tiistai 30. huhtikuuta 2024


           Toukokuun Kyyti-lukuhaasteen teemana on joki - tai vaihtoehtoisesti meri:

           https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_05.pdf

Huomioita joki- ja meriaiheisista kirjoista

- Minkähänlaista olisi asua Kuusaalla, jos ei olisi Kymijokea? Ei tietenkään minkäänlaista, koska Kuusankoskea ei olisi ilman jokea, koskia ja tehdasta. Mutta ajatuksena ikävä, ettei olisi minkäänlaista vettä kauppareissun tai lenkkipolun varrella, ei vesilintuja, ei vedenpintaan heijastuvia valoja loppukesän lämpiminä iltoina, ei tunnetta väylästä, joka yhdistää paikkakunnan maailman meriin. 

- Toukokuun kirjoissa joki on joskus punaiseksi pilattu ja tutun kokoinen, joskus mailien levyinen valtava virta, ja aina se täytyy ylittää. Meri kuohuu ja raivoaa, tappaa ja peittää jäljet mutta antaa elannon ja reitin kauas kotoa. Viimeistään näitä kirjoja lukiessa tietää, kumpi tuntuu läheisemmältä, joki vai meri.


Mark Twain, Huckleberry Finnin seikkailut

Komea päätös toukokuun joki- ja meriaiheiseen kirjavalikoimaan tämä klassikko. Kun siitä keskustellaan, pitää puhua vapaudenkaipuusta, rasismista, neekeri-sanan käytöstä, kertojaratkaisusta, kirjakielestä poikkeamisesta tai vieraantumisesta "virallisesta" yhteiskunnasta. Näistä on suomentajan, Juhani Lindholmin hieno analyysi kirjan lopussa.

Kun taas ryhtyy lukemaan kirjaa, voi vain heittäytyä tapahtumien pyörteisiin ja nauttia - jos pystyy. Teemat nousevat kyllä itsestään pintaan kaiken hulvattoman ja yliampuvan poikien seikkailemisen keskeltä. Tätien kasvattama, aiemmin kuriton Huckleberry kaipaa takaisin vapauteen. Siihen hän saa syyn, kun haluaa pelastaa mustan orjan Jimin myynniltä vieraisiin oloihin. Teini ja mies karkaavat lautallaan Mississippi-jokea pitkin kohti etelää ja joutuvat mielettömiin seikkailuihin huijareiden ja rosvojen kanssa. Joskus Huck päätyy ystävällisiin vauraisiin taloihinkin ja esittäytyy muuna kuin itsenään. Valehtelu johtaa yhä uusiin väärinkäsityksiin ja lukija kiemurtelee Huckin puolesta nolostuen. Jos Huck ja Jim joutuvat seikkailuihin, niin Tom Sawyer puolestaan järjestää koko sakin niihin ilmestyessään kirjan loppupuolella paikalle. 

Tässä mainio vaihtoehto niille, jotka kyttäävät ruudusta, kun aikuiset julkkikset leikisti "seikkailevat" pitkin viidakoita ja autioita saaria. Miten lepuuttavaa valua alas virtaa yöllä tähtien alla väistellen välillä komeita siipiratasaluksia ja höyrylaivoja, torkkua pitkä päivä rantakaislikossa piilossa takaa-ajajilta kalastellen ja laiskasti jutustellen. Vaivihkaa saa annoksen 1880-luvun pohjoisamerikkalaista ajankuvaa kammottavine ihmiskäsityksineen, joita kirjailija ei hiero lukijan naamaan vaan panee tämän ajattelemaan itse heittelemällä näkyviin toinen toistaan provosoivampia tilanteita ja repliikkejä.

 

 Ann Cleeves, Raivoava meri

Kuusankosken kirjaston pikalainahylly oli jälleen liian houkutteleva. Raivoava meri ihan halusi tulla mukaani huolimatta siitä ettei se toukokuun listalla varsinaisesti ollutkaan sarjan ensimmäisen osan tapaan. Tähän pääsee helposti sisään, vaikka ei olisi lukenut Kahden joen välissä -sarjan toista osaa.

