Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, helmikuu 1939

Eilan tarina on oman äitini elämästä. Äiti kirjoitti nuoresta asti muistiin päivän tapahtumia. Nämä merkinnät on poimittu hänen kalentereistaan, joita on säilynyt kolme: vuosilta 1939, 1945 ja 1946. Ollaan sodan kynnyksellä, mutta nuoren neidon muistiinpanoissa vilahtelevat vain kuvaukset kavereiden kanssa liikkumisesta, ihastuksista ja joskus töistä - äiti oli Kymiyhtiön varastolla kirjurina. Uskon, ettei äiti olisi pahastunut tyttövuosiensa muistiinpanojen julkaisemisesta. Hän kertoi minulle joskus muistojaan nauhallekin - tuskin piilossa pidettäviksi silloinkaan.

Eila Piirikkälä kotipihassa Mäyrämäellä

HELMIKUU

Helmikuussa 18-vuotiaalla menee edelleen lujaa. Päivät tehdään töitä, illat luistellaan, käydään elokuvissa tämän tästä, saadaan poikia saatille, ahkeroidaan lottailloissa ja kuoroharjoituksissa ja istutaan iltaa tuttujen kanssa kotona tai kylässä. Tekisi mieli huutaa: "Haloo, kohta syttyy talvisota, voitko mainita jotain tunnelmista!" Mutta miten teinityttö voisi sellaisesta piitata, kun on niin paljon painavampaa asiaa. Pojat.

1. helmikuuta. "Olin illalla Lottien ompeluillassa. Sieltä lähdimme Eilan kanssa luistinradalle käymään. Näimme K. siellä ja tulimme hänen kanssaan yhtämatkaa klubin portille asti. Minun silmäni ovat tähän asti olleet vain puoliksi auki, mutta nyt ne ovat selkoselällään. Vihdoinkin." Ja ei tietenkään kerrota, mitä Eila on nyt oivaltanut. Että K. on se unelmien mies? Mutta kuinka ystävätär on sitten saman K:n kanssa elokuvissa seuraavana iltana?

Ai JAA, perjantai: "Olin ensin lauluharjoituksissa. Sieltä menin Eilan kanssa luistinradalle ja tulimme Pirren ja Kallen kanssa pois. Se on nyt "katki kuin Ruusteenin Immun sukset". Tapahtui jotain ratkaisevaa." Juu älä vaan missään nimessä selvennä, mitä tapahtui. K. tykkääkin E:stä? Mutta ei se onneksi tyttöjen välejä särje. Lauantai. "Olimme ensin luistinradalla Eila ja minä ja lähdimme sieltä P. ja J. kanssa kuviin. Olen ollut muutamia päiviä oikein reilulla tuulella."

Sunnuntaina käydään Hakalalla äidin siskolla kylässä ja sitten luistinradalla. Kuusaalla oli siihen aikaan Kuusaan urheilukentän luistinrata ja Voikkaalla toinen, joita yhtiö huolsi. Se tiesi lossimatkaa Kymintehtaan saunan kohdalta Kuusaan puolelle, mutta kylminä talvina joki jäätyi, ja sitä pitkin pääsi kävellen yli.

Urheilukenttä/luistinrata näkyy oikeassa laidassa. Kuva UPM:n keskusarkistosta.

Maanantaina 6.2. elokuvissa. "Heidi. Ihana kuva." P.H. on saatellut. Tiistaina Kaiku-kuoron harkat. Meidän äiti, isä ja muutkin kaikulaiset sanoivat aina käyvänsä "laulussa", kun menivät kuoroharjoituksiin. Keskiviikkona ja torstaina likat painavat töissä pitkää päivää, yli iltayhdeksään.

Perjantaina käydään töiden välillä kuvissa. "Olimme illalla töissä, kun Kalle tuli pyytämään meitä kuviin kats. elok. "Sävelten tuli". Tietysti me lähdimme. Klo oli 20 kun lähd. ja kun tulimme kuvista oli se 22. Tulimme vielä senjälkeen töihin. K. myös ja olimme täällä klo 24. K. antoi meille pääsyliput seuratalolle. Ihana ilta." On täytynyt olla ihana ilta, jos ollaan töissä puolille öin elokuvapaussin jälkeenkin ja sittenkin on ollut hauskaa. Ja taas on raapusteltu merkintöjä töissä - "täällä". Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun kaverit käyvät Eilan työpaikalla keskusvarastolla houkuttelemassa elokuviin. Tehtaan alueelle, "piirin sisälle", on silloin päässyt muitta mutkitta ulkopuolinenkin kulkemaan.

Lauantaina jorataan seuratalolla. On vasta hauskaa, saa tanssia melkein joka tanssin, valssit kaikki. Sunnuntaina Eila käy kuvissa Jaskan ja Pirren kanssa katsomassa Nummisuutarit. Maanantaina Eila täyttää 18 vuotta, ja töissä kukkia tulvii. Narsisseja, tulppaanipuketti ja toinen jossa lukee Likistys - eikä lähettäjän nimeä. Esimies Reino antaa suklaa-askin. Tiistaina tulee Nellyltä Lahdesta paketti, kauniit punaiset aamutossut. Hakalalta Eila saa oikein hienon pyyhkeen ja saippuan. Keskiviikkona juhlinta jatkuu kotona. "Meillä oli Outisen Toivo ja Ensio. Toivo soitti viulua ja Jaakko haitaria. Oikein Hauska ilta." Torstaina vietetään vielä syntymäpäivien rääppiäisiä Mäyrämäellä, vieraina Eila, Kalle, Jaakko ja Pirre. "Tanssimmekin. Jaakko soitti taas Haitaria ja Toivo viulua. Hauskaa!"
 
Perjantaina ollaan neljän hengen porukalla kuvissa: Kaksi tyrolilaista. Joku porukasta on aika tuittu mieheksi, ja Eilat naureskelevat hänelle selän takana kotimatkalla kiellettyään ensin saatille pääsyn klubin portin kohdalla. Lauantai-ilta kotona, mutta sunnuntaina kuvissa: "Pietarin valkoiset yöt". Maanantaina on lauluharjoitukset, mutta niitä ennen johtaja Niinivaara tarjoaa kotonaan kahvit.

Tiistaina estradille astuu myöhempien aikojen julkkis, Aarno Walli. Hän oli Kymiyhtiössä  harjoittelijana useampaan kertaan ja ystävystyi kuusaalaisnuorten kanssa."Olin aamulla herätessäni niin pahalla päällä ja tänään onkin ollut oikein ikävyyksien päivä. Olin vielä illalla rekiretkellä. Oikein hauskaa. Sieltä tultuani juttelin Vallin Amin ja Kallen kanssa vähän aikaa klubin portilla." Varsinaista tunteiden vuoristorataa!

Aarno Wallista Wikipedia kertoo näin:
"Aarno Walli oli suomalainen kapellimestari ja pianisti. Hän valmistui ekonomiksi vuonna 1947 ja toimi muun muassa Musiikki-Fazerin palveluksessa vuoteen 1958, jolloin tuli Yleisradion tuottaja-ohjaajaksi ja musiikkiohjelmien toimittajaksi. Walli oli mukana vuonna 1942 uudelleen kootussa Rytmi-pojat orkesterissa Eugen Malmsténin kanssa Helsingissä pidetyissä tilaisuuksissa, joilla kerättiin rahaa sotainvalidien hyväksi ja Erik Lindströmin yhtyeessä joka voitti jazz-kilpailut vuonna 1945. Yleisradion viihdetoimituksessa toimiessaan Walli oli taustahahmona Suomen osallistuessa Eurovision laulukilpailuihin. Aarno Wallin lapsia ovat kitaristi Hasse Walli sekä tämän vuonna 1995 kuollut pikkuvelipuoli, Kingston Wall -yhtyeen keulahahmo Petri Walli."

