Satavitoset: Osmo Kilpiä teki kaappikelloja

Osmo Kilpiä istuu nojatuolissaan kellojen keskellä. Niitä on seinillä, ja komein seisoo olohuoneen nurkassa. Kilpiä on rakentanut kellot itse samoin kuin monet talon huonekaluista. Nämä kaikki on tehty talon alakerran verstaassa. Kilpiän tekemällä sohvapöydällä on kuitenkin kuvia kaappikellosta, joka on aito satavitonen. Satavitoset ovat työntekijöiden omia töitä ja tuotteita, joita tehtiin puolisalaa työaikana ja työnantajan tarvikkeista. Osmo Kilpiällä on muutenkin kattava kuva koko satavitostouhusta - hän liikkui työssään koko tehdasalueella ja näki miten talon töiden ohessa ehdittiin siellä täällä tehdä omiakin tuotteita.

Kymiyhtiöllä Kilpiä työskenteli 40 vuotta 50-luvun alusta lähtien. Hän oli alkuun rakennusosastolla Kymintehtaalla ja liikkui myöhemmin pomona Kuusaanniemen, Kuusaansaaren ja Kymintehtaan tiloissa. Kauimmin Osmo työskenteli Kuusaanniemessä monissa tehtävissä - jopa tiemestarina - ja jäi sieltä eläkkeelle. Hän tuli näin tuntemaan tehtaat hyvin.
- Voikas jäi vähän vieraammaksi koska olin siellä vain sunnuntaipäivystyksissä.

Entisaikoina pääsy Kymiyhtiön ammattikouluun takasi työpaikan tehtaalla. Kilpiä kävi ammattikoulun puuseppälinjan ja pääsi sen jälkeen puuseppäverstaalle töihin. Kun sieltä vähennettiin henkilökuntaa iän perusteella, Kilpiä oli viimeinen, joka siirrettiin tehdasrakennuspuolelle. Siellä olivat esimiehinä Esko Viherlaiho ja Pentti Nieminen.
- Olin aikani siellä puuseppänä ja osittain opettelin kirvesmiehenkin työt. Sitten kävin työteknillisen koulun ja valmistuin työteknikoksi. Pääsin pikku hiljaa pomoksi, ja lopulta osaston pomo Matti Jankeri nimitti minut työnjohtajaksi. Siitä se rumba alkoi. Kävin koko skaalan läpi, olin jopa lautatarhan tirehtöörinä kaksi kesää. Se oli varmaan huvittavin paikka, kun vertaa kokemustani ja työssä vaadittavia taitoja, Kilpiä luettelee työuransa etappeja.

Keittiötarvikkeista saunankiukaisiin

Tänä kesänä on vihdoin alettu puhua avoimemmin satavitosista, työajalla tehdyistä omista töistä. Niihin Kilpiällä on tuntumaa työuransa alusta lähtien. Valmistuspaikka määräsi tietenkin, mitä satavitosia syntyi.
- Puuseppäverstaalla syntyi kaikenlaisia autoja, korulippaita... Toinen paikka oli alaverstas eli viilaverstas, paperikoneiden asennus- ja korjausporukan pääpaikka. Siellä tehtiin morttelia ja muusinuijaa, metalliesineitä. Paja oli yksi paikka. Siellä tehtiin tuuraa kalamiehille. Me teimme tuuraan puuosan puuseppäverstaalla. Kupari- eli peltipajassa tehtiin kippoa ja ämpäriä ja sentapaista tavaraa. Sähköverstaalla tehtiin akkulatureita, sähkömoottorien käämimistä, Osmo Kilpiä kertoo.

Kuusaanniemestä Osmo Kilpiä ei muista satavitosten tekoa ainakaan puuseppäverstaalla. Mutta korjauspajalla saatettiin tehdä esim. savustusuuneja isosta putkesta, koska siellä oli hitsauslaitteet.

- Onkos teillä savustusuuni? Minun rannassa ainakin on.

Onhan meillä. Ja meidän rannassa on saunankiuas viisimillisestä pellistä, onkohan sekin satavitosia?
- Jos se niin vahvasta pellistä on, niin se on satavitosia. Saunoihin tehtiin jatkuvalämmitteisiä kiukaita ja pönttöuunimallisia kertalämmitteisiä kiukaita, Kilpiä kertoo.

Kilpiän luettelemat paikat puuseppäverstas, viilaverstas, paja ja sähköverstas, olivat kaikki lähellä toisiaan paloaseman lähellä. Yhteen aikaan vierellä oli vielä valimokin.

- Niissä olevat kaverit tulivat tutuiksi. Siellä lensi kaikenlaista juttua, oli hauskojakin hetkiä. Melkein joka paikkaan kehittyi oma juttumiehensä, jonka tarinat ei aina olleet niin totuudenmukaisia. Näin ne päivät meni, Kilpiä naureskelee.

Joulun alla oli satavitossesonki, silloin oli usein kiire saada joululahjat valmiiksi. Mutta satavitosia tehtiin ympäri vuoden, jos ei pomo nähnyt. Tai miten sen nyt ottaa.

- Se oli vähän sellaista ja tällaista. Kyllähän pomo näki, eihän siitä ollut kyse. Mutta yritettiin vähän välttää, ettei niitä omia tehty ihan kuin normaalityötä. Ne tehtiin vähän sivussa, ja kun pomo siellä käveli, oma pantiin syrjään. Vähän sellaista pilarin kiertämistä se oli.

Osmo teki kerran pojalleen joululahjaksi polkuauton. Sen nähtyään kaveri viilaverstaalta kysyi, onko mahdollista, että hän tekisi rungon ja metalliosat ja Osmo tekisin korin puusta ja vanerista. Polkuautojakin tehtiin kaksi.
- Kun velipoika näki sen, hän halusi että heidän pojalle ja! Kaikki kolme valmistuivat jouluksi.

Salaa ja luvan perään

Pomot eivät yleensä sanoneet mitään mutta antoivat ymmärtää, että mikäs tuo on. Toiset näkivät satavitosten tekemisen itseään loukkavana, toiset taas noudattivat itse sataaviittä. Pomotkin tekivät ja teettivät satavitosia.

- Mutta niistä ei aina tiennyt, oliko ne talon töitä vai kenen. Pomo osasi jättää tilauksesta lopun sanomatta niin kun mekin jätettiin, Kilpiä kuvailee.

Joskus työnantajan laitteita ja tiloja käytettiin luvallisestikin omiin töihin. Kun Markankylää rakennettiin, puuseppäverstaalla oli mahdollista tehdä ovia ja ikkunoita. Siihen käytiin pyytämässä rakennusosaston päälliköltä Esko Viherlaiholta lupa.

- Yhteen aikaan siellä oli lauantait ja sunnuntait täys ryminä päällä, kun markankyläläisille tehtiin ovia ja ikkunoita. Ne rakennettiin pääosin omalla ajalla, mutta tietysti jos joku satsi jäi ajamatta, niin kyllähän sitä työajalla jatkettiin.

Pääosin satavitosia tehtiin itselle, mutta myös ”asiakkaille”. Tuotteita valmistettiin myös yhteistoiminnassa.
- Joku teki vaikka muusinuijan metalliosat alaverstaalla. Siihen tarvittiin puuvarsi, ja sitä mentiin kysymään puuseppäverstaalta. Siellä joku osaavampi sorvasi varren, useimmiten tammesta, ja lakkasi hienoksi. Tehtiin mortteleitakin.

Kilpiä aikoo sanoa jotain mutta keskeyttää alkuunsa ja miettii.

- Enhän minä nyt astu kenenkään varpaille, kun kerron näitä tarinoita? Ei niitä katsottu rikoksiksi.

Palkkiota ei yleensä töistä saanut.

- Saattoi olla, että kaveri tuli juttelemaan, että tee sinä minulle pää ja minä teen sen metalliosan – tehtiin siis molemmille. Rahaa ei yleensä käytetty. Yksi kaveri velotti aina renkkupullon, teki se mitä vaan. Hän oli kyllä poikkeus – eihän siellä yleensä juopoteltu, Kilpiä muistelee.

Tavaran vieminen tehtaanportista ulos vaati omat konstinsa. Autonkuljettajat olivat toiminnan tärkeä osapuoli. Jälleen Kilpiä empii:
- Etten minä nyt kerro vaan jotain mikä loukkaa muita? hän kysyy. Ehdotan vastausta ”isommat tavarat on kuljetettu yhtiön autoissa tai joskus, kun joku on saanut ajaa omalla autolla piirin, siinä yksityisautossa”. Kilpiä myöntää: "Nimenomaan. Sinä sanoit sen, en minä."

Kaappikelloja sarjana

Satavitos-kaappikellot ovat ”tarina erikseen”. Kilpiä ei ole varma, oliko aloite Niemisen Pentin vai Pulkkisen Auliksen. Nämä kaksi olivat mukana, lisäksi Osmo Kilpiä itse, Toukkarin Lema ja kelloseppä Uuno Kopra, joka hommasi koneiston ja varasi itselleen yhden. Yhtä Kilpiä vielä kaivaa muististaan. Kerron, että tädilläni Luostarisen Salmella oli myös yksi, mutta se tehtiin myöhemmin.

Rinki teki työnjaon selväksi heti alussa. Ainoa tehdastyötä tekevä joukosta oli Kilpiä, hän ei ollut silloin 60-luvulla vielä pomoasemassaan.
- Pyörin verstaalla ja paikoissa, jossa minulla oli mahdollisuus saada puutavaraa huomiota herättämättä. Minä olin etuvetäjä, tein edellä ja muut jäljensivät. Sinun isäsi – Niemisen Pena – hommasi piirustukset jostain kotitalousyhdistyksestä tai vastaavasta, Kilpiä kuvailee.

Tehtaalla oli siihen aikaan nikkariverstas, jossa sai tehdä omia töitä iltaisin. Siellä oli ohjaajakin. Kaappikellojen osat tehtiin siellä, niitä valmisti porukasta lähinnä Osmo, jolle erikoiset laitteet olivat tutumpia kuin muille ryhmän jäsenille.
- Oli puuosissa veistämistä ryhmäläisillekin, mutta minulle tietysti lankesi iso osa. Lema ja minä oltiin puuseppiä ja tehtiin puuosat. Pena maalautti osat maaliverstaalla. Minä maalasin omani itse. Koristeet teki äitisi Eila. Hän maalasi ensin fasadin kukat mutta keksi jälkeenpäin, että meidän kellon sivuunkin piti maalata pienet koristeet.

Kuva: Kelpasi kaappikellon vierellä kahvitella. Eila Nieminen kaatelee kahvia vanhojen ystävysten joukolle. Vas. Lempi Hermunen, Eeva Astala, Helvi Nora ja Eeva-Kaarina Volanen.

Mutta mikä kaappikelloissa oli satavitosta, jos kerran osat tehtiin nikkarikerholla iltaisin?
- Se, että kaikki aineet oli tehtaalta. Penahan oli Viherlaihosta seuraava pomo, rakennusosastolla oli siis Jankeri-Viherlaiho-Pena, niin isältäs ei kyselty mitään puutavaran haussa, Osmo selittää.
 

Satavitoin-nimityksen synty on myös Osmo Kilpiälle tuntematon juttu. Hän ei koskaan hakenut varastosta tavaraa sillä koodilla.
- Työpaikalla oli oma numeronsa. Pomo kirjoitti lapun, jolla ostettiin varastosta, ja siihen tuli myös työn numero. Saattoihan siinä joskus ehkä lukea 105. Minä en ainakaan ole kirjoittanut sellaista lappua enkä ostanut 105-numerolla kuurista.

"Yhtiö ei kärsinyt"

Suuri osa satavitosista tehtiin ylijääneestä materiaalista.
- Siellä kuleksi palasina kippoo ja kuppii kuurin nurkassa. Laitoin aina syrjään, jos jäi hyvää puuta. Ajattelin, että jätepalan voi käyttää johonkin omaan työhön. Samoin varmaan viilaverstaalla – en usko, että suorasta kangesta lähdettiin sahaamaan. Löytyi joku pala, josta lähdettiin tekemään. Minullakin on kippo, jonka olen sorvannut itse: vesilaitoksen keloissa käytettiin puulaakereita, jotka oli vettä kestävää
sitkeää puuta. Se oli vaan inspis, että tienpäs tosta nyt tollasen, Osmo Kilpiä kertoo.

Kilpiä osuukin asian ytimeen.

- Ainakin puuseppäverstaalla nämä hommat olivat usein kokeilujuttuja: teenpäs tuollaisen. Siitä hyötyi yhtiö, koska meitin taito kasvoi. Yksi keksi yhtä, toinen toista työtapaa ja kaikkea sovellettiin varsinaiseen työhön. Siinä ei kyllästynyt varsinaiseen työhönsä, kun voi keksiä jotain uutta.

Joskus harvoin jollain tavoin muljahti, että oma työ meni yhtiön töiden edelle. Muulloin oli ilman muuta selvää, että tehtaan työt tehtiin ensiksi. Osmo Kilpiä on varma siitä, että yhtiö ei kärsinyt satavitosten tekemisestä.
- Ei yhtään. Päinvastoin. Puhutaan nyt puuseppäverstaasta, jossa tehtiin huonekaluja ja kaikenlaista, jossa puuseppien ammattitaito kasvoi töitten mukana. Voi sanoa, että siellä oli tosi puuseppiä.

Kuva: Tarinan mukaan puuseppäverstaalle hankittiin Iskun keinutuoli, joka purettiin osiin ja tehtiin niiden mallista lukuisia uusia keinutuoleja.

 Oliko se työhyvinvointia, että tehtiin satavitosia?

- Ilman muuta. Siitä ei ketään syytelty, eikä kukaan siitä kärsinyt, Kilpiä vakuuttaa.

Satavitosten teko alkoi vuosikymmenten myötä hiipua.
- Ennen satavitosia tehtiin pilarin takana ja pomo pyrki olemaan siellä pilarin toisella puolella. Mutta sitten pomo tuli pilarin samalle puolelle yhä enemmän. Tahti koveni muutenkin, korjauksia tuli lisää, töitä ulkoistettiin – kaikki tämä pikku hiljaa hiivutti sen sosiaalisen puolen töissä olemisesta, Osmo Kilpiä kuvailee.

Tarpeitakaan ei enää löytynyt niin kuin ennen.
- Kaikki laskettiin tarkalleen, ei jäänyt mitään yli. Uudenlaisilla koneilla saatiin käytettyä tarpeet tarkasti. Suunnittelupuoli terästyi ja suunnitteli menekit paremmin. Ei ollut, mistä tehdä enää.

Kuvat: Osmo Kilpiän jakkaran mallin näkee myös 105-näyttelyssä (kuva alla).