Pohjois-Devoniin sijoittuva tarina syntyy vellovan meren äärellä, jopa merellä. Rannalla kulkevaa uhkaa tavallisen vuoksen lisäksi peräti tulvavuoksi, tyrskyt kastelevat paitsi veneilijöitä myös rannan talojen ikkunoita. Niistä katselee ulos kylällinen väkeä, joka on jakaantunut uskonnollisen yhteisön jäseniin ja yhteisöön kuulumattomiin. Se on myös jakautunut perienglantilaiseen tapaan varakkaaseen yksityiskouluporukkaan ja julkisen koulutuksen varassa oleviin. Tähän kun sekoitetaan ihmissuhteet, rakkaus, kateus ja sairaus, saadaan jännä juoni - jos kirjoittajana on Ann Cleeves.

Juha Seppälä sanoo, että kirjallisuustoimittajat ovat itse asiassa instituution tuote-esittelijöitä. Totta, kirjallisuusjutuissa kerrotaan varmaan useammin kirjailijan kodin sisustuksesta kuin arvostellaan hänen teostaan. No, joukon jatkoksi: millaiset aivot tarvitaan, että kirjailija pystyy kehittämään jatkuvasti uusia monimutkaisia juonia Vera Stanhopen tai Shetlandsaarten murhien tapaan? Samalla lukija pääsee seuraamaan englantilaista elämänmenoa pienissä ja vähän isommissakin paikoissa ja viihtyy - siitä huolimatta että Cleevesin teksteistä puuttuu se kepeys ja huumori, jota vaikkapa Elly Griffiths tai Richard Osman viljelevät riviensä väleissä.

 

Juha Seppälä, Merille

Kirjailija yrittää hävittää omistamiaan kirjoja. Se on tehtävä salaa, koska niitä ei juuri pysty laillisin keinoin poistamaan maailmasta. Hyvä jos painettuja kirjoja saa enää tuottaakaan. Tämän projektin keskellä kirjailija tarkastelee omaa kirjailijuuttaan. Hän tulee siihen tulokseen, ettei hän oikeastaan ollut varsinaisesti kirjailija. Eikä hänen ajoittainen asuinkaverinsakaan ollut mikään oikea kuvataiteilija, ainakaan mikään suuruus.

Siinä alkuasetelma. Miehet asuvat välillä yhdessä merenrantamökissä, usein erillään toistensa asunnoissa. Kumpikin tuntee nykymaailman aika vieraaksi itselleen, mutta eivät he mitään syrjäytyneitä ole. Maailman menoa tarkastellaan kriittisesti, omaa menneisyyttä vielä kriittisemmin. "Munattomalla YK:lla on tarjota lähinnä mietelauseita tämän sodan ja vielä suuremman uhan ratkaisemiseksi." "Että nuorelta vietiin tuhannen euron huppari? Se on kolmenkympin huppari. Sen arvo on kahdeksantoista euroa." "Ihmiset eivät osaa syödä eivätkä juoda eivätkä paskantaa. Asiantuntija neuvoo hymiöitä käytteleviä aikuisikäisiä lapsia." Jne. Kirjailijaa ärsyttävät samat asiat kuin meikäläistä, ihanaa että on olemassa eläkeikäisiä, jotka jaksavat raivota teinin tapaan.

Kuulostaa karulta muttei ole. 212-sivuinen kirja sisältää lyhyissä lauseissaan ja niukoissa repliikeissään niin osuvia havaintoja ihmisten ja yhteisöjen käyttäytymisestä, että huomaa jatkuvasti hekottelevansa huomioille. Luetteloiksi kerätyt nykysanonnat tai viimeisen luvun hengästyttävä nykyihmisen älyttömyyksien vyörytys ovat riemastuttavaa luettavaa ("riemastuttava" on kirjailijan mielestä tätimäinen sana) . "Pystytään tehdä. Uhkaa aloittavansa. 18-vuotta." Juuri niin, hermostuttavaa. Viimeisen luvun yhtätoista sivua voisi lukea keskittyneesti vaikka pari päivää ja saisi joka lauseesta oivalluksia.

Ihana absurdi päästö, joka ei mielistele ketään, lukijaakaan.

 

Kaarina Griffiths, Meren syliin

Olipas kiva viettää pari kimmeltävää päivää Cornwallin pikkukylässä meren äärellä. Sinne päästiin kuvataiteilija Kaislan mukana. Hän ei kauaa ehdi nauttia jylhistä kallioista ja vuokramökkinsä ihanuuksista ennen kuin joutuu keskelle murhamysteeriä vieläpä uhrin löytäjänä. Tämä ei olekaan mikä tahansa luotiin lysähtänyt ruumis, vaan hänet on aseteltu merenneidoksi luolan perälle.

Griffiths on nostanut punaiseksi langaksi merien suojelun ja ympäristöliikkeen taistelun. Kylän keskuspaikka on totta kai pub, joka vilisee taiteilijoita, kalastajia, tavallisia kyläläisiä, turisteja ja murhan tapahduttua sekä poliiseja että sitä rasittavaa mediaväkeä. Vielä kun kuvaan tuodaan ekoyhteisökeskus hämärine touhuineen ja kartanohotelli profiloijakomistuksineen, lukija ei oikein tiedä, mihin keskittyisi. Sekä ekoilu että alkuperäinen sankaritar Kaisla uhkaavat hävitä monenlaisen touhuilun alle.

Tämä on kirjailijan viides kirja, jatkoa on jo seurannut. Silti hän ei vieläkään oikein tunnu uskovan, että lukija ymmärtää, vaikkei kaikkea taivuteta rautalangasta. Riittää, kun meille kerrotaan, että tie on vaarallisen kapea. Ei tarvitse kertoa erikseen kesken kiihkeän takaa-ajon, että sillä on vaikea sivuuttaa vastaantulijaa, että kääntöpaikkaa on hankala löytää ja että tällaiset pienet tiet muodostavat seudulla labyrintin, joka risteilee maaseutua ympäriinsä ja... Eteenpäin! Ja ne pohdinnat. Sivukaupalla päänsisäisiä ajatuksia, jotka polkevat paikallaan ja jotka lukija on jo kuullut. Todellakin, tapahtumat kerrataan ensi kuvauksen jälkeen vielä ihmisten keskusteluissa ja poliisien palavereissa, joista raportoidaan joka ikinen repliikki. Kirjallinen puheripuli ei olisi pahasta, jos informaatio lisääntyisi samaa tahtia kuin sanat. Nyt kirjassa on ainakin sata turhaa sivua, 300 olisi riittänyt.

Joka tapauksessa virtuaalinen reippailu englantilaisessa kalliojyrkännemaisemassa meren äärellä ja istuskelu paikallisessa pubissa on paras tapa matkailla juuri nyt, kun täältä Kuusaalta tuomen tuoksusta omenankukkien auetessa ei kannata lähteä minnekään.

 

Jukka Behm, Ja Jumala kulki yli maan

Turha yrittää esittää, että tuntisin mustan huumorin tai scifin säännöt ja olisin huomannut heti, mihin genreen kouvolalaiskirjailijan kirja oikeasti kuuluu. Teeskentely paljastuisi saman tien. Joten kerrotaan vain, että tapahtumapaikkana on tutun oloinen pikkukaupunki. Niin kylmäävän lähelle muutama henkilöhahmo tulee todellisia eläviä kouvolalaisia, että lukija alkaa miettiä, onko tämä avainromaani, ja mikä siinä tapauksessa on motiivi herkullisten tyyppien mukaan ottamiselle. Täysin asiaankuulumatonta pohdintaa. 

Paikkakuntaa alkavat koetella Raamatusta tuntemamme vitsaukset heinäsirkkaparvista paiseisiin. Tilanteita seurailee paikallislehden toimittaja Jaakko Jaakkola. Hänen havaintonsa ja tulkintansa vitsauksista ja toisaalta ihmisten arkisesta elämänmenosta saavat ensin miettimään, että onneksi mitään tuollaista ei voi tapahtua meille milloinkaan. Kirja on julkaistu vuonna 2022. Siihen mennessä paljonkin tuollaista oli jo tapahtunut. Koronapandemia oli tappanut ihmisiä, tiesulkuja oli pystytetty, ihmiset eristäytyneet toisistaan. Mutta miten Behm osasi kuvitella jo Venäjän hyökkäyksenkin maisemat, vaikka niiden kuvat vyöryivät silmillemme ruuduista vasta kevään -22 jälkeen?

Koska ensi lukemalta en keksi, onko tarinalla vitsauksista opettavakin merkitys, yritän olla pohtimatta asiaa koko loppukesän. Ihastelen ennemmin toimittaja-Jaakon toteamusta: "Oma vaatimaton panokseni yhteisölleni oli seurata asioita sivusta ja kertoa ne eteenpäin. Katsella kuinka muut elävät ja kirjoittaa siitä." Niin tuttua.

 

Jojo Moyes, Morsianten laiva

Terveisiä pitkältä, paikoin uuvuttavalta merimatkalta. Miksi kirjoittaa tiiviisti, kun saman voi kertoa monisanaisestikin. Tällä periaatteella Jojo Moyes on saanut lukijankin kokemaan yli kuusiviikkoisen seilaamisen välillä tuskaisia tunnelmia. 

Mutta tarina on kiinnostava, varsinkin kun se on historiallista faktaa. Toisen maailmansodan jälkeen lukemattomat sodan aikana solmittujen avioliittojen morsiamet asuivat eri puolella maailmaa kuin heidän miehensä. Kirja kertoo australialaisista tytöistä tai naisista, jotka kuljetettiin vuonna 1946 vanhalla lentotukialuksella kotikonnuilta Britanniaan miestensä luo yli 600 hengen ryhmänä.

Jälleen lukija saa ihmetellä: että tällaistakin maailmassa on tapahtunut. Nuoripari on tavannut pikaisesti, rakastunut ja sännännyt vihille lemmen ensi huumassa, ja sitten mies on taas komennettu muualle. Sodan päätyttyä naiset lähtevät luottavaisesti miehen luo kohti tuntematonta maata, jättävät oman perheensä ehkä iäksi, yrittävät ylläpitää tunnesidettä puolisoonsa, josta ei viikkoihin kuulu mitään, koettavat luoda mielikuvaa tulevaisuudestaan uudessa ympäristössä. Ja sitten vielä merimatka itse täpötäydessä laivassa ahtaissa punkkaoloissa ventovieraiden naisten kanssa. Kapteenin säännöt ovat tiukat: ei kanssakäymistä laivan sotilaiden ja mariinien kanssa! Yritäpä pitää 1600 nuorta kurissa ja herran nuhteessa, kun puoliso on kaukana ja hormonit hyrräävät. Siinä eivät aina 40-luvun tiukat siveyssäännöt muistu mieleen.

Moyes on valinnut neljä erilaista naista seurattavaksi. Yksi on raskaana, yksi on keimaileva tyhjäpää jne. Kyllä heistä kiinnostuu laivamatkan edetessä, kunhan kirjailija ei olisi niin innostunut cliffhangereistä. Viihdekirjallisuuteen kai kuuluu jättää kohtaus roikkumaan ratkaisemattomana ja siirtyä välillä toiseen kiehtovaan tilanteeseen, joka sekin katkaistaan jännimmässä kohdassa. Kyllähän se tietysti hyvästä muistitestistä käy.

 

Rosa Liksom, Väylä

Miten voi ihmisen, edes kirjailijan, päässä syntyä niin valtava määrä kuvia tilanteista ja tapahtumista, joita hän ei ole voinut sodan jälkeen syntyneenä lähimainkaan kokea?  Väylän kertojana on 14-vuotias tyttö, jonka täytyy muiden lappilaisten mukana muuttaa kotoaan Ruotsin puolelle pakoon sotaa. Viholliseksi muuttuneet saksalaiset ajetaan maasta, ja mennessään he särkevät kaiken minkä ehtivät. 

Tyttö joutuu hoitamaan perheen lehmätkin Tornionjoen, Väylän, toiselle puolelle. Liksom on kuin sanataiteen Miina Äkkijyrkkä, kirjan lehmistä tulee yksilöitä. Tyttö ymmärtää niiden käytöksen syyt, sanoja ei tarvita. Lukija hämmästelee sitä, miten paljon eläimen eleistä ja teoista voi päätellä - ja miten paljolta suljemme usein silmämme. Tytön urheus liikuttaa. Vasta neljätoistavuotiaana hän yrittää pärjätä muiden evakoiden tapaan kylmyydessä, vaelluksen rasituksissa, sairaana ja likaisena vieraissa oloissa mutta jaksaa silti huolehtia lehmistä sydäntäsärkevän vakavasti. Taakka on vielä isompi kun tietää, että tytön äiti vähät välittää lapsensa voinnista.

Oman haasteensa tuo Väylän kieli, meän kieli. Muutaman sivun jälkeen se alkaa sujua lukijankin päässä ja tekee kunniaa pohjoisen murteelle. Välillä tuntuu kuin ratkoisi ristisanatehtävää. Välillä taas jää ihailemaan murteellista sanavyöryä, jolla Liksom kuvittaa asemalla läheisiään etsivien ihmismassojen touhuja tai luonnonilmiöitä. Niin komeaa, niin kaunista kaiken kauheuden keskellä. Edelleen: miten joku voi keksiä jotain noin tarkkaa ja täsmällistä ja inhimillistä, vaikka olisikin haastatellut evakkoajan kokeneita. 

Kaiken kukkuraksi kirja toimii historiadokumenttina, joka pakottaa kertaamaan Lapin sotaa edes Wikipedia-tekstin verran. Ellei vielä tullut selväksi: lue ihmeessä!

 

Håkan Nesser, Carmine Streetin sokeat

Neljän joki- ja meriromaanin jälkeen oli jo niin vetinen olo, että täytyi tehdä syrjähyppy. Haastelistaan kuulumatonta Nesseriä voi puolustella sillä, että siinä on ylitetty Atlantti, tapahtumapaikkana on Manhattanin saari ja ollaan kahteen suuntaan virtaavan Hudson-joen rannalla. Sen lisäksi teos on hienoa kaunokirjallisuutta, hakkaa sillä rintamalla monet palkitut, joissa ei tapeta ketään. Tämän voi tunnustaa, jos on ensin antanut Nesserille anteeksi, että hän siirsi Barbarottin ja Van Veeterenin eläkkeelle. Tämä tarina kuuluu jonkinlaiseen kaupunkisarjaan.

Pariskunnan nelivuotias lapsi siepataan, vanhemmat lähtevät pakoon sietämätöntä oloaan New Yorkiin. Siellä vaimo Winnie alkaa käyttäytyä salaperäisesti. Kirjailijamies tutustuu kirjastossa eläkkeellä olevaan yksityisetsivään. Syntyy uusia hämmentäviä tilanteita, tunnelma muuttuu välillä niin surrealistiseksi, että lukija miettii, todistaako hän nyt Kafkan toista tulemista. Onneksi pysytellään lopulta reaalimaailman puolella. 

Koukuttava kertomus, paikoin tosi kaunista kuvausta elämästä, ihmissuhteista ja maisemasta. Mutta eikö Håkan nyt voisi keksiä jonkin uuden barbarottin, jonka elämää ja töitä saisi seurata vähän tutummissa ruotsalaisoloissa?

 

Karin Erlandsson, Koti

Kymmenen ihmistä lähipiireineen 800-luvulta nykypäivään, kukin omassa tarinassaan. Erlandssonin henkilöhahmoja yhdistää sama ympäristö Ahvenanmaalla vuosituhannesta toiseen, ja yksi pieni erikoisen näköinen kivi. Luvut ovat kuin novelleja, joissa henkilöillä ei ole muuta yhteyttä toisten aikakausien ihmisiin kuin ehkä sukulaisuus ja tarinat. Myöhempi tietää, mitä kauan sitten eläneelle lopulta kävi perinteenä kulkeneista kertomuksista. 

Vaikka joka luvussa pitää ikään kuin aloittaa alusta, kirjailija tutustuttaa lukijan nopeasti henkilöihinsä ja saa kiinnostumaan heidän kohtaloistaan. Jonkun elämää synkentää lapsen sairaus, toista isän voimien hiipuminen, kolmas joutuu piileksimään lastensa kanssa metsässä, koska kuningas on päättänyt viedä perheet taloistaan ja polttaa rakennukset, ettei hyökkääville venäläisille jäisi turvaa. Eri aikakausien ihmisiä yhdistää meri, läheisen poissaolo ja pelko tämän puolesta, ikävä laivalla työskentelevän perään.

Hauska idea, että joka luvussa henkilöt löytävät saman kiven, pienen harmaan, jossa on valkoinen rengas. Se ihastuttaa niin viikinkiajan tyttöä kuin ruotsinlaivojen aikakauden äitiä ja tytärtä. Jännä oivallus, että minua ennenkin joku on katsellut ja pidellyt samaa kiveä, tuntenut sen omakseen, ajatellut sellaisia ajatuksia kauan sitten kuin minä nyt. Ajat vaihtuvat, jokin ihmisessä pysyy samana.


Cristina Sandu, Vesileikit

Varo, juonipaljastus! Tyttöjoukko kasvaa joen tuntumassa ja näkee jatkuvasti vesileikeissään vastarannalla olevan vauraan maan. Leikit vaihtuvat sitkeäksi harjoitteluksi, harjoittelu vie kilpailuun joen toiselle puolelle. Ja kuinkas sitten kävikään, ja entäs vielä sen jälkeen? Sandu kirjoittaa irrallisia palapelin palasia, ja lukija ihmettelee aluksi, miten ne liittyvät yhteen. Hitaampikin oivaltaa puolessavälissä, miten osat napsahtavat kuvaksi. 118-sivuinen kirja kertoo kuuden loikkaritytön elämästä. Kiireinen lukija saa tästä nopeasti merkinnän lukuhaastelistaansa.


Ann Cleeves, Lokin huuto

Miten kirja voikin olla aina niin paljon parempi kuin siitä tehty elokuva tai sarja? No siten, että kirjassa on paremmat kuvat, kun ne saa keksiä itse. Lisäksi kirjassa kerrotaan ihan sanoilla tekijöiden ajatukset ja tunteet, joita näyttelijä ei voisi mitenkään niin tarkasti esittää. Lokin huudosta tuli joskus tv-versio, joka oli pullollaan sameaa kuvaa ja ankeaa ympäristöä. Kirjassa taas vietetään tavallista värikästä devonilaiselämää, sen äärellä saa nauttia monenlaisista ympäristöistä ja yrittää ratkaista mutkittelevaa juonta meille eksoottisissa paikoissa Lounais-Englannissa.

Lokin huuto istuu toukokuun teemaan täydellisesti, sillä komisario Matthew Venn tiimeineen ratkoo murhaa kahden joen välissä, suistoalueella Atlantin rannalla. Vetiset alueet ovat myös näppäriä murhaamispaikkoja, nousuvesihän voi viimeistellä verityön.

Ann Cleevesiä voi vain ihmetellä, tämän kiltinnäköisen rouvan pää kuhisee murhia ja monimutkaisia toimivia juonia. Tähän mennessä on saatu nauttia jo Vera Stanhopesta ja Shetland-saarten murhista. Lokin huuto aloitti Venn-sarjan, josta on jo ilmestynyt suomeksikin kolmas osa. Kaikki sarjat ovat taattua laatua, rikoksen selvittelyn lomassa tutustutaan henkilöiden arkeen ja selvitellään ihmissuhteita maisemia unohtamatta. Jokaisen kirjan sulkiessaan tuntee kuin olisi ollut matkoilla erikoisissa ympäristöissä. Lokin huudossa ollaan taiteilijoiden ja erityisryhmien yhteisötalossa, keskeiset henkilöt ovat kehitysvammaisia, uskonyhteisö käyttelee valtaa niin omiinsa kuin ulkopuolisiinkin. Matthew Venn on sympaattinen ja vähän arka pomoksi mutta on löytänyt rinnalleen ihanan aviomiehen.

Ja myönnytys: Brenda Blethynin Vera Stanhopen kasvoilta pystyy kyllä lukemaan melkein kaiken, mitä kirjan kertojakin kertoisi.

Petri Tamminen, Meriromaani

Onneksi on Kyyti-lukuhaaste, muuten olisi tämäkin helmi jäänyt huomaamatta. Alaotsikkona kirjassa on "Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä". Voi olla, että Huurnan elämä oli synkkä, mutta Tammisen kirja ei ole. Pieni romaani sisältää kokonaisen ihmiselämän. Kun tarinan kertoo lakonisesti, paisuttelematta, vähät sivut ehtivät kertoa paljon. Lauseet ovat huolella mietittyjä, asiat pienestä kivensirusta suureen haaksirikkoon kiinnostavia havainnollisuudessaan. Merikapteenin elämän kulku rouhaisee ihmeen syvältä siihen nähden miten asiallisen suppeasti niistä kerrotaan. Kaiken lisäksi kirja sisältää ison annoksen merenkulun tietoutta varsinkin purjelaivojen aikakaudelta.

Jännä vetovoima näissä konkreettisiin asioihin perustuvissa kirjoissa on silloin, kun kaiken fyysisen pinnan alla väreilee totuuksia elämästä. Tunnelmassa on paljon samaa kuin Antti Tuurin teoksissa, mutta Tammisella on selkeästi omintakeinen tyylinsä kertoa samantapaisista asioista. Jos olisin lukenut Volter Kilven Alastalon salissa, tietäisin onko Tamminen saanut Meriromaaniinsa innoitusta sieltä. Ehkä Tammisen tiivis merikapteenin elämäkerta korvaa tämän aukon sivistyksessä?





 

                                          


           Kesäkuun Kyyti-lukuhaaste tarjoaa kaksi erilaista teemaa jännärin alueelta:                suljetun huoneen mysteeri tai jännitys...