. Teos on tällä hetkellä konservoinnissa Valamon konservointilaitoksella sen maalauspinnan krakeloitumisen takia.

Ensimmäinen Kouvolan kaupungin osto oli 1975 öljyvärityö Kansan ääni (1975), josta ostohinta oli silloista rahaa 2000 markkaa. Se on aiheeltaan poikkeuksellinen taiteilijan tuotannossa, sillä se esittää ihmisjoukkoa. Liekö se hänen antinsa 1970-luvun poliittiseen ja osallistuvaan realismiin? Mielenkiintoinen tieto on se, että sen sijaintipaikka on Kouvolan kaupungintalolla tilassa jossa perinteisesti järjestetään kunnallisvaalit. Taiteilija oli ainakin museon omistamien teosten perusteella selvästi abstraktikko, joka sai inspiraationsa luonnon maisemista, kukista ja väreistä, ihmisen kuvaaminen oli hänellä harvinaisempaa. Toki Maalaishattu-teos (1979, toiselta nimeltään Thaimaalainen nainen) osoittaa että hänen taitonsa siinä ei suinkaan ollut mitenkään heikompi. Tämä 70-kymppisen taiteilijan teos on kaunis eteerisyydessään.

Vuonna 1979 Kouvolan kaupunki osti Jokilaivoja Kiinassa esittävän öljyvärityön, ja Maalaishattu -maalauksen. Viimeinen hankinta oli 1991 ostettu Maisema Mattilasta, ehkä viimeisimpiä taiteilijan öljyvärimaalauksia. Taiteilija oli sen maalatessaan jo 81-vuotias.

Hayter-tekniikan taitaja ja opettaja

Pariisissa parikymmentä vuotta asuttuaan ja toimittuaan Vieno Elomaa teki paluunsa Suomeen 1969, Kuusankosken Voikkaalle, jossa hänellä oli tosin ollut aina kesämökkinsä lomillaan. Hän toi mukanaan uudenlaisen grafiikantekniikan, jota hän oli Ranskassa opiskellut – Hayter-tekniikan. Grafiikan oppi-isän, Stanley William Hayterin, näyttelyn Vieno oli järjestänyt jo edellisenä vuonna Kuusaan Kotiseututalossa. ¹

Hayterin vaikutus Suomeen oli merkittävä muidenkin taiteilijayhteyksien kautta. Hän oli aikalaislähteiden mukaan voimakas ja mukaansatempaava persoonallisuus, jonka henkilökohtaisen karisman varassa hänen perustamansa avoimen työpajan, Pariisissa Denfert-Rochereaun korttelissa sijaitseva Atelier 17 toiminta pitkälti oli.

Stanley William Hayter (1901-1988) oli perustanut ateljeensa 1927. Hän ja muutamat muut taiteilijat opettivat siellä piirustusta, grafiikkaa ja maalausta, ja samalla välittivät uutta taidesuuntausta, surrealismia. Hänen tärkeimmät taiteilijasuhteensa varsinkin 1930-luvulla liittyivät ranskalaiseen surrealismiin ja André Bretoniin, joka kirjoitti kuuluisan Surrealismin manifestin vuonna 1930. Hayter toimi surrealismin tärkeimpänä välittäjänä mm. Englantiin, sillä Atelier 17 toimi kohtauspaikkana monille brittitaiteilijoille, jotka tapasivat ateljeessa ranskalaisia surrealisteja. Hayter harrasti surrealistisia maalaustapoja, kuten ns. automaattipiirtämistä. Opin mukaan kättä ohjaavat ajatukset ja tunteet, maalausta ei voi suunnitella etukäteen. ”Kaikki havaintomme perustuvat rytmiin, vuodenaikojen hitaaseen kiertoon, sydämenlyönteihin, tuulessa kieppuviin mikropyörteisiin, äänen ja valon rytmiseen värinään,” hän kuvaili. ²

Hayterin parhaan kauden työt voidaan luokitella kuuluvaksi Pariisissa 1931-36 toimineen taiteilijaryhmän tyyliin, joka tunnetaan nimellä Abstraction-Création. Se oli kansainvälinen ryhmä jonka tyylinä oli esittävien elementtien sekoittaminen sattumanvaraisiin abstakteihin muotoihin jotka on sommiteltu rytmisesti. André Masson ja Joan Miró ovat tyylin tunnetuimmat edustajat, ja on kiintoisaa että edellä mainittu taiteilija oli mukana myös ARS -61 näyttelyssä kutsuttuna taiteilijana.

Elomaa oli ainoana suomalaisena perehtynyt Hayterin värigrafiikkaan, tekniikkaan, jossa värit levitetään yhdellä kertaa painolaattaan. Hän piti myös tästä kurssin Kouvolan taideseurassa, ja tarvittava prässi lainattiin aluksi Kuusankosken taideseuralta. ³

Hayter-tekniikalla toteutetut värivedokset erottuvat voimakkailla väreillä ja erityisesti komplementtivärien rohkealla käytöllä. Vedokset saavat lasimaalauksista tutun hehkun, kun värien alle jäänyt valkea paperi korostaa vaaleimpia kohtia. Myös vaaleammat värit saavat värikerroksellisuudesta poikkeuksellisia taiteellisia efektejä.

Taiteilijan grafiikkasalkun inventoinnissa tuli esille poikkeuksellinen yhdellä laatalla vedostettu väri- ja mustavalkografiikan kokeilu. Tämä Vienon oppimateriaaliksi tarkoittama kokonaisuus oli tallessa Kuusankoskitalon maalausvarastossa sinisessä grafiikkasalkussa, neljä värietsausta ja 19 mustavalkoista etsausta.

Taiteilijan perusteellinen paneutuminen tekniikkaan paljastuu, kun tutkii vedoksia lähemmin: ne on kaikki vedostettu samalla laatalla, muutaman päivän aikana – muutamassa on päiväys, joka kertoo niiden valmistuneen 5.- 7.4.1967. Kaikki ovat numeroituja ja signeerattuja vedoksia, ja yhdessä värivedoksessa on merkintä Tpl’Artiste, joka kertoo sen olleen taiteilijan itsensä vedostama. Onko taiteilija syövyttänyt laatan ja toteuttanut vedostamisen Pariisissa vai kenties Kuusankosken taideseuran prässillä, ei selviä.

Syväpainomenetelmää tuntemattomallekin vedokset esittävät työmenetelmän hyvin. Laattaan on ensin syövytetty yksi viiva, jonka vedosjälki on himmeä koska syövytysjälki on matala. Sitten syövytysjälkeä on syvennetty, ja lopulta valmiista laatasta on otettu kaikki neljä värivedosta. Sarjan neljäs vedos käsittää kaikki neljä väriä, jotka kuultavat toistensa läpi, luoden lasimaalauksen kaltaisen efektin.

Mustavalkoiset vedokset ovat toteutettu tietyssä syövytysjärjestyksessä, mikä ilmenee niitä tarkastelemalla. Laatan piirros kehkeytyy eri syvyysvaiheissa. Aluksi syövytysjälki on matala, niin että painojälki on vaalea, vain muutama kuvio erottuu terävärajaisesti. Sitten taiteilija on syövyttänyt laattaa lisää, vähitellen eri kohtiin, jolloin aiemmin harmaat alueet ovat täyttyneet mustalla värillä, ja lopputuloksena on lähes mustia, abstraktien kuvioiden elävöittämiä teoksia.

Sarja tuo käsin kosketeltavaksi taiteilijan kädenjäljen ja työn muutamana päivänä huhtikuussa lähes puoli vuosisataa sitten, tuoreena kuin eilen tehtynä.

Verkostoitunut naistaiteilija maailmalla

Vieno Elomaa jäi eläessään tuntemattomaksi suurelle yleisölle, kuten monet muutkin kymenlaaksolaiset naistaiteilijat tuohon aikaan. Paikkakuntalaisille hän oli tuttu ”pariisilaistunut” Vieno. Vielä terveyskeskuksen vuodeosastollakin hän maalasi akvarelleja, ehtimättä enää päättää kehysten laadusta. Taiteilijan kuoltua huhtikuussa 1994 hänen kotitalonsa myytiin.
4

Kuvataiteen Keskusarkistossa säilytetään mikrofilmattuja leikekirjoja, joihin on tallennettu taiteilijoita koskevia lehtileikkeitä lähes 200 vuoden ajalta. Etsiessäni Esko Tirrosesta kertovia varhaisia julkaisuja törmäsin myös Vieno Elomaasta kertoviin taidearvosteluihin ja henkilöjuttuihin. Niissä näkyvät ajalle tyypilliset käsitykset naistaiteilijuudesta. Pääosassa onkin rohkea nainen, taiteilija-sairaanhoitaja, joka lähti Kongoon lehti-ilmoituksen perusteella, sairaanhoitajaa tarvitsevan retkikunnan mukana: ”Lomaileva taidemaalarimme ilmoittautui matkalle lähtijäksi. Tästä teosta ilmenee koko hänen elämänotteensa irtonaisuus ja voima, hänen savoir-vivrensä. Taiteilijana hän taaskin korjaa runsaan sadon matkasta johon hän lähti sairaanhoitajana”. Näin maalaili sanomalehti Keskisuomalaisessa toimittaja Aimo Sakari 1961. ⁵

Kun katsoo asioita yli puoli vuosisataa myöhemmin, Vieno Elomaa osoittautuikin todella modernin ajan edustajaksi. Elantonsa hän ansaitsi pätkätöillä, sairaanhoitajan keikoilla. Sen ohella hän piirsi ja maalasi jopa posliinia. ⁶ Sodan jälkeen hän meni Vapaaseen taidekouluun jossa opiskeli Unto Pusan ja Sulo Sipilän oppilaana. Pian hän lähti Tukholmaan ja lopulta ruotsalaisen maalariystävänsä kanssa Pariisiin – ansaiten edelleen elantonsa keikkatöillä. Pariisi ja Etelä-Espanja tulivat hänen asuinpaikoikseen lähes pariksikymmeneksi vuodeksi, ja niissä hän maalasi monet taidemuseossakin olevat huipputyöt. ⁷ Hänen seurassaan olivat monet suomalaiset taiteilijat noina aikoina, mm. Eeli Aalto ja Rafael Wardi.

Vieno Elomaa ei ollut suinkaan eristäytynyt ulkomailla, vaan osallistui siellä merkittäviin näyttelyihin, oli jäsenenä pariisilaisessa Naistaiteilijat-seurassa, ja osallistui melko säännöllisesti myös Kuusankosken taideseuran näyttelyihin ja valtakunnallisiin näyttelyihin, toimien myös juryttäjänä. ⁸ Hänen nimensä esiintyy Taidehallissa 1975 järjestetyn suomalaisten naistaiteilijoiden näyttelyssä Fanny Churbergin ja Nina Ternon rinnalla.

Vieno Elomaa on itse luonnehtinut tyyliään näin: ”Olen ollut kubistikin. Kubismista on aina apua, esimerkiksi kompositiossakin. Välillä koitin olla myös informalisti. Onneksi se meni ohi.” ⁹

Selkeimmin taiteilija erottuu aikalaisistaan rakenteellisuudella, huolellisuudella ja sommittelun tasapainolla – ehkä ne ovat kubismin puolta hänessä. Väreissään ja niiden graafisessa käsittelyssä Vieno Elomaa on ainutlaatuinen.

Se että hän toi maahan uuden tekniikan, osoittaa poikkeuksellista energiaa ja kunnianhimoa lähentää Suomen ja erityisesti oman paikkakunnan taide-elämää ”suuren” Pariisin ja Euroopan taidesuuntauksiin.

Aikalaiset voivat kertoa, miten hän tässä onnistui.

Taiteilijan uusi tuleminen?

Yllätykseksemme Vieno Elomaan teoksia löytää myös netissä – jopa kansainvälisestä taidehuutokaupasta. Taideharrastajatkin kirjoittavat siellä hänestä. Nimimerkki Mikko B. (Mikko Brigatjev) pitää taiteesta kertovaa blogia nimellä Taiteen tarinoita – Art Stories, ja on kuvannut yhtä Elomaan maalausta melko osuvasti ja havainnollisesti. ”Suurehko öljymaalaus vie katsojat Etelä-Eurooppaan, jonnekin päin Ranskan rannikkoa… taiteilija on matkannut meren ääreen maalaamaan. Ranska, meri ja hietikko tuovat mieleen loman, itse maalauksen aihe, simpukoiden keruu, kuvaa työntekoa. Maalauksessa on säilynyt kauniit alkuperäiset puukehykset.

Näennäisestä sekavuudesta huolimatta maalauksen figuuriryhmä vaikuttaa lopulta tasapainoiselta, sillä maalauksen kompositiossa on käytetty tuttuakin tutumpaa kultaista leikkausta ja meren ja rantaviivan horisontaalisuus tasapainottavat ilmeen. "Simpukoiden kerääjissä" toistuu myös jo vanhoissa klassisissa maalauksissa esiintyvä reuna-alueiden korostuminen eli katsojan katse tarkkailee luonnostaan reuna-alueita ja aivan maalauksen keskelle taiteilija ei ole maalannut mitään tärkeää kiintopistettä. Taidemaalari on selvästi lukenut taidehistorian kirjansa. Taiteilija Vieno Elomaalla oli hyvän muoto-, suhde ja sommittelutajun lisäksi hieno värisilmä. Sininen, harmaa, turkoosi, ruskea ja okra eri sävyineen muodostavat näyttävän kokonaisuuden. Vieno Elomaa on saanut erityisesti sinisen ja turkoosin hehkumaan.” ¹⁰

Tästäkin tekstistä päätellen Elomaan taide alkaa kiinnostaa. Kuusankoskella on paljon myös yksityisiä keräilijöitä ja taiteilijaseuran entisiä aktiiveja, joilla on kotonaan paljon Vienon teoksia. Kun Kouvolan taidemuseo Poikilo on valmistelemassa Vieno Elomaan näyttelyä syksylle 2014, toivomme myös näiden yksityisten omistajien ottavan taidemuseoon yhteyttä, jotta voimme kartoittaa mahdolliset näyttelyyn sopivat teokset.

Anna-Kaarina Kippola

Amanuenssi, Kouvolan taidemuseo Poikilo

Taiteilijan expografia (mukana vain näyttelyt, joista on julkaisu)

1948

Nuorten taiteilijain näyttely: Helsingin Taidehalli, 6.11.–21.11.1948 = De ungas utställning: Helsingfors Konsthall, 6.–21.11.1948.

1952

Kuusankosken Taideseuran vuosinäyttely: Kuusankosken seuratalossa, 20.–22.4.1952.

1954

Kuusankosken Taideseuran neljäs vuosinäyttely: Kuusankosken seuratalossa, 18.–21.4.1954.

1956

Premiére exposition internationale de l'art plastique contemporain: avec la participation de 41 nations: catalogue des oeuvres exposées: 14 janvier – 29 janvier, Musée des Beaux-Arts de la Ville de Paris.

1960

Kuusankosken Taideseuran 10-vuotisnäyttely: 5.–8.11.1960.

Taidenäyttely Kymenlaakson messuilla Tornionmäen kansakoulussa, 28.7.–7.8.1960.

1961

Vieno Elomaa: maalauksia, piirustuksia, akvarelleja: Taidesalonki = målningar, teckningar, akvareller : Konstsalong Strindberg, 30.9.–11.10.1961.

Keski-Suomen museo.

1962

Le Club International Féminin: 7e exposition: peinture, sculpture: [au Musée d´Art Moderne de la Ville de Paris], du 8 au 30 avril 1962.

Vieno Elomaa: Strindbergin Taidesalonki = Salon Strindberg, 7.–19.9.1962.

1965

Kuusankosken Taideseuran 15-v. näyttely: Pienteollisuustalossa 5.–7. ja 10.–12.12.1965.

Kymenlaakson taidetta: [1965] / Suomen Kulttuurirahaston Kymenlaakson rahasto.

1968

Stanley William Hayter ja Atelier 17: värigrafiikkaa Pariisista Kuusankosken kotiseututalossa 30.6.–21.7.1968 / Kuusankosken Taideseura.

1970

Kuusankosken taideseuran 20-vuotisnäyttely: Kuusankosken kansantalossa 20.–26.9.1970.

1972

Kymen läänin taidetta 1972: Kouvola 30.1.–6.2., Kotka 13.–20.2., Hamina 27.2.–5.3., Parikkala 12.–19.3., Imatra 26.3.–3.4., Lappeenranta 9.–16.4.. – Kouvola 1972.

1975

Naiset 75: suomalaisia naistaiteilijoita Helsingin Taidehallissa = Women 75: Finnish women-artists in Art Exhibition Hall, 10.7.–10.8.1975 / työryhmä: Eva Cederström, Inari Krohn, Rauni Liukko...[et al.].

Lähdeviitteet

¹ Stanley William Hayter ja Atelier 17; värigrafiikkaa Pariisista Kuusankosken kotiseututalossa 30.6. –21.7.1968. http://kirjava.fng.fi/bibliografia//bibliografiat.php

² Gascogne, David: http://www.stanleywilliamhayter.com/anglais/surrealist.htm

³ Vieno Elomaa. s. 93–94. Taiteen löytöretkeilijät 50 vuotta – 50 tarinaa. Kouvolan Taideseura ry. 2011.

⁴ Vieno Elomaa. s. 93–94. Taiteen löytöretkeilijät 50 vuotta – 50 tarinaa. Kouvolan Taideseura ry. 2011.

⁵ Sakari Aimo: Espanjaa ja Kongoa taiteilija-sairaanhoitajan välittämänä Jyväskylässä. Keskisuomalainen, 14.10.1961 KKA Leikearkisto.

⁶ Vieno Elomaa. s. 93–94. Taiteen löytöretkeilijät 50 vuotta – 50 tarinaa. Kouvolan Taideseura ry. 2011.

⁷ Aalto Eeli, http://oulu.ouka.fi/100kuvaa/muistelmat/fin/022.htm

⁸ T.E:M.T, Kuusankosken Taideseuran näyttely. Kouvolan Sanomat. 24.8.1962. KKA Leikearkisto.

⁹ Vieno Elomaa. s. 93–94. Taiteen löytöretkeilijät 50 vuotta – 50 tarinaa. Kouvolan Taideseura ry. 2011.

¹⁰ http://taiteentarinoita.blogspot.fi/2011_08_01_archive.html

Raijalla ja Pirkolla on paljon hyviäkin sotalapsimuistoja

Raija Hyttinen ja Pirkko Nokelainen säteilevät hyväntuulisuutta ja reippautta. Mistään ulkonaisesta ei voi päätellä, että he ovat eläneet vaativan, ajoittain rankankin lapsuuden. Nyt kun 70 vuotta on jo aikaa sitten tullut täyteen kummallakin, he muistelevat sotalapsiaikaansa Ruotsissa lämpimästi. He eivät ole ollenkaan katkeria vaan kertovat omasta lapsuudestaan sen ajan tavallisena tarinana.

Raija Hyttinen ja Pirkko Nokelainen

Pirkko Heino oli neljän vanha, kun hän nousi Ruotsiin lähtevään laivaan. Isä oli kaatunut heti talvisodan alussa, äidillä oli neljä lasta huollettavana. Hän halusi varmistaa, että kaikille riittäisi ruokaa ja lähetti keskimmäiset lapsensa Pirkon ja Eilan turvaan kuten niin moni muukin äiti silloin.
- Äidin sisko asui Helsingissä ja ehdotti, että laita nyt hyvä ihminen pari näistä pois, kun isäkin oli kuollut, Pirkko, nykyisin Nokelainen kertoo.

Raija muistuttaa, ettei tiedetty, tuleeko Suomeen neuvostoliittolainen komento.
- Jos Suomi olisi miehitetty, lapset olisivat olleet  Ruotsissa turvassa.

Heinon lapset olivat Ruotsissa kahteen otteeseen jatkosodan aikana. Ensin he lähtivät vuonna 1941,  ja toisella kerralla Pirkko kävi ensimmäisen luokan kouluaan siellä. Ensimmäiset lapsuuden muistikuvat Pirkolla on merimatkalta Ruotsiin.
- Itkin valtavasti ikävääni, ja Eila-sisko hoiti minua. Kävin äskettäin Kotkassa merimuseossa ja näin laivan, joka vei meitä lapsia ruumassaan Ruotsiin. Tuli tunne, että muistan kuinka me lapset oltiin siellä ruumassa kuin suolasillit. Laivalta meidät vietiin suoraan karanteeniin Tukholmaan. Ruotsissa kotini oli Enköpingissä, Pirkko kertoo.

Pirkko ja Eila-sisko Eilan perheen luona.

Raija Suni lähetettiin Ruotsiin junalla kaksi vuotta nuoremman veljensä kanssa keväällä -44. Hän kerkisi käydä sitä ennen kansakoulun toisen luokan. Takaisin hän tuli vasta seuraavan vuoden syksyllä. Paluuta ei järjestetty heti, vaikka sota oli loppunut syksyllä -44.
- Suomessahan oli levotonta. Lapin sota jatkui ja täällä oli hankalat olot pitkään. Veli tuli pari viikkoa aikaisemmin. Keskenämme puhuttiin ruotsia, kun muut ei osanneet, Raija naurahtaa.

Raijakin, nykyisin Hyttinen, muistaa lähtönsä Ruotsiin. Perhe asui Jäppilässä nykyisen Kotkan alueella.
- Äiti vei meidät Kymin asemalle, siellä oli paljon lapsia. En muista edes itkeneeni, lähtö oli vain kamalaa tohinaa. Juna oli täynnä suomalaislapsia, se kuljetti meidät Haaparantaan. Vaunujen katonrajaan oli tehty meille nukkumaparvet, joissa oli paperipäällysteiset patjat ja tyynyt ja harmaat sotilasviltit. Päivät menivät junassa hyvin, kun oli paljon lapsia ja voi katsella maisemia, mutta illalla kun ei uni tullut, rupesi itkettämään ja tuli äitiä ikävä. Veli kuuli vaikka yritin hiljaa itkeä ja kysyi:"Raija, itket sie?" "En", minä vastasin.

Haaparannassa lapset purettiin junasta ja vietiin täisaunaan. Vaatteet desinfioitiin. Lapset pestiin tarkasti, ja he saivat omat puhdistetut vaatteet päälleen. Pirkko muistaa, miten lapsia paimennettiin laumana karanteeniin ja pesuihin, mutta ei se mitenkään oudolta tuntunut.
- Eivät sen ajan lapset olleet tottuneet hellään käsittelyyn. Tukasta vedettiin, jos olit tuhma, kotonakin, Raija muistelee.

Karanteeni taisi kestää muutaman päivän. Lapset olivat vuoteessa, kun varmistettiin ettei heillä ole tarttuvia tauteja.
- Siellä oli hyvä ruoka, ihanaa paahtoleivän tapaista leipää, kun täällä oli saanut kotona leivottua ruiskänttyä. Vuoteessa oli valkoiset lakanat. Hoitajat olivat ihania, niin kilttejä ja taitavia petaamaan lakanat. Minä viikkaan oman sänkyni lakanat edelleen samalla tavalla, Raija nauraa.

Pirkon Ruotsin-perhettä

Sitten lähdettiin eteenpäin. Lapset eivät tienneet yhtään, minne heitä oltiin viemässä - yhteistä kieltä vastaanottajien kanssa ei ollut. Raija ja hänen veljensä vietiin Länsi-Götanmaalle Falköpingin kaupunkiin. Raijan kodiksi tuli kartanomainen maatalo, ja veli sai perheen toisesta paikasta. Myös Pirkko ja Eila-sisko sijoitettiin erilleen toisistaan.
- Minä päädyin Enköpingiin, vajaan sadan kilometrin päähän Tukholmasta, Johansson-nimiseen helluntailaisperheeseen, joka eli vaatimattomasti. Heillä oli kaksi lasta, tyttö ja poika. Ilmeisesti musta tukkani kiinnitti perheen huomion, kun heilläkin oli musta tukka kaikilla. Eilalle oli tullut hirveä hätä, että minne sisko on joutunut. Muistan kuinka perillä minut pantiin avattavaan haitarisänkyyn kamariin, ja itkuuni minä siinä nukahdin. Toisella kerrallani paikka oli jo tuttu. Mutta ne ensimmäisen kerran itkut ovat jääneet mieleen, vieläkin meinaan tukehtua, kun minua alkaa itkettää, Pirkko kertoo.

Raijan uusi perhe, Svenssonit, oli häntä vastassa sairaalan pihalla. He istuivat taksiin ja hurauttivat uuden tyttären kanssa kotiin Falköpingiin. Se sijaitsee Göteborgista koilliseen Vättern-järven länsipuolella.
- En minä mitään ymmärtänyt, mutta he tiesivät että lapsi tarvitsee unta ja ruokaa. Ainoa hankala tilanne oli se, kun tuli pissahätä enkä tiennyt minne piti mennä. Heillä oli yläkerrassa jonkinlainen kuivakäymälä, mutta ulkohuussiin meillä tavallisesti mentiin. Jotenkin sekin asia selvitettiin. Talon omat lapset, kolme tyttöä ja poika, ottivat minut hyvin vastaan. Yksi tytöistä oli vain puoli vuotta minua vanhempi, ja meillä leikit kävivät hyvin yhteen.

Oman kodin olot unohtuivat Ruotsissa, Raija kertoo.

Sekä Pirkko että Raija tapasivat joskus sisaruksensa, kun uudet vanhemmat järjestivät asian.
- Ei veli minusta piitannut mitään, se mennä tohotti kauhealla vauhdilla siellä kaupungissa, Raija nauraa.

Eilan uusi koti oli muutaman kilometrin päässä siskon paikasta, ja hänen perheensä olisi ottanut isoon taloonsa myös Pirkon.
- Mutta eihän Johanssonit enää antaneet. Heille sotalasten auttaminen oli varmasti uskonnon sanelema asia. Minua ihmetytti Ruotsissa, kun mentiin pyhäkouluun ison kirkon ohi, puutaloon. Kuusaallahan minä kävin pyhäkoulua meidän isossa, komiassa kirkossa, vaikka oltiin köyhiä. Ruotsissakin minusta iso kirkko olisi ollut jyhkeämpi paikka.

Sotalapset kokivat hyviä ja pahoja asioita

Sotalapset elivät Ruotsissa hyvinkin erilaisissa oloissa. Raija oli isolla vauraalla maatilalla, Pirkko pienessä omakotitalossa niukemmissa oloissa.
- Arkisin sai vain yhden hiivaleipäpalasen, sitä heidän setsuuriaan. Sen lisäksi sai näkkileipää ja hyvin vähän leivän päällysiä. Mutta pyhänä sai useamman palan pehmeää leipää ja enemmän leikkeleitä, maksapasteijaakin. Askeettisuus saattoi johtua helluntailaisuudesta ja siitäkin, että rahaa oli vähemmän. Pappa ajoi kuorma-autoa ja mamma kutoi, Pirkko muistelee.

Raija vietiin vauraalle maatilalle mukavan perheen keskelle.

Raijan Ruotsin-kodissa kartanossa isää nimitettiin patruunaksi. Talon ympärillä asui perheitä, joiden miehet olivat talon töissä.
- Siellä oli 12 hevosta, ja valtavassa navetassa oli noin sata eri-ikäistä hännänheiluttajaa. Lisäksi kartanolla oli iso sikala, ja aikanaan he siirtyvätkin kokonaan sikatalouteen. Sen näimme, kun myöhemmin kävimme vieraisilla tilalla. Kodin sisustus oli vaurasta, salonkeja, tyylihuonekaluja, patruunalla työhuone, lapsilla leikkihuone erikseen, ja arkisin lapset söivät arkiruokasalissa. Talon takana oli iso puisto, jossa oli omena-, päärynä- ja koristepuita ja pensaita. Pihalla oli kukkaistutuksia ja se oli päällystetty karkealla soralla. Me lapset juoksimme kilpaa paljasjaloin ovelta portille, se se vasta sattui jalkoihin. Minun Ruotsin-äitini oli vielä suuremmasta kartanosta kotoisin. Me olimme usein hänen lapsuudenkodissaan. Siellä oli paljon henkilökuntaa, piikoja ja keittäjiä, ja siellä pidettiin suuria iltapukujuhlia - aivan uusi maailma minulle, Raija kertoo.

Pirkko huokailee vieressä, miten erilaiset olot hänellä oli. Hän muistaa rapatun talon, jonka alakerrassa asui joku toinen perhe. Hänen kotiinsa mentiin portaita yläkerran kahteen huoneeseen.
- Hyvin köyhän oloista, kaikille yhteinen ulkohuussi.

Raijalla oli Ruotsiin tullessaan jotain, jota vauraan kodin tytärkin kadehti.
- Joskus aikuisena Kerstin-"siskoni" kertoi, että hän ihaili puupohjaisia paperinarukenkiäni niin paljon, että piilotti ne kateuksissaan vinttikomeroon, Raija nauraa ja muistaa äkkiä, että oppi Ruotsissa uimaankin, kun perhe retkeili Vänern-järven rannalla.

Kotiinpaluu pelotti

Paluu tuntui Raijasta paljon pahemmalta kuin lähtö Ruotsiin.
- En olisi millään lähtenyt pois. Itkin hirveästi, kun perhe oli saattanut minut Tukholmaan vievään junaan. En muistanut, mikä minua Suomessa odottaa. Olin kirjoittanut kirjeitä, mutta ensimmäisenä talvena huomasin, etten osaa enää kirjoittaa suomeksi. Itketti, kun olisi pitänyt kirjoittaa kirje, joten minulle sanottiin että kirjoita ruotsiksi. Suomessa paikallinen kansakoulunopettaja suomensi äidille kirjeitäni.

Lapset vietiin yhteiskuljetuksissa Tukholmaan laivalle, Raijankin junassa oli satoja suomalaislapsia. Laiva toi heidät Helsinkiin ja Raija muistaa yhteisen ihmettelyn.
- Puhuimme keskenämme, että kyllä täällä Suomessa on ollut kauhea pula ruoasta, hevosetkin ovat nähneet nälkää kun ne ovat noin laihoja. Ruotsissa hevoset olivat sitä raskasta paksujalkaista rotua ja täällä suomenhevoset sellaisia luikkuja, että meitä säälitti.

Pirkko matkusti paluumatkansa Eila-siskon kanssa muttei muista niistä paljoa.

- Muistan katsoneeni, että onko tuo nyt äiti, kun siinä oli sellainen pieni ihminen vastassa, Pirkko kertoo.

Raija lisää, että ei osattu puhua mitään oman äidin kanssa, kun kieli oli unohtunut. Hän aloitti saman tien tultuaan kansakoulun neljännen luokan.
- Se oli hirveää, kun en ymmärtänyt mitä opettaja puhuu enkä osannut läksyjä. Opettelin ulkoa maantiedon läksyn, kun en tajunnut mitä luin. Joka päivä itkin koulussa, kun opettaja kiusasi. Sanoin s:n väärin, kun olin Ruotsissa oppinut terävän ässän, eikä minulla ollut kirjoja, enkä minä osannut läksyjä... Alkuun täällä oli ihan hirveää, vaikka Ruotsissa ei ollut mitään ongelmia koulussa, Raija päivittelee.

Kotiolot vaikuttivat Ruotsin-ajan jälkeen vaatimattomilta. Ruoka oli pahaa, varsinkin kouluruoka.
 - Kansakoulun keittolan ruoka ei maistunut. Keräsimme itse sieniä ja puolukkaa ja ruispellolta jyviä jauhettavaksi. Ne vietiin koulukeittiöön. Inhosin sienikeittoa, jossa sienet oli jätetty isoiksi klönteiksi. Mutta kun äiti paistoi lettuja tai leipoi, sai hyvää ruokaa, Raija kertoo.

Pirkosta kotikirkko oli parempi kuin ruotsalainen

Pirkon äiti oli kotoisin Lyöttilästä, ja perhe sai sieltä siskon talosta perunoita ja hiivaleipää. Naiset muistelevat säännöstelyaikaa, kun kaikesta oli pulaa. He olivat jo melkein aikuisia säännöstelyn loppuessa.
- Olen Heinosen kaupassa töissä ollessani vielä liimannut elintarvikekuponkeja. Hyi että niissä oli pahanhajuinen liima, Pirkko yökkii.

Tytöt saivat kotiin palattuaankin Ruotsin perheiltään paketteja, joissa oli mekkokankaita, neulepuseroita, kahvia, kaakaota, Marie-keskejä ja muita herkkuja.

Näille tytöille kävi Ruotsissa hyvin, molemmista pidettiin huolta. Joku taas koki törkeää kohtelua, väkivaltaa, seksuaalistakin, jouduttuaan kieroonkasvaneiden ihmisten keskelle. Pirkkokin sai varoa naapurin autokorjaamon poikia, ettei joutunut heidän seuraansa yksin, mutta säästyi kurjista tilanteista. Kummallakaan tytöllä ei ollut varsinaisesti velvollisuuksia kotitöiden teossa.
- Me olimme kyllä kesällä turnipsipellolla harventamassa, mutta saimme siitä palkkaa. Siellä kasvatettiin turnipsia lehmiä varten. Poltin selkäni pahasti auringossa, kun ei siellä mitään suojavoiteita käytetty. Housujen henkseleistä jäi selkään valkoinen risti, kaikki muu ympäriltä kesi, Raija nauraa.

Suomalaislasten lisäksi Ruotsiin otettiin sotalapsia muualtakin, Raijankin perhe hollantilaisen tytön. Saksalaiset miehittivät Hollannin, ja siellä ja Belgiassa oli huonot olot pitkään.
- Minusta vaatii aika paljon, että ottaa vieraan lapsen hoidettavakseen, Pirkko toteaa.
- Mutta ajattele, kuinka vähällä Ruotsi on päässyt meidän selän takana. Sinne jäi paljon lapsia, ja Ruotsi on hyötynyt heistäkin, Raija huomauttaa.

Kieltä oppi ja toista unohti

Pirkko joutui muuttamaan ummikkona useampaan kertaan: ensin piti opetella ruotsi ja palatessa suomi. Molemmille rouville ruotsinkielentaito on kuitenkin jäänyt pysyvästi. Sen huomaa, kun he katselevat albumeitaan ja lukevat ruotsinkielisiä tekstejään sivuilta.
- Minulla se kyllä on sellaista köökkiruotsia. En osaa virallista ruotsia enkä oikein kirjoitakaan ruotsin kielellä, Pirkko vähättelee.

- Luithan sinä kauppaopistossa ruotsia, Raija oikaisee ja kertoo itse saaneensa lisäoppia ruotsin kieleen tyttölyseon kuusivuotisessa keskikoulussa. Hän sanoo tulevansa ruotsin kielellä toimeen mutta ihmettelee, missä sitä täällä voisi oikein käyttää. Kahden kielen kanssa hänkin sai lapsena tasapainoilla. Kun Raija ja pikkuveli Aarno palasivat Suomeen, he puhuivat ensin keskenään ruotsia. Jotain oli jo syksyyn mennessä opittu uudelleen, kun veli kasvimaalla huusi: "Titta, mamma, punajuurii!"

- Oli kiva puhua ruotsia viime kesänä Gunnarin kanssa, siis Eilan perheen pojan. Opin paljon siinä pienessä hetkessä, kun saatiin taas jutella. Jotenkin se kieli palautuu; vaikkei jotain sanaa ymmärrä, niin aiheesta saa kiinni, Pirkko hehkuttaa.

Hyttisillä oli sukulaisia Tukholmassa, ja takavuosina he kävivät joka kesä näillä kylässä. Yksi serkuista houkutteli Raijaa tulemaan kahdeksi kuukaudeksi Ruotsiin, siinä ajassa kielitaito palautuisi.
- Ei. Kun tulee perhettä, ei sitä sitten lähdetä minnekään kahdeksi kuukaudeksi, Raija sanoo.

Vieraissa oloissa näki, että toisinkin voi elää

Raija Hyttinen on vakuuttunut siitä, että hänen elämästään tuli erilainen kuin se olisi ilman sotalapsiaikaa.
- Opin siellä hirveästi, jo pelkästään ruotsalaisten elämästä. Että voi elää toisinkin kuin täällä Suomessa. Ruotsalaisten käytös on niin toisenlaista. Kävin Ruotsin-kodissani kaksi kertaa aikuisena, ensin mieheni kanssa kahdestaan, ja toisella kerralla oli lapsetkin mukana. Vanhat tutut muonamiehet olivat niin ihania kun tulivat tervehtimään. Vaikka oli niin pitkä aika siitä kun viimeksi nähtiin, niin minä olin kuin naapurin tyttö siellä, Raija hymyilee. Hänelle jäi Ruotsia kohtaan myönteiset tuntemukset, hän ei tykkää kun Ruotsia haukutaan.

Pirkon muistoihin vaikuttaa se, että hän asui köyhän perheen luona. Suomessa oli hänen mielestään paremmat kirkot. Kotona Kuusaalla hänen perheellään oli omakotitalo, ja Ruotsin kodissa talon yläkerrassa oli vaatimattomampaa.
- Suomessa koti oli parempi, vaikka meilläkin oli vuokralainen yläkerran huoneissa.

Kirkoista Raijan mieleen muistuu Ruotsissa koettu joulukirkko. Hän oppi siellä virret, ja virsien laulamisesta hän on aina tykännyt.

Raija Tilervo (Tellervo) Suni sai Ruotsissa Raamatun.

- Kun palasin Suomeen, osasinkin virsien melodiat, kun ne sentään olivat samat kummassakin maassa.

Monelle sotalapselle on jäänyt Ruotsin-ajasta traumoja, mutta Pirkko ja Raija eivät ole sellaista kokeneet.
- Vaikka äiti on jättänyt minut useamman kerran - oma äiti luopunut kerran ja toinen äiti toisen kerran, en ole itseäni mitenkään hylätyksi tuntenut. Kerran kuitenkin luin lehdestä uutisen, että Suomen sosiaaliministeri Eva Biaudet oli laskenut Tukholmassa seppeleen sotalapsimuistomerkille. Se järkytti minua niin että rupesin vapisemaan. Kirjoitin Helsingin Sanomien yleisönosastoon ihmettelyni, että sosiaaliministeri laskee seppeleitä meille, joista suurin osa on vielä elossa. Emme me mitään seppeleitä kaipaa. Kerroin hyvistä muistoistani ja toivoin että meitä muistetaan ihan ilman seppeleitä. Siitä kirjoituksesta sain kaksi puhelua. Toinen soittaja kiitti hyvästä kirjoituksesta. Toinen soittaja Oulusta haukkui minut lyttyyn. Hänellä oli ollut kaikin tavoin kauhea sotalapsiaika.

Raija ja Pirkko eivät ole odottaneet, että yhteiskunta tekisi jotain heidän hyväkseen. Pirkko kertoo, että yhtiö perusti ruotsinkerhon kielitaidon ylläpitämiseksi.

Koulun jälkeen Pirkko pääsi Heinonen & Laurikaiseen töihin, ja siellä hän oli kolme vuotta. Pirkko viihtyi, työpaikka oli hirveän hyvä.
- Ajattele, joulun aikaan kauppiaan rouva laittoi meille ruoan ja kävimme heillä kaupan yläkerrassa syömässä. En ollut koskaan niin hyvää ruokaa saanut, Pirkko ihastelee.

Kolme naisvoimistelijaa. Nyt Pirkko ja Raija toimivat Uskollisuuden killassa.

Pirkon äiti rupesi sitten patistelemaan tytärtään Kouvolaan perustettuun kauppaopistoon. Pirkko pääsi sinne ja koulutus oli hieno kokemus. Opiston jälkeen hän meni puoleksi vuodeksi töihin TVH:lle. Sieltä hän pääsi aluesairaalaan kirjoittamaan lääkäreiden saneluita.
- Se oli erittäin kiva työpaikka. Olin Eirtolla - en nyt sihteerinä mutta kuitenkin avasin postia ja tein muutakin konttorityötä konekirjoittajan vakanssilla. Se oli mahtava työpaikka. Mutta sitten Tuomisen Seppo houkutteli minut terveyskeskukseen. Kiltti kun olin, en raaskinut kieltäytyä, Pirkko hymyilee ja kertoo, että entiset työkaverit pitävät edelleen yhteyttä toisiinsa.

Raija puolestaan alkoi harrastaa kotikylässään Karhulan Jäppilässä voimistelua ja kansantansseja ja ohjasikin ryhmiä vuosikausia. Inkeroisten kansanopiston johtaja ja joku kouvolalainen mies etsivät Raijan käsiinsä ja pyysivät häntä liikunnanohjaajaksi Kymenlaakson nuorisoseuroihin. Tyttö sanoi, että pitää kysyä äidiltä.
- Miehet menivät äidin luo  ja lupasivat pitää minusta hyvän huolen, jos vain saisin lähteä liikunnanohjaajaksi. Ihan harrastajapohjalta aloitin, eihän minulla ollut mitään koulutusta siihen. Mutta työn myötä kävin kyllä monet kurssit mm. Mikkelissä ja Vierumäellä ennen töiden alkua. Sitten aloin kiertää Kymenlaaksoa - täällä oli silloin yli 30 aktiivisesti toimivaa nuorisoseuraa. Niitä kiersin vuodesta -52 vuoteen -55. Tampereen yhteiskunnallisen korkeakoulun opettaja maisteri Kerttu Varjo patisti minua hakemaan sosionomi-koulutukseen Tampereelle, mutta eihän minulla ollut ketään, joka olisi kustantanut opinnot.

Vuosien jälkeen Raija halusi jo jotain muuta ja suunnitteli lähtöä tätinsä luo Imatralle harjoittelijaksi lastentarhaan. Mutta taas ilmestyi mies Kouvolasta, tällä kertaa pyytämään Raijaa toiminnanjohtajaksi nuorisoseuroille.

- Hän puhui minut ympäri ja lupasin aloittaa työt vuoden -56 alusta. Imatralle lähti sähkösanoma, etten tulekaan. Olin toiminnanjohtajana, kunnes tapasin ihanan mieheni Kouvolassa, ja menimme naimisiin vuonna -59.  Siirryin perheenäidiksi ja kohta tekemään kaikkea, mitä omassa yrityksessä optikkoliikkeessä tarvittiin. Olin loppujen lopuksi konttoripäällikkönä yrityksessämme, ja sieltä olen päässyt eläkkeelle.

Leena Lakka viihtyy kaupan hälinässä

Leena Lakalla pitää puolenpäivän aikaan kiirettä. Kassajono ulottuu vauvanruokapurkeille asti, mutta ei se tunnu kassarouvaa häiritsevän. Jokaista palvellaan henkilökohtaisesti. Leenan tuntee ainakin etunimeltä joka toinen kuusaalainen, hän taas tuntee kuusaalaisasiakkaat jo kolmessa sukupolvessa.

- Ruokatuntiaikaan meillä on aina vilskettä. Kassoja on kolme, joten jos yksi lähtee syömään niin kahdelle hommaa riittää. Ei tarvitse hirveästi pyöritellä peukaloita keskellä päivää. Ruuhka saattaa mennä ohi nopeastikin. Ensin tulee autolasteittain työmiehiä hakemaan ruokaa, ja hetken päästä ei ole ketään, Leena Lakka kuvailee.

Sivusta katsoen K-kaupan kassarouvat näyttävät ruuhka-aikoinakin kiireettömän rennoilta vaikka tavarat viuhuvat kassan ohi vauhdilla. Asiakkaita tervehditään mennen tullen, "kiitos" ja "olkaa hyvä" ovat käytössä edelleen. Jonot eivät Leenan mukaan aiheuta paniikkia kassallakaan.
- Minusta on paljon kivempi kun on kiirettä. Kauheaa jos pitää sormia pyöritellä, Leena sanoo.

Kassavastaava Leena Lakka tekee pääasiassa aamuvuoroja. Päivä alkaa kuuden maissa samaan aikaan lihapuolen työntekijöiden ja leipien paistajien kanssa. Aamusta hän tarkistaa edellisen päivän tilitykset, joka kassatyöntekijällä on omat rahat. Sitten pannaan lehdet hyllyyn ja samalla rahastateaan aikaiset asiakkaat - kauppahan aukeaa jo seitsemältä. Seuraavien päivien vaihtorahat pitää tilata, pelikoneet tyhjentää kaksi kertaa viikossa ja laskea niiden rahat. Kassavastaavalle kuuluu myös työvuorojen tekeminen kaikille kuudelle kassalle. Seuraava kassa tulee töihin yhdeksältä. Leena ehtii mielestään hyvin palvella aikaiset asiakkaat yksin.
- Siinä on koululaisia ja töihin menijöitä, jotka ostavat jotain evästä työpäivää varten. Harva siihen aikaan isoja ruokaostoksia tulee tekemään.

Asiakkaille tuli ikävä sairausloman aikana

Vuosien varrella asiakkaat ovat tulleet tutuksi.
- Muistan vanhimmat vuosikymmenten takaa, heidän lapsensa samoin, ja nyt näilläkin on jo lapsia. Monen ihmisen elämästä saa tietää paljon. Joskus kun tuttu ihminen nukkuu pois, tuntuu tosi pahalta, kun on tuntenut monta kymmentä vuotta. Ja jos tuttu asiakas ei käy vähään aikaa, rupean jossain vaiheessa ihmettelemään, mitä on sattunut. Eikös ole hyvä, että me katsotaan vähän perään, Leena Lakka kysyy hyväntahtoisesti nauraen.

Jono on kivempi kuin hiljainen hetki.

Totta. Parikin kertaa olen itse unohtanut rahapussin kauppaan, ja naapuri on sen tuonut kotiovelle ennen kuin olen edes huomannut kadottaneeni jotain. Leena tai hänen kollegansa on huomannut ja hoidellut asian, kun kerran tietää, kuka asuu kenenkin naapurissa. Yhteisöllisyyttä sekin.

Asiakkaille kassat ovat muutakin kuin rahastuspaikkoja. Tuttu ihminen koneen takana saa kuunnella tarinat elämäntilanteesta, ja auta armias, jos hän on jonkin aikaa poissa. Leena oli polvileikkauksessa syksyllä, ja se huomattiin.
- Oli ihana palata, kun vanhat papat ottivat kaulasta ja kysyivät että missäs sie oot ollu!

Leenalle työvuosia on kertynyt pian 49. Hän aloitti kaupan työt 15-vuotiaana 1.6.66 heti koulunsa päätettyään. Koulu oli kansalaiskoulu, luokka Aallon Tapion ja linja liikelinja. Koulurakennusten välillä sai singahdella.
 - Tähteessä oli ns. normaalikoulu, puukoulussa Marskinkadun tuntumassa oli kaupalliset aineet, ja taloudessa käytiin Kymintehtaalla. Maanantaisin mentiin aina kahdeksi, piti porrastaa koska oppilaita oli niin paljon. Työharjoitteluun pääsin viimeiseksi kevääksi K-keskukseen, ja siitä työt jatkuivat kesäksi. Sillä tiellä ollaan, Leena naureskelee.

Nykyisin kassa ehtii huomata muutakin kuin hinnat

Nuori kauppa-apulainen myi ensin vuoden verran astioita ja siirtyi sitten kassalle. Työ oli ihan erilaista kuin nyt.
- Jauhot pantiin alakerrassa kilon pusseihin, ja niihin hinta päälle. Me teimme sen käsin. Hedelmät punnittiin kassalla ja katsottiin niihin hinta, ei mitään automaattivaakoja silloin ollut. Kassakoneet olivat jo tulleet. Kaikissa tuotteissa oli hintalaput, ja me naputtelimme hinnat kassakoneeseen. Rahan kanssa puljaamista riitti, mutta siihen aikaan moni käytti myös sekkejä.Varsinkin isommissa ostoksissa ja myös ruokalaskuissa asiakas tempaisi esiin sekkivihon. Vasta sitten tulivat luotto- ja pankkikortit, joita jossain vaiheessa höyläiltiin, ja paperi meni kurttuun ja sitten piti tehdä uudestaan. Tänä päivänä on tosi helppoa, kun ei tarvitse muistaa hintaa. Ja mikä työmäärä entisaikaan, kun kaikki hinnat piti naputella ja kiinnittää tuotteisiin, Leena taivastelee.

Nykymeno sallii kassalle muutakin kuin numeroihin tuijottelua.
- Nyt pystyy vetelemään tavarat koneen ohi ja keskustelemaan samalla asiakkaan kanssa. Tämä on sukkelaa ja tosi helppoa. Jos hinnat vaihtuvat, kone tulostaa yöllä kuormakirjan tavaroita varten uudet laput, ja ne vain paikoilleen!

Nykytekniikka sallii jutustelun asiakkaan kanssa.

Nykyisin kaupoissa touhuaa moni ulkopuolinenkin, ns. hyllyttäjät. He tulevat valmistajien firmoista ja täydentävät mm. karamellien ja panimotuotteiden hyllyjä ja kesäisin jäätelöaltaat. Joidenkin leipomoiden kuskit myös vievät leivät hyllyyn.
- En kyllä siitä puolesta tiedä tarkemmin, kun me kassaväki tehdään työtä aika erillään siitä toisesta joukosta, Leena selvittää.

Työajat ovat muuttuneet siitä, kun Leena hommansa aloitti. Alussa kauppa oli auki viiteen, sitten puoli kuuteen, sitten kuuteen. Lauantaina oltiin auki vain yhteen, myöhemmin kolmeen ja sitten kuuteen. Sitten tulivat sunnuntaityöt.

- Se vaihe oli hirveä, kun oltiin sunnuntaina 12:sta iltayhdeksään. Nythän ollaan vain kuuteen. Mutta viime viikolla pohjoisessa huomasin, että siellä avataan sunnuntaisin kymmeneltä. Lauantaina tulleet turistit pääsevät heti aamulla hankkimaan ruokaa. Meillä väkeä käy sunnuntaisin vaihtelevasti. Jos Veturissa on jotain erityistä, se vetää väen. Minä en sunnuntaisin käy kaupassa, periaatteesta. Aina sen verran ruokaa löytyy kaapista, ettei tarvitse kauppaan pyhänä mennä, Leena napauttaa.

Palkka on noussut alkuajoista. Nykypalkkaa en kehtaa kysyä, mutta alkutilanteen Leena kertoo pyytämättäkin: 120 markkaa kuussa.
- Ensin se nousi sataanviiteenkymppiin ja sitten sataankahdeksaankymppiin. Rahat saatiin kaksi kertaa kuussa ruskeassa pussissa. Kun Yhdystalo paloi - ensimmäisen kerran - 60-luvun lopulla, me saimme hyvät rahat kun kävimme siivoamassa liikkeessä. Elintarvikkeet ja kaikki muutkin tavarat piti viedä kaatopaikalle, savu oli ne pilannut. Sitten tuotiin uudet tavarat sisään, ja taas päästiin hinnoittelemaan.

Tavarat tulivat alkuaikoina Helsingistä ja Kotkasta tukkuliikkeestä. Jotain tuli lähempääkin.
- Eräs Linjapuistossa asuva rouva kasvatti persiljaa ja toi meille sitä nipuiksi sidottuna. Perunaa tuli viljelijöiltä. Tänä päivänä kaikki tulee tukkurin kautta.

Maisema vaikuttaa kassan vointiin

Pari kertaa nykyisessä liiketilassa on siis käännetty kassat toiseen asentoon. Yksi kokeilu kesti vain kuukauden - ei me kuusaalaiset sentään mitä tahansa jonomuodostelmia ruveta opettelemaan. Nykyinen kassojen sijoittelu on Leena Lakasta hyvä: siitä näkee Kauppakadulle, sään muutokset ja ihmisiä ulkonakin.
- Sekin on kiva, kun ikkunoita ei ole peitetty. Asiakkaat näkevät ulkoa sisälle, meille tulee päivänvaloa. Kiva nähdä, koska sataa lunta, koska vettä, Leena kehuu.

Päivänvalossa on parempi työskennellä.

Nykymallissa kassat eivät saa myöskään vetoa ulko-ovista. Toisaalta ilmastointi pyörii vauhdilla, mutta Leena sanoo olevansa lämminverinen. Nytkin hän istuu lyhythihaisessa t-paidassa, kun muut ympärillä ovat sonnustautuneet villapaitoihin. Asiakkailta saa varmaan kaikki liikkeellä olevat pöpöt eikä aina pääse pesemään käsiä kun haluaisi, mutta Leena on sitkeää tekoa.
- Kassalla saa varmaan hyvän vastustuskyvyn. Kertaakaan en ole flunssan takia ollut poissa töistä, hän sanoo ja koputtaa puuta.

Kuusaalla on erikoinen tyyli kommentoida toisten ruokaostoksia - ainakin niiden paljoutta. En kuulemma ole ainoa, joka ostaa viikon ruoat kerralla - jotkut osaavat suunnitella jopa kahden viikon syömiset. Mutta tämä pakottaa toisin toimivat lausumaan ihmettelynsä julki, mitä ei vuosien jälkeen aina jaksaisi kuunnella.
- Me ollaan niin erilaisia. Joku taas käy useamman kerran päivässä, ostaa vaikka sen yhden sipulin kastikkeeseen. Kaupassakäynti on monelle sosiaalinen tapahtuma. Ruokatuntiaikaan ei mukamas saisi eläkeläiset tulla tungeksimaan, mutta kun se on ehkä päivän ainoa hetki, jolloin he näkevät muita ihmsiä. Perjantaisin ihmiset tulevat torin takia toimittelemaan asioita ja tapaamaan tuttuja, se on heille hirveän tärkeää. Parempi että lähdetään liikkeelle eikä lokeroiduta kotiin, Leena Lakka muistuttaa.

Kauppiaat vaihtuneet

K-keskus oli siis Leenan ensimmäinen työnantaja, se Yhdystalossa toiminut kaksikerroksinen liike. Ruokaa yläkerrassa, rautakauppa alakerrassa. Touko Miettinen oli elintarvikkeiden kauppiaana, Matti Kasurinen rautakauppiaana. Kun Miettinen lähti pois, Kasurinen hoiti molemmat osastot. Elintarvikeosasto oli Yhdystalossa vuoden 1980 lopulle ja muutti sitten nykyiseen liikerakennukseen. Vanha liiketila muutettiin kokonaan rautakaupaksi.

Uuteen liiketaloon, Toripäivään,  kauppiaiksi tulivat Hautalat peräti 15 vuodeksi.
- Vuonna 96 tuli Ihon Pekka, sitten tuli Järvinen ja sitten Tamminen vain kolmeksi vuodeksi. Nyt kauppiaina ovat Sanna ja Jani Kasanen. Ja nykyään pitäisi muistaa sanoa kauppaa Koskituuleksi.

Leena Lakka viihtyy työssään, vaikka muutoksia on riittänyt. Kauppiaiden vaihtuminen ei suuria ole mullistanut, euron tulosta selvittiin kertajännityksellä, eikä hän rasitu siitä, jos joku nostaa käteistä kortilla kaupasta, kun pankista ei saa.
- Tykkään ihmisistä, on kiva kun on hälinää. Sairaslomalla kotona oli ihan kauheaa kun oli niin hiljaista. Minulla oli ikävä asiakkaita ja työkavereita, Leena tunnustaa.

Paljasjalkainen käpyläläinen

Viinikaisen tyttöjähän tämä Leena alun perin on, Roitton mäelle Roitton taloon syntynyt, sinne Käpylänrinteelle Pajamäen viereen. Osoite oli Käpylä 888. Leenan pappa ja mummo asuivat samassa pihapiirissä.
- Heillä oli oikein autotalli ja kaikki! Jokaisella sillä mäellä oli sika, ja sitten itkettiin, kun possu tapettiin. Punsaa keitettiin saunanpadassa, Leena muistaa.

Vuonna -57 perhe muutti isän rakentamaan taloon Pappilanpellolle. Sieltä löytyy muistelemalla yhteisiä tuttuja ja julkkiskin: Maija-Liisa Peuhu. Pappilanpelto oli mukavaa aluetta ja lapsilla oli yhteistä touhua - omenavarkaissa käyntiäkin, vaikka yleensä siihen aikaan oltiin Leenan mukaan paljon kiltimpiä kuin lapset nykyään.
- Heti kun alkoi hämärtää, lähdettiin kotiin.

Koulua Leena kävi tietysti Keskustan kansakoulussa, ensin Solion ja sitten Vanhalakan luokalla. Hän kertoo, että Raimo Vanhalakka otti perheen pikkutytön mukaansa kouluun, kun vaimo oli synnytyslaitoksella. Siellä tyttönen istui toisten joukossa ja piirteli. Leena olisi päässyt Voikkaalle oppikouluun muttei Kuusaalle, ja hän päätti että Voikkaalle en mene ja jatkoi sitten sinne kansalaiskouluun. Uranvalinta taisi osua nappiin tätäkin reittiä, ja opettajat ovat kirkkaina mielessä edelleen.

Parikymppisenä Leena Viinikainen meni naimisiin ja hänestä tuli Leena Nikka. Perheen pojalla on nyt kaksi omaa lasta. Molemmat ovat lähellä ja se on mummosta mukavaa.
- Nyt olen ollut 14 vuotta uusissa naimisissa, kertoo rouva Lakka.

Leenan nykyelo kuulostaa aika ihanalta. Pariskunnalla on paikka Lapissa, mökki Savitaipaleella ja koti vanhassa kunnostetussa talossa Lamminrannassa miehen entisessä mummolassa. Koti on melkein järveltä näyttävän Kuusaanlammen äärellä metsän vieressä rauhallisella paikalla. Isännän metsästyskaverina on koira - tämä nykyinen on vasta vuoden vanha pystykorva.

- Puutarhanhoito on minulle harrastus, kasvatan ja säilön kaiken itse: perunat, porkkanat, sipulit, valkosipulit. Mies linnustaa ja hirvestää, joten minulla on riistaa. Lapissa meillä on kuusaalaislähtöinen tuttavapariskunta, joka kasvattaa lampaita ja tekee meille valmiit lampaanlihapaketit pakkaseen. Toinen ystävä Lapissa kerää meille lakat ja pussittaa ne meidän pakastimeen. Kotipihassa on vadelmapensaita, niiden marjoista teen hilloa. Kerään metsästäkin marjoja, hyvänä marjakesänä voin tehdä pullataikinan ja hakea mustikat lähimetsästä sillä aikaa kun taikina nousee. Kerään ja säilön sieniä, teen hilloja ja suolakurkkuja. Ollaan aika omavaraisia - tämmösissä asioissa, Leena tuumaa.

Keräilijä-kasvattajalla on oltava paljon kylmätilaakin.
- Meidän talon alla on kellari, siellä ruoat säilyvät. Ja onhan minulla kaksi arkkupakastinta ja yksi pakastinkaappi, kertoo silmät loistaen tämä Lakka, joka vielä Viinikaisena vannoi ettei ikinä enää kitke eikä muuta omakotitaloon, kun sai Pappilanpellolla siitä tarpeekseen.

Leivinuuni taas houkuttelee laittamaan uuniruokia talvisaikaan.
- Illalla lämmittää uunin ja pistää lihapadan sinne, ja herää aamulla ihaniin tuoksuihin. Laitan aika perinteistä ruokaa, vaikka kaupassa näen monenlaista kansainvälistä ruoka-ainesta. Käytän paljon kotimaisia juureksia, kokeilen tietysti kasvattaa itse aina jotain uutta syötävää. Tähän aikaan vuodesta aloitellaan taas kurkkujen esikasvatusta. On niin kiva katsoa, kun taimi alkaa nousta. Nykyisin säilön pitkiä voileipäkurkkuja, niitä tutukin saavat jouluna.

Leena Lakka viihtyy töissä.

Leena on jäsenenä Kuusankosken Martoissa. Sieltä hän taisi saada kipinän sukankudontaankin. Kun hän lopulta opetteli sairaslomansa aikana kantapään tekemisen, niin nyt sukkia on syntynyt jo yhdeksän paria.
- Voihan niitä sitten viedä vaikka Vienon kammariin, jos ei muut tarvitse, Leena suunnittelee.

Leena Lakka on viihtynyt Kuusaalla koko ikänsä vaikka välillä lähteekin tuulettumaan esimerkiksi pohjoiseen.
- Kyl mie olen ihan kuusaalain. Vaikka sanotaan että ollaan Kouvolaa, niin mie olen peruskuusaalain. Mie olen tyytyväin. Tietysti harmittaa, kun täältä lähtee kaikki pois, mutta ymmärtäähän sen, että rumban täytyy pyöriä. Ei mahda mitään, että palvelut häviää. Mutta meiltä kotoa on sama matka Kuusaan ja Kouvolan keskustaan, että senkun hyppään pyörän päälle ja poljen sinne missä palveluita on. Siis sitten kun polvi on taas kunnossa, Leena täsmentää.