Myöhemmin Eila ja Aarno tapasivat rintamalla Rukajärven suunnalla Wallin ollessa kiertueella. Aarno on kirjoittanut Eilan rintamavieraskirjaan:
"15.6.43 Ystäväni Eila!
Kultajyvän löytää vain keskeltä hiekkakenttää, ja Sinutkin löytää vain keskeltä erämaata, jossa nyt tapasimme kolmen vuoden takaa, lähteäksemme taas kumpikin eri suuntiin, Sinä jatkamaan suurta siunauksekasta työtäsi ja minä jatkamaan loppumatonta kiertuekierrosta ja vaellusta. Parhaat terveisesi vien niille kaikille ystävillemme, joista tapaan vastedes! Sinulle kiitos jälleennäkemisen ilosta, jonka tuottamalla kovasti virkistit meitä kaikkia. Hyvää jatkoa Sinulle kaikin puolin. Pysy yhtä virkeänä kuin tähän asti!
Veljesi Arska."

Kuusankosken saha 40-luvulla. Kuva: UPM:n keskusarkisto

Riipaisevaa ajatella, kuinka nuoret juttelevat klubin portilla omia teiniasioitaan aavistamatta, mitkä kohtalot heillä pian on edessään ja missä he tapaavat toisensa muutaman vuoden kuluttua. Mutta vielä vallitsee rauha hetken aikaa. Jännitys syntyy jo tällaisesta: "Olimme Eilan kanssa kävelemässä Kuusaalla ja olimme juuri tulossa kotiin kun Sahan luona joku pysäytti auton kohdallamme. Pelästyimme ensin ennen kuin huomasimme että se oli Kalso. Hän oli menossa Kouvolaan ja pyysi meitä autoon. Tietysti menimme. Ajoimme vain edestakaisin. Hauskaa!"

Torstaina lauluharkat ja arvoituksellinen merkintä "...sanoivat ne olevan sen, minunkin heilini petturi poikien joukossa...". Perjantaina, lauantaina ja sunnuntaina luistellaan, soittoakin luikkarilla on joku ilta, ja saattajia riittää. Maanantaina Eila käy Salmen kanssa kuvissa katsomassa Chicago palaa -elokuvan. Tiistaina luistinradalla on näytös: "Ensin katsomassa kaunoluistelunäytöstä luistinradalla. Viisi luistelijatarta, m.m. Irma Suuronen. Senjälkeen Jaskan ja Kallen kanssa kuvissa katsomassa Intohimojen myrsky. K. saattoi minut kotiin. Hauskaa!"

Helmikuun huvittelutilasto: Luistelua 9 kertaa, elokuvissa 8  kertaa, tansseissa 1 kerta, lauluharjoituksissa 4 kertaa, hiihtämässä ja rekiretkellä 1 kerta, lisäksi syntymäpäiväjuhlintaa ja kyläilyä.

Eilan tarina. Nuoruusvuosien kalenterimerkintöjä, tammikuu 1939

Meidän äidillä Eila Niemisellä oli tapana panna asioita muistiin. Hän kirjoitti vuosikalentereihin, ajastaikoihin ja ruutuvihkoihin päivän tapahtumat, pöytälaatikkoon runoja ja proosatekstejä, julkaisi satukirjankin, Perunapojan. Eila keräsi leikkeitä perheen ja suvun paistattelusta lehtien palstoilla ja häntä muuten kiinnostavista asioista, kuten kommentteja lotista, henkisistä ja hengellisistä asioista, yliluonnollisista ilmiöistä. Kolme päiväkalenteria nuoruuden tyttövuosilta päätyivät minulle, kun siskon kanssa jaettiin äidin tavaroita hänen kuoltuaan vuonna 1994.

Eila Piirikkilä kesällä 1938

Toisen ihmisen päivyreiden tirkistely on kamalaa. Lupaan tulla kummittelemaan kaikille, jotka lukevat kuoltuani minun merkintöjäni, ellen ehdi niitä sitä ennen hävittää. Nyt olen kuitenkin itse samalla pahamaineisella asialla. Selittelen asiaa sillä, että äiti viisaana naisena olisi kyllä ymmärtänyt, millainen kulttuurihistoriallinen arvo on vuosien 1939, 1945 ja 1946 ajastaikojen muistiinpanoilla. Mutta kuten moni muu, jopa kuuluisiksi tulleet kirjailijat, Eila Sargit Piirikkilä Kuusankosken Mäyrämäeltä keskittyi historiallisesti kuohuvina vuosina lähinnä muuhun kuin sodan ja rauhan kysymyksiin, nimittäin nuoren naisen tuntoihin, rientoihin ja poikiin. ”Eppu on työssä. Hän katsoi ikkunasta koko matkan kun meni ohi.”

Niin toisenlaista, niin samanlaista. Kolmikymmenluvun 18-vuotias neitonen ja sodan rintamavuodet kokenut 24-25-vuotias aikuisempi nainen ehkä ilmaisee itseään eri sanoin kuin 60-70-lukujen nuori. Nuoren Eilan elämän puitteet ovat niukat verrattuna hyvinvointiajan nuorten oloihin. Mutta samanlaista on se mitä perheen ja ystävien kesken tapahtuu, mitkä asiat ovat tärkeitä ihmisten välillä, vapaa-ajanvietossa, porukoihin kuulumisessa. Jos äidin kalentereita kuvaillessani huomaan suhtautuvani alentuvasti hänen raportteihinsa, lupaan mennä heti lukemaan omia nuoruuden kalenterimerkintöjäni, ne vasta nostattavatkin nolouden aaltoja. Yritän muistaa, että 2000-luvulta katsellen mäyrämäkeläiset näyttävät viettäneen kovin vaatimatonta elämää, mutta ei se heidän mielestään mitään vaatimatonta ollut vaan kiitävää nykyaikaa. ”Olin ensin luistelemassa ja sieltä menin Jaskan kanssa kuviin katsomaan Kultaisen Lännen tyttöä, Jeanette MacDonald ja Nelson Eddy pääosassa.”

Eila Sargit Piirikkilä, s. 13.2.1921, Kuusankoski, Mäyrämäki, on varmaan saanut vuoden 1939 Muistikalenterin joululahjaksi. Alkusivujen kuukausinäkymiin hän on alleviivaillut punaisella tuttujen nimipäiviä ja kirjoittanut tammikuun tapahtumavinkiksi ”25. pv. Lotta Svärd yhd. vuosikokous”. Eila oli liittynyt pikkulottiin vuosia aikaisemmin, ja nyt hän oli jo täysi lotta ja mukana toiminnassa. Se muuttaisikin pian hänen elämänsä vuosiksi. Helmikuun kohdalla on muistutus 26. päivän Lottien prosenttihiihdosta, lähtö ampumaradalta.

Toukokuun sivulla on mystinen merkintä 3.V. Kyt. Valtauspäivä, ja alempana huomautus Kymiyhtiön ammattikoulun 25-vuotispäivästä. Heinäkuussa on tulossa Lottapäivät Hämeenlinnassa, 7.-8.7. Osoitekirjassa on muutaman virolaisen ystävän nimet, Tallinassa asuvat Eduard Karindi, Endel Ruberg ja Meeri Vichmann. Sitten alkavat päivittäiset merkinnät.

TAMMIKUU

Tammikuun ensimmäinen viikko on työntäyteinen. Eila on päässyt jo vuonna -35, 14-vuotiaana, Kymiyhtiöön töihin. Hän on ollut Kymin konttorissa tilapäisenä asiatyttönä – springbud, tillf. koska yhtiössä siihen aikaan käytettiin ruotsin kieltä kaikessa, myös työtodistuksissa. Marraskuussa -37 hän on saanut siirron kirjuriksi Kymin varastolle, ja siellä hän on töissä nytkin, tammikuussa -39. Kiirettä pitää.

Sunnuntai. "Uudenvuodenpäivä. Olin päivällä työssä." Sama tahti jatkuu koko viikon perjantaita, loppiaispäivää, lukuun ottamatta. Lauantainakin Eila on töissä, samoin seuraavana sunnuntaina, ja tietysti uuden työviikon alusta edelleen joka päivä. Useimpina päivinä Eila pääsee töistä klo 21, sunnuntaina ja lauantaina jo klo 17. Tiistailta on merkintä ”töissä klo 9-21”. Jos muutkin työpäivät olivat noin pitkiä, ei ihme, että tiistaina Eila kirjoittaa: ”Väsyttää! Väsyttää! Väsyttää!” Mutta jaksaa hän sentään mainita: ”Eppu on töissä.”

Pitkät työpäivät eivät estä nuorta neitiä viettämästä aikaa kavereiden kanssa. Maanantaina ”Kalle ja Eila olivat meillä illalla.” Torstaina ”Olin illalla seuratalolla. Sain kyllä tanssia tarpeekseni mutta muuten siellä oli niin hoopoa. Tulin yksin kotiin.” Perjantaina, vapaapäivänä, Eila käy ensin luistelemassa ja menee sieltä Jaskan kanssa elokuviin, sitä Kultaisen Lännen tyttöä katsomaan. Lauantaina Pohjolan Aarne tulee illalla kyläilemään Eilan töitten jälkeen.

Jaskan henkilöllisyys ei selviä, voisiko hän olla ”velipuoli” Jaakko Koivuniemi? Joka tapauksessa ei olisi kannattanut Jaskan kanssa leffaan mennä. Keskiviikkona Eila kirjoittaa: ”Minua niin suututtaa että lähdin silloin Jaskan kanssa kuviin. Eilalla on ollut niin paha mieli sentähden ja minunkin on siitä lähtien ollut paha olla. Nyt en enää lähde Jaskan kanssa mihinkään. Vaikka olimme silloinkin vain toveruksina koko illan.”

Väsymyskö saa Eilan merkitsemään tiistaina kalenteriinsa: ”Kyllä tämä on kurjaa. Olen ihan sillä tuulella että voi äiti parka ja raukka, kun minut synnytti maailman orjaksi kurjuutta kärsimään.”

Olisikohan sen toisen Eilan tullut parempi mieli, jos olisi lukenut meidän Eilan päiväkirjasta monia Eppu-merkintöjä, mm. ”Eppu on töissä. Hänellä oli lippalakki päässään. Hän on niin söötti.”

Seuraavan viikon lopulla Eila on jaksanut torstaista lauantaihin kirjoittaa vain ”Väsyttää!” Sunnuntaina elämä voittaa: ”Olin seuratalolla. Siellä oli oikein hauskaa. Tulin Eilan ja Kallen kanssa yhtämatkaa pois.”

Maanantaina 19.1. on lopulta työhönkin liittyvä merkintä: ”Istuimme illalla klo 18-19 Vanhalassa ja juttelimme rva Suurtalon kanssa vaikka meidän olisi pitänyt olla töissä jo klo 18. Eila kävi aina Vanhalan rapuilta katsomassa tänne varastolle ja sanoi että ei siellä vieläkään ole valoja eikä sinne pääse sisälle ennenkuin sitten huomasimme että vaunut olivatkin edessä.”

Huomasitko: Eila kirjoittelee kalenterimerkintäänsä töissä ja tunnustaa olleensa edellisenä työpäivänä naisporukassa kalkattamassa väärässä osoitteessa. Nykynuoret pääsevät vähemmällä: Facebookissa voi pyöriä ihan omasta työpisteestään käsin. Jos olen oikein ymmärtänyt, Vanhala oli yhtiön silloinen keskuskonttori.

Vanha keskuskonttori. Kortti Launikarin perheen kokoelmista.

Omien juttujen hoitaminen töissä jatkuu keskiviikkona: ”Päätimme äsken Eilan kanssa tilata liput Olympialaisiin tiedä nyt sitten mitä siitä tulee.” No, ei tullut koko olympialaisia Suomeen vielä tuolloin, tuli sota. Eilan väsymys jatkuu. ”Loppuihan se vihdoin tämäkin päivä ja kyllä väsyttääkin hyvä kun kotiin jaksan kävellä. Hyv'yötä vaan kuu hopeinen taivaalla hohtaa...” ja ”Olen niin väsynyt että itkin päästessäni vihdoin kotiin asti. Kyllä tämä on kurjaa kun aina vaan saa olla töissä. Ei yhtään lepohetkeä ole.”

Lauantai-iltana tulee rakkaita vieraita: Nelly-sisko miehensä Ollin ja poikansa Jukan kanssa Lahdesta. Nelly ja Jukka – jostain syystä kalenterissa Eila kutsuu häntä Juhaksi – viipyvät sunnuntaihin. Olisiko Olli lähtenyt jo Lahteen vai vanhempiensa luo Mörkölinjalle päin. Eila kuitenkin käväisee elokuvissa katsomassa Rosalie-filmiä. ”Eleonor Powel ja Nelson Eddy. Hauska kuva.”

Ja sitten seuraa arvoituksia, erityisen rasittavia, koska ne eivät ikinä ratkea. Maanantaina

”Tänään oli sitten se odotettu 23 päivä eikä mitään tapahtunut.” Perjantaina: ”Korkeapaine lähenemässä odotan vain mitä tuleman pitää.” Sunnuntaina: ”Olin seuratalolla. Sain erään hyvän neuvon. Se oli vielä pojan antama ja sellaisen jota en paljoakaan tunne.” Minkä neuvon!? Mikä odotettu päivä!? Tässä on rangaistusta kylliksi toisen muistiinpanojen kurkkijalle. ”Illalla kävin luistinradalla. Tein eri tyhmästi siellä, suututtaa niin hirmusti. Saisimpa vielä kerran tilaisuuden.”
 

Seuratalolla on siis oltu tanssimassa sunnuntaina. Sen jälkeenkään ei ole juuri koti-iltoja vietetty. Tiistaina ”Reino ei laskenut minua pois töistä ennen klo 22.” Perjantaina Eila on luistinradalla. Lauantaina ”Olin K. kanssa kuvissa katsomassa elokuvaa Alexanderin jatzyhtye. Oikein hauska kuva. Illalla olin vielä seuratalolla.” Maanantaina: ”Olin Nurmisen Kallen päivillä. Ja sieltä lähdin Irman, Eilan, Hilpan, Sakun ja Salmen kanssa kuviin katsomaan filmiä Laulu tulipunaisesta kukasta. Hauska ilta!” Ja vielä kuun viimeisenä päivänä tiistaina: ”Olin lauluharjoituksissa. Pääsimme pois noin klo 21. Teimme senjälkeen Eilan kanssa vielä pienen lenkin.” Eilat laulavat Kaiku-kuorossa, jota johtaa opettaja Väinö Niinivaara.

Sekakuoro Kaiku, joht. Väinö Niinivaara. Eila oikeassa, siskonsa Salme vasemmassa laidassa.

Keskiviikkoiltapäivä kuluu shoppaillen Eila-kaiman kanssa Kouvolassa.”Ostin itselleni kengät, hatun ja alusvaatteita. Annoin mennä koko viisisatasen jonka sain ylitöistä.” Sikäli kuin oikein ymmärrän työnantajan Förändringar i grundlönen -taulukkoa, kirjuri Piirikkilä ansaitsi tuohon aikaan 2600 markkaa kuussa. Äiti on kertonut, että hän ja Salme-sisko veivät aina palkan kotiin äidille. Tiukkaa oli, että rahat riittivät ruokaankaan, mutta mummoni ymmärsi asioiden tärkeysjärjestyksen.

- Jos meidän teki Salmen kanssa mieli tansseihin, äiti kaivoi laatikon perältä vaikka viimeiset kolikot, että päästiin, äiti kertoi. 

Eila jatkoi perinnettä: kun minun ja siskon piti aikanamme päästä diskoon tai kapakkaan, kuten 70-luvulla sanottiin, äiti kaivoi aina jostain pussinpohjalta rahat linjuriin ja muihin kuluihin. Niinpä en listaa nuoren neidin huvittelutapoja tähän mitenkään moittien. Tammikuussa Eila on käynyt neljä kertaa elokuvissa, kolme kertaa seuratalolla tansseissa, saanut pari kertaa vieraita kotiin ja käynyt kerran kylässä kaverin päivillä.  Työpäivien jälkeen on jaksettu lähteä vielä luistinradallekin muutaman kerran. Parinkymmenen asteen pakkanen on kuitenkin välillä hyydyttänyt ne menohalut.

Tapio Koskinen tuntee niin munakennotehtaan kuin yt-neuvottelumenetelmätkin

Paperi ja selluloosa, niistähän Kymiyhtiö on kautta aikojen tunnettu. Mutta tuotevalikoimaan on kuulunut vuosikymmenten varrella jos jonkinlaista artikkelia lumikolasta munakennoon. Munakennotehtaan aika kesti vain jonkin vuoden, tarinat sen toiminnasta elävät yhä.

Tapio Koskinen oli munakennotehtaalla koneasentajana - Kuusaalla sanotaan koneviilarina - ja vastasi koneiden kunnossapidosta vuodesta 1970. Laitteet oli asennettu vuotta paria aikaisemmin.
- Kunnossapitoa piisasi, koneet oli hyvin häiriöherkät. Ne oli tuotu Kanadasta, Koskinen kertoo.

Munakennotehtaan perustamisen keksi isännöitsijä Ilmari Lindberg.
- Ilmari oli vähän vihreä: jätepaperia jäi niin paljon käyttämättä Kuusankoskella, ja massaa sai jatkettua huonolla sellulla, että siitä saatiin raaka-aine kennoihin. Ensimmäistä kierrätystoimintaa Kuusaalla, järkevää. Jätepaperia tuotiin pitkin Etelä-Suomea, ei silloin ollut mitään Hyötypaperin tapaisia laitoksia käyttämässä jätepaperia vaikka eristeeksi.

Massa pumpatttiin isoon säiliöön, josta imurumpu imi sen. Neljä palkkia otti massaa paineilman kanssa ja siirsi sitä levylle, joka kiersi ison lenkin uunissa. Päässä kuivauskaapin perällä oli naiset ottamassa valmiit muotit käsin pois. Naisia oli tehtaalla viitisenkymmentä kahden koneen äärellä. Koneet kävivät kolmea vuoroa vuorokaudessa. Munakennojen lisäksi koneilla tehtiin omena- ja hedelmäkennoja. Muotteja oli kahdeksaa erilaista mallia, niitä vaihdettiin tuotteen mukaan. Koneet puskivat 500 pakettia kennoja vuorokaudessa, yhdessä paketissa oli 140 kennoa.

Työtä tehtiin kuumuudessa. Öljypolttimot ja kuivauskaappi pitivät huolen korkeasta lämpötilasta.
- Naisilla oli 20 minuutin huki, ja sitten vaihdettiin toisiin tehtäviin. Ja tunnin päästä takaisin kuumaan paikkaan. Naiset oli kyllä aika ajoin rajua porukkaa, ei niiden keskelle ujommat miehet uskaltaneet edes mennä, Tapio Koskinen naureskelee.

Munakennotehdas toimi 80-luvun alkupuolelle vuoteen -82 tai -83. Ongelmana oli se, että tuotteet myytiin pääasiassa Neuvostoliittoon. Sinne sai vietyä isot mutta kevyet pakkaukset junalla - laivoihin niitä ei huolittu.
- Jonkin verran meni Ruotsiin ja Tanskaankin, mutta pääasiassa Neuvostoliittoon. Varkauden tehdas voitti kilpailun markkinoista. Kun vienti Neuvostoliittoon tyrehtyi, tuotannosta Kuusaanniemessä piti luopua. Työntekijät siirtyivät yhtiön muille osastoille, siivoojiksi, mäntyöljykeittämölle, prosessiin, Koskinen muistelee.

Ulkomaankomennuksella Skånessa

Munakennotehtaan koneet olisi halunnut ostaa portugalilainen vanha härkätaistelija Rodrigues, mutta kauppoja ei syntynyt Portugalin vallankumouksen takia. Koneet myytiin sitten Turkkiin.
- Kävi huvittavasti: yhtiö ilmoitti haluavansa käteismaksun. Turkista tuli kaksi miestä muovikassit rahaa täynnä - eri maiden valuuttoja. Mutta he eivät saaneetkaan vientilupaa Turkkiin ja myivät koneet Ruotsiin. Minä olin Ruotsissa kasaamassa koneet, Tapio Koskinen kertoo.

Tapio sai kuulla Ruotsiin lähdöstään työtuttavalta.
- Hän sanoi, että minut on myyty Ruotsiin asentamaan. Ilmari Lindberg ei ollut minun kanssa asiasta neuvotellut. Sanoin Ilmarille, että sittenhän saan määrätä, minkä verran palkkaa otan komennukselta.  Hän kysyi, meinaanko pyytää enemmän palkkaa kuin tehtaan isännöitsijä saa. Vastasin: "Niin mutta sie olet täällä ja mie lähen Ruotsiin." Ilmari heitti minut toimistostaan ulos. Ei mennyt kun kymmenen minuuttia kun minut haettiin takaisin Ilmarin luo, joka sanoi vaan: "Selvä."

Munakennokoneet rakennettiin uudelleen Skånen Åsbyhyn Östanån kylään.
- Verla on talvisaikaan vilkas paikka siihen kylään verrattuna. Siellä oli vanha paperitehdassali. Ruotsin munantuottajien firma pystytti sinne toisen koneen, toinen jäi varaosiksi. Mutta ei ne käsittäneet, kuinka paljon se teki kennoja. Heillä ei ollut varastotiloja, eivätkä he saaneet kennoja myytyä, ei se tehdas kauaa siellä toiminut. Sen jälkeen kone myytiin Uuteen-Seelantiin, Koskinen kertoo.

Kolmen ja puolen kuukauden komennukselta pikkukylässä Skånessa Koskisella on kivoja muistoja. Ruotsin kieltä hän ei osannut, mutta hyvin hän tuli toimeen ruotsalaisen työkaverinsa kanssa. Kynä, paperia ja kaksi ammattimiestä - asiat tulivat selväksi.
- Kuljettiin lopulta viikonloppuisin yhdessä kalassakin. Gunnar haki minut sieneen, kalaan, jääkiekkoa katsomaan. Välillä käytiin Kööpenhaminassa hakemassa kaljaa, Tapio naureskelee.

Turhan pinko

Tapio Koskinen kasvoi Kettumäen tuntumassa. Kansakoulun jälkeen hän kävi yhtiön ammattikoulun metallipuolen.
- Tuli tehtyä väärä valinta, paperipuolen koulutus olisi kestänyt vaan vuoden, mutta metallipuoli vei kolme. Pääsykokeissa olin niin pal tyhmä että yritin metallipuolelle. Oisin laittanut kokeet läskiksi, olisin päässyt paperipuolelle ja paremmille palkoille. Kyllähän metallityöt minun omaa alaa oli. Ja korjaantuihan ne meidänkin palkat kun muutaman kerran vaadittiin, Tapio myöntelee.

Työelämään Tapio tuli Kymintehtaalle, ensin höyryvoimalaitokselle, sitten keskuskorjaamolle koneasentajaksi. Vuonna 1970 hän haki Kuusaanniemeen uusiin mielenkiintoisiin töihin. Siellä hän oli ensin tehdaspalvelussa, josta siirtyi munakennotehtaalle. Se toimi aikansa, myytiin sitten siis Ruotsiin, josta Tapio palasi asennustöistä entisiin hommiinsa.
- Rinta rottingilla, että täs ollaa oltu Ruotsissa. Mietin Brasiliaankin lähtöä, kun kaverit oli juuri menossa sinne Jari-projektiin. Mutta en sitten kuitenkaan lähtenyt, minulla oli perhe. Ruotsi oli sentään sivistynyt maa.

Yt-neuvotteluissa kymiläiset joustivat

Tapio Koskinen toimi luottamusmiehenä vuodesta -84, ensin metalliosaston luottamusmiehenä vuoteen -96 ja sen jälkeen paperiosasto 19:n puheenjohtajana.

Koskinen eli UPM:n väenvähennyksen vaiheet ihan ytimessä. Hän oli työryhmässä, joka neuvotteli tehtaanjohtaja Pertti Asunmaan kanssa, minkä verran työntekijöitä jää millekin työpisteelle.
- Kävin ay-liikkeen kolmen kuukauden kurssin ja puolen vuoden kurssin - se oli Työväen Akatemian kurssi. Asunmaan työryhmän kanssa oli kovat neuvottelut. Useita kuukausia kierrettiin veistä haavassa, välillä yötä päivää neuvoteltiin. Monta sataa henkeä oli liipasimella, kun pälkkäri loppui tosta noin, Koskinen viittaa olkansa yli Kyminpuolen päällystyslaitosta kohti. - Ja puuhiomoiden henkilöstön sijoittamisesta neuvoteltiin myös. Mehän oltiin parikymmentä päivää vuodessa omalla lomalla juoksutytöstä Asunmaahan saakka ja tasattiin näin palkkakustannuksia.

Neuvottelut sujuivat sen verran hyvässä hengessä, että Paperiliitto hermostui.
- Meidät meinattiin erottaa liitosta, kun me joustettiin. Käytiin Helsingissä haukuttavina pari kertaa, mutta sanottiin että me tehdään Kuusaalla omat päätökset. Se oli tää kuusaalainen henki, että kaveria ei jätetä tyhjän päälle. Nuorille annettiin mahdollisuus, kun vanhemmille oli pelastuksena putkeen pääsy.

Pertti Asunmaata Tapio luonnehtii hyväksi neuvottelijaksi.
- Mitään ei tarvinnut kirjoittaa. Mikä sovittiin, se piti. Purmosen Martti oli samanlainen. Meidän puolen työryhmälle järjestettiin tilat milloin Voikkaan klubilta, milloin Sommelon saunaosastolta, että saatiin käydä asioita läpi keskenämme. Saatettiin sieltä soittaa Asunmaalle ja Purmoselle, että tänne nyt, meillä on esitys. Kyllä ne tuli.

Välillä neuvottelijat vetäytyivät linja-autolla muualle käymään läpi, mitä oli jo sovittu. Bussillinen väkeä matkasi Elimäelle tai muualle keskustelemaan rauhassa. Koskinen kehuu työnantajaansa myös koulutuksen järjestymisessä.
- Olin Kiljavalla koulutuksissa melkein ainoa, joka sai samaan aikaan palkkaa. Masa Yardsin pojat olivat toiset, jotka nauttivat ay-koulutuksen aikana palkkaa.

Eläkevuosina Tapio Koskiselle ei aika ole tullut pitkäksi. Leskeksi jäätyään hän on tekemistä keksinyt. Avopuolison kanssa hänella on koti Mäntsälässä ja Hyvinkäällä, ja Kuusaalla on edelleen oman vanha koti hoidettavana. Kuntoilua, sienestystä, tanssimassa käymistä ja vilkasta matkustelua - se pitää mielen vireänä. Koskinen kehuu niin Viron matkojaan, että saa toisenkin innostumaan.
- Kulttuuria tulee harrastettua paljon: Helsingissä teatteria, Virossa oopperaa - siellä se on Estoniassa niin halpaakin. Hyviä konserttejakin on tarjolla paljon.

Virossa käydessään Koskinen ei kumppaninsa kanssa välitä varailla majapaikkoja etukäteen.
- Sen verran pitää seikkailuhenkeä olla, yöpyy siinä, mikä näyttää kivalle.

Ruskan viime leimahdus

Tämä syksy on tarjonnut meille väriloiston, jonka voimin jaksetaan lehdetön loppusyksy ja pimeä talviaika. Muutama kuva lokakuulta ja pari viime vuosienkin syksyiltä.

Maili Hatvala viihtyi Kymiyhtiön konttoritöissä

Maili Hatvala on kiireinen eläkeläinen. Ensi soittamalla ei vielä löydy sopivaa tapaamisaikaa - häntä tarvitaan niin monessa paikassa viikon mittaan. Mutta seuraavalla kerralla tärppää, Maili ehtii Tuomon Luomuun aamupäiväkahville.

Maili Hatvalan lapsuuden perheessä on useampikin yhtiöläinen. Hänen isänsä oli Kymiyhtiössä töissä, huolehti koneista, ja viimeinen ammatti taisi olla rasvaaja. Mailin veli Alpo oli korjaamolla, ja kaikki perheen kolme tytärtä olivat toimistotyössä.
- Sitten nuorin sisko lähti opiskelemaan sairaanhoitajaksi ja muutti USA:han. Perheestä on elossa vanhin sisar Raili ja minä - me kaksi ollaan vielä täällä Kuusankoskella, Maili Hatvala kertoo.

Joka talosta Pilkanpellolta ei oppikouluun lähdetty - Mailin velikin kävi yhtiön ammattikoulun. Mutta Siljanderin äiti ja isä halusivat auttaa lapsiaan eteenpäin elämässä, ja tytöt Raili, Maili ja Marita kannustettiin menemään oppikouluun, vaikka sen käyminen maksoi.
- Oltiin Maritan kanssa aina yhdessä, kuin kaksoset. Minun täytyi lähteä oppikouluun, kun hän ei lähtenyt ilman minua. Mentiin pääsykokeisiin yhdessä, ja käytiin koulua viisi vuotta yhdessä.

Siljanderin perheen isä kuoli vuonna -51. Maili pääsi Kymiyhtiöön töihin, ja siihen vaikutti ilmeisesti maisteri Veikko Talvi.
- Meidän äiti oli Veikko Talven vaimon vaatetusliikkeessä myyjänä. Perhe tunsi meidät, ja työpaikan saamisessa varmaan vaikutti maisteri Talvi, Maili Hatvala arvelee.

Ensimmäinen työtehtävä Kymiyhtiössä oli työntekijöiden palkkojen laskeminen keskuskonttorilla. Vaativaa rahojen kanssa työskentelyä johti Helmi Tuominen, jota Maili kehuu täsmälliseksi päälliköksi. Palkkaosastolla oli noin 12 työntekijää, kesäisin pari enemmän.
- Haukkasuolle tuli kesäksi niin paljon työntekijöitä, että tuntipalkkojen laskijoita tarvittiin monta.

Palkat laskettiin keskuskonttorissa.

Maili Hatvala kertoo palkanlaskennasta aikaan, jolloin koneet olivat yksinkertaisia ja äänekkäitä.
- Meille tuotiin työntekijän tuntilehti, joka sisälsi tunnit, ylityöt, tuntipalkan ja hätätyöt. Me laskimme palkan, vähensimme verot. Lapsilukukin otettiin huomioon.

Laskeminen ei kuulemma edellyttänyt ihmeempää matikkapäätä; verot näki verotaulukoista. Apuvälineenä oli laskukone, jolle Maili hymähtelee.
- Aluksi koneet olivat yksinkertaisia. Niitä veivattiin näinpäin ja noinpäin. Niissä oli erilaisia Facit-koneita, sellasia räplättäjiä.  Mutta sitten tulivat hienot Monroet, joissa oli nappulat nollasta yhdeksään vaaka- ja pystysuunnassa. Sormet eivät saaneet lipsua. Kaikki koneet toimivat sähköllä.

Palkanlaskijat tekivät tilinauhat, joissa oli kahden viikon palkka. Se oli iso lista, josta näkyi mitä työntekijä oli tehnyt sunnuntaina, arkisin, siitä näki myös verot, ja puhdas palkka tuli viimeiseksi. Käteen jäävä palkka laskettiin osastoittain. Ensin laskettiin, paljonko osastolle meni yhteensä palkkarahaa, sitten kuinka paljon kutakin setelirahaa ja kolikoita tarvittiin. Sitten pantiin rahat pöytään ja alettiin laittaa jokaiselle tilipussia. Toimitus tapahtui pääkonttorin kellarikerroksessa huoneessa, jossa oli kassaholvit ja kalteri-ikkunat.
- Jokaiselle tehtiin pussit, joihin pantiin tilinauha ja rahat pennilleen. Kun koko osasto oli tehty, pöydältä piti olla kaikki rahat pois ja pusseissa oikea määrä. Pussit suljettiin niittikoneella. Jos oli oikein laskettu, rahaa ei jäänyt pöytään eikä sitä puuttunut. Jos joskus harvoin oli heittoa, aloitettiin alusta, laskettiin jokaisen pussi uudelleen kunnes meni oikein. Rahojen laskijat istuivat vastakkain, toinen tarkisti, eli oli aina kaksi laskijaa. Heidän ympärillään liikkui vielä kiertelijä.

Pussit pantiin laatikoihin osastoittain. Tilipäivänä osastoilta tuli kaksi henkilöä hakemaan laatikon ja kuittasi. Maili Hatvala muistaa, että toisten palkkoja laskiessa raha oli vain työväline, se ei merkinnyt mitään.
- Mutta kun sai oman pussin, niin voi hyvänen aika! Löysin vanhan tilinauhani 50-luvulta, puolen kuun tai kuukauden palkkani oli 60 markkaa. Se taisi olla alkupalkkani, sillä ei saanut juuri mitään, Maili hymyilee ja muistelee, etteivät ammattimiestenkään palkat kovin häikäiseviä olleet. - Mutta kyllä ihmiset vaan saivat niillä itselleen talot ja tontit. Kiitos yhtiön, joka oli hyvin monessa asiassa tukena. Rakentamisessa saatiin neuvoja halpojen tonttien lisäksi, lautatarhalta huokealla tavaraa, asunnot ja niihin polttopuut, asuinalueille tuotiin vesi autolla, pesutupia ja terveydenhuoltoa myöten saatiin kaikki yhtiöltä.

Tilipäivien välillä palkanlaskijat tarkistivat palkat ja laskelmat jälkikäteen.

Vuonna -62 Maili Hatvala siirtyi palkkakeskuksesta Kymin sellutehtaan konttoriin. Palkanlaskennassa oli tullut teknistymisen aika.
- Uudet tietokoneet alkoivat rynniä. Oli lävistäjän hommaa, reikäkorttikoneet tulivat. Minä en siitä työstä pitänyt ja pääsin sellutehtaalle. Olin ensin Kymintehtaalla. Siirryin sitten Kuusaanniemen sellutehtaalle ja lopulta tänne takaisin, Maili viittoo keskuskonttorin suuntaan.

Sellutehtaan konttorissa laskettiin tuotanto ja siihen tarvittavien aineiden kulutus. Palkat kirjattiin mestareiden antamien tietojen pohjalta. Kuusaanniemen uudet tilat olivat ihan toiset kuin Kymin sellutehtaalla.
- Meistä tuli maisemakonttorilaisia. Oli siellä seinäkkeet, joten istuessa sai olla rauhassa. Kiva paikka se oli.

Keskuskonttori, taustalla Kuusaanniemeä

Kuusaanniemestä Maili Hatvala palasi Kymintehtaalle postituksen, monistuksen ja ns. arkistoinnin lisäavuksi keskuskonttorin alakertaan.
- Täältä laitettiin pakettia ja näytettä pitkin maailmaa, kirjeitä maailmanlaajuisesti, tiedotuksia osakkeenomistajille.

Hatvalalla oli johdettavanaan myös joukko juoksutyttöjä. Työtoveri on ihmetellyt, miten Maili sai pidetyksi kurissa sellaisen teinityttölauman.
- Noh, siihen aikaan käyttäytyminen oli kurinalaisempaa. Tietysti joku välillä purnasi, ettei haluaisi mennä huonoon säähän, ja jotain pieniä ongelmatilanteita oli. Pääkonttorissa oli joka kerroksessa lähetti, joka istui käytävässä. Minä muutin tehtäviä niin ettei lähetin tarvinnut istua siellä kylmässä ja järjestin kierrot, joiden mukaan piti olla eri osastoilla käymässä. Eihän tytöt aina uskoneet, että pitäisi olla tarkka. Näinhän se on joka paikassa.

Yhtiön hierarkia muuttui Maili Hatvalan työvuosina. Alkuun hän tuskin tapasi isompia johtajia; tosin heitä kävi vuodenvaihteen edellä toivottamassa hyvää joulua kaikille. Muutos tapahtui pikku hiljaa.
- Ehkä siksi, että ruotsin kielen vaikutus alkoi hävitä. Alussa ruotsia käytettiin keskuskonttorilla paljon, palkkalaskenta oli ainoa osasto, joka oli suomenkielisten käsissä. Muut keskuskonttorilla puhuivat ruotsia. Alussa kaikki lomakkeet olivat ruotsiksi, vähitellen alettiin käyttää niissäkin suomea. Nythän kieli on englanti.

Maili Hatvala työskenteli Kymiyhtiössä/UPM:ssä 47 vuotta. Eläkkeellä hänellä on mahdollisuus olla juuri niin perhekeskeinen kuin haluaa. Naimisiin hän on mennyt vuonna -54, tytär syntyi vuonna -55, poika -62.
- Olen hoitanut lapsenlapsia - nyt jo neljännessä sukupolvessa. On koiria ja lastenhoitoa ja kodinhoitoa oman huushollin lisäksi. Äidin hoidin hänen elämänsä loppuun, sisar tietysti avusti. Niin se vaan elämä on kulkenut, Maili toteaa tyytyväisenä ja huokailee, miten hienoa aikaa työvuodetkin olivat.

Kalevi Stenberg, yhtiön kuljetusammattilainen

Kalevi Stenberg on ehtinyt elämässään tehdä yhtä ja toista. Ehtiihän sitä, jos ei tyydy yhteen työpäivään vuorokaudessa. Vuorotöissä hän saattoi yhtiön löysin jälkeen tehdä toisen mokoman yksityisellä. Unet siinä jäivät vähiin, mutta perheen talous pysyi kunnossa. Kova työnteko opittiin lapsuuskodissa Jaalassa. Nyt Kalevilla on aikaa soitella urkuja Väkkärän kodissaan ja käydä marjassa sen minkä itseä huvittaa. Tai huvitella Raijan kanssa kaupoilla Veturissa.

Kalevi Stenbergin lapsuuden kotitilalla Verlassa oli pari lehmää, sika ja kolmisen hehtaaria peltoa, josta sai syötävää lehmille ja ihmisille.
- Rukiit, vehnät, heinäpellot ja perunamaat meidän pientilalla Kamposenjärven rannalla oli. Äiti kuoli, kun olin kymmenen vanha. Meitä jäi viisi vuotta vanhempi sisko, pari vuotta nuorempi sisko, isä ja minä. Isä oli ammattisuutari ja Verlan tehtaalla töissä. Lapsuus oli työtä, työtä, työtä. Rukiit puitiin riihessä varstoilla. Vein kärrillä Verlan myllyyn säkit samana päivänä kymmenen vanhana. Vedin kärrejä ite. Säkki painoi 80 kiloa, kärrit oli isot rautapyöräset, nekin painoi. En käsitä vieläkään miten sain kärrit Kesonmäestä alas, ettei ne vieny minuu mennessää, Stenberg päivittelee.

Pikkupojan elämä oli tosiaan työntäyteistä.
- Lehmät oli vapaana laitumilla, niitä sai etsiä kaiket illat, juosta kilometritolkulla. Mutta silloin usko kaikkeen mitä teki. Meikäläinen oppi lypsämäänkin, kun vanhempi sisko lähti kemuihin ja sanoi että lypsä siä noi lehmät, Kalevi hihittelee ja lisää siskostaan: - Pedro Hietasen äiti.

Koulun käytyään Kalevi teki Verlassa metsätöitä ja oli pari vuotta myyjänä osuuskaupassa. Sitten siskonmies osti auton, ja Kalevi oli hänellä viisi vuotta puutavaran ajossa. Aikanaan hän lähti Kuusaalle kysymään Kymin kuljetukselta hommia.
- Minulle pidettiin kahden päivän psykologiset testit pääkonttorilla vuonna -55. Minä sanoin Helsingin herroille, etten ymmärrä testeistä mitään. Ne vastasi että ei minun tarvinutkaan, riittää kun he ymmärtävät. 94 hakijaa, neljä pääsi töihin, minä mukana. Kuljetuksen päällikkönä oli insinööri Hixén, hän hommasi yhtiölle ensimmäiset trukit, ja niiden ajo vaati silmää.

Kalevin isä oli Verlan pahvitehtaalla töissä

Kalevi kehuu Hixéniä: tosi hieno päällikkö. Kun Kalevi oli hakenut yhtiön asuntoa, joista vastasi agronomi Varis, hänelle ei luvattu mitään. Hän kertoi tästä Hixénille, joka meni itse Variksen puheille.
- Viikon päästä meillä oli asunto. Päästiin muuttamaan Raijan kodin yläkerrasta.



Kaksi työpäivää peräkkäin

Trukin kuljettaminen oli Kalevi Stenbergin pääasiallista työtä. Se oli vaativaa, paljon tarkempaa senttipeliä kuin auton ajaminen.
- Sitä ne psykologiset testitkin mittasi. Täytyy miettiä, miten ajaa kuorman trukilla sisään, oikea järjestys, että saa ovenpieletkin lastattua. Siinä täytyy ajaa ensin takaperin sisälle, että pääsee lopuksi pois, Stenberg kuvailee.

Kun Kalevi oppi homman tekemällä, Saimaa Linesin päällikkö pyysi häntä opettamaan hänenkin työntekijöilleen lastaamista.
- Olin joskus opettamassa, välillä kävin ajamassa hankalampia kuormia vaunuihin sisään, kun he eivät saaneet niitä.

Stenbergin kuljettajantehtävät vaihtelivat.
- Olen ajanut kaikkia vehkeitä paitsi junaa. Trukkia, autoa, turvetta Haukkasuolta rekoilla. Ajoin yhtiön maansiirtoajoa vuosina -59-60, kun tehtiin Voikkaan voimalaitosta, ja Lintusen Voldemarin kuorma-autoa aina toista löysiä. Samaa työmaata mutta kahta löysiä, koko talvi.

Kalevi siis teki kuukausikaupalla kahta työpäivää peräkkäin.
- Jos minulla oli iltalöysi yhtiöllä, menin sen perään yöksi Vollen ajoon. Silloin ajatteli, että kun saisi nukkua! Nyt kun saisi, ei nukuta, Kalevi hymähtää. - Tupakkaa meni valvoessa tuhottomasti. Tulos on tässä: jaloista verisuonet tukossa.
 
Vuonna -68 Voikkaalla käynnistyi PK8, ja Stenberg siirtyi sinne trukkikuskiksi. Pinkkarit tekivät siellä kolmea vuoroa, lastaajat kahta. Pinkkarit pinosivat paperikoneelta tulevia rullia varastoon. Kun tietokoneet tulivat, trukkikuskin piti ajaessa näpytellä tieto, mihin rullat laitettiin.
- Siinä meni monta työpaikkaa, ainakin kymmenen työpaikkaa varastolta. Ennen naiset olivat merkinneet paikat.

Kalevi kertoo pitäneensä vuorotyöstä. Hän teki sitä enemmän kuin päivätöitä.
- Ajoin Lehtisen Lassen ja Veijon autoja vuosikausia viraapelina. Se onnistui vuorotöitä tehdessä. Siihen aikaan asuntolainan korot oli 16 prosenttia, siksi viraapelit kiinnosti. Ajettiin massaa Kuusaanniemestä Karhulaan, Lehtisen Veijollakin oli kaksi kuorma-autoa, joita yhtiö käytti ajoihinsa. Olihan yhtiöllä silloin omia autojakin, ja paljon. Nyt ei taida olla kuin yksi, Kalevi sanoo.

Entisajan autoissa oli pienet tehot. Puutavaran ajossa kuormat tehtiin käsipelillä, tukkikuormatkin - kovaa työtä. Puutavara kerättiin eri puolilta yhtiön hakkuilta, ajettiin Puolakankoskelle ja pantiin siinä Kymijokeen. Puuta tuli Mäntyharjun reittiä Verlan ohi Pyhäjärveä kohti, ne jatkoivat Pyhäjärveä pitkin Voikkaalle, missä ne nostettiin joesta. Kalevi oli nuorena Pyhäjärvellä tekemässä uittoyhtiön lauttoja.

- Puomeista tehtiin kilometrin mittainen lenkki, johon puut tulivat - jos oli sopivan tyyntä. Kun puomi täyttyi, laiva vei puut pois ja alettiin tehdä uutta lauttaa. Pyhäjärvellä oli laiva ja Leininselällä toinen, jotka hinasivat lauttoja. Laiva haki lautat, minä hain Saukkolasta pienellä moottorilla uudet puomit.

Lumivalkoset vilttitossot

Stenberg on seurannut isänsä jalanjälkiä. Hän on tehnyt satoja tallukoita, "tikkatossuja".
- Verlan museon avajaisiin minulta tilattiin tikkatossot Verlan viltistä. Kerran minut soitettiin tehtaanjohtaja Holmin puheille. Pahvikone oli lopetettu. Holm sanoi, että Itävallasta oli kuitenkin tullut koneelle villahuopaa, jota pantiin paperikoneella kivitelan päälle. Sen tehtävä oli imeä vesi pois massasta. Holm sanoi: "Minä ostin sen, teetkö neljät tossut, saat koko mansongin?" Mansonki maksoi 60 000 markkaa. Sanoin, että teen vaikka viidet. Vuosien mittaan lopusta mansongista on saatu lukemattomat pohjat.

Mansonki herättää vieläkin mukavia muistoja Stenbergeissä. Se piti viedä tehtaan portin ulkopuolelle, josta Kalevi sen haki - etteivät muut olisi tulleet kateellisiksi. Raija-vaimo ja Kalevi muistelevat miten ihanaa paksua pehmeää villaa se oli.
- Kolmenkymmenen sentin pala kutistui kastellessa viisi senttiä.

Olkinuoran Aila toi Kaleville usein herrojen vanhoja ulstereita, joista sai mahtavaa kangasta tallukoihin. Kalevi sai tilauksia yhtiöläisiltä ja muiltakin, kun sana taidoista levisi. Eräs nainen tilasi häneltä kolmet lumivalkoiset tallukat. Kalevi varoitteli, että pohjaa on vaikea saada pysymään valkoisena, kun sitä pikilangalla ommellaan. Siitä huolimatta valkoiset tallukat tehtiin, yhdet tilaajalle, toiset Helsinkiin, kolmannet Kanadaan.
- Jos pohjat liimataan maitoliimalla, ne ei ole enää lämpöset. Tossojen teko vaatii taitoa. Kauanhan minä sain niitä alkuun tehdä ennen kun isä sanoi, että nyt ne on sen näköset, Kalevi kertoo.

Voikkaan tehdas oli Kalevi Stenbergin mielestä ihan mahtava työpaikka. Tauot pidettiin ajallaan. Palkka oli sidottu koneelta tulevaan tonnimäärään. Ansiotaso nousi paljon, kun trukkikuskit pääsivät kuljetuspuolelta paperitehtaan kirjoihin ja Paperiliiton jäseniksi.
- Apuosastot oli aina huonopalkkaisia - kuljetuskin oli apuosasto. Minä tykkäsin pinkkarihommasta, kun se oli säännöllistä. Kuljetuksella ei aamulla tiennyt, mitä laittaa päälle, kun ei ollut tietoa päivän ajoista.

Seinällä on Kalevista on piirros, jossa hänellä on haitari. Huuliharppukaan ei ole unohtunut, vaikka viimeksi hän on sellaisella soittanut 60 vuotta sitten. Muusikkous on Stenbergeillä sukuvika.
- Isä oli hyvä soittamaan, sisko on hyvä soittamaan. Meidän opettaja Valma Karppi pisti minut ja koulukaverini Niemin Aimon - sittemmin Dallapé-hanuristi - lauantaina arestiin, kun oltiin puhuttu tunnilla. Hän tuli katsomaan meitä arestia kärsiviä: mitäs te täällä istutte, menkääs nostamaan minun perunat. Myöhemmin kun tavattiin, Valma kertoi, että oli tullut katsomaan meidän työntekoa: yhtään perunaa ei ollut nostettu, Säkkijärven polkka vaan soi huuliharpulla.

Kalevin serkulla oli italialainen pianohaitari, jolla Kalevi opetteli "kaikenlaista".
- Vasta vanhempana opin soittamaan kunnolla. 60 vuoden ajalta muistin kaiken, se on luojan suoma lahja. Nuotteja en viitsinyt opetella, kun opin korvakuulolta. Armeijassa soitin kitaraa, Soittopojissa, siinä oli Niemin Aimo hanuristina. Isäukko osti minullekin hanurin, mutta elämä oli niin tiukkaa, että soittaminen jäi vähemmälle.

Työelämään päästyään Kalevi osti itselleen "pelin" ja vaihtoi sen vielä Kouvolan harmonikkatehtaan soittimeen.
- Se on tosi hyvä soitin. Käytiin paljon Silénin Leon reissuilla Jaltalla ja Marmariksella - aina piti olla haitari mukana, kun porukka niin vaati. Illat meni siinä, että toiset lauloi, minä soitin. Kerran haitaria ei meinattu huolia Finnairin koneeseen, ja minä en antanut sitä matkatavaroihin, kallista konetta. Silénin Leo tuli sanomaan, että sitten jää 30 henkeä kyydistä pois. Johan löyty paikka, Kalevi nauraa.

Haitari oli kuitenkin painava raahata, Kalevi myi sen ja osti urut. Stenberg muistelee erikoisia soittokeikkojaan naureskellen. Voikkaan tehtaan satavuotisjuhliin hänet tilattiin tukkilaisasussa soittamaan harmonikkaa - hän oli silloin jo eläkkeellä.

Stenberg on kova kalamies. Norjassa hän kävi 25 vuotta peräkkäin joka kevät pilkillä.
- Paras saalis oli 60 kiloa nieriää tunnissa - niissä järvissä ei muuta ollut kuin punalihaista nieriää. Koukuissa oli kaksi kilon painoista aina yhtä aikaa. Kalat perattiin, suolattiin ja pantiin hangen alle, etteivät jäädy mutteivät sula. Kotiin tullessa ne oli just sopivia savustettaviksi. Ottajia kyllä oli.

Metsästys on Kalevin toinen ajanviete. Hänellä on ollut monta hyvää ajokoiraa.
- Yksikin oli vuonna -80 Kymen läänin paras koira. Käytin niitä kilpailuissa pitkin maata. Maine levisi, Lieksasta asti tultiin hakemaan meiltä pentuja. Metässä, marjassa, pilkillä käytiin ennen ympäri vuoden. Vieläkin käyn hillaa ja puolukkaa poimimassa. Tää istuu autossa ja tuumii, että minä saan raitista ilmaa poimiessani, Kalevi viittaa Raija-vaimoonsa. - Olen käynyt Lieksassakin puolukassa, kun täällä ei ollut. Poikien kanssa poimittiin kolmeen pekkaan 500 litraa puolukkaa yhtenä lauantaina tuttujen lieksalaisten näyttämästä paikasta, Kalevi kehuskelee.

Stenbergit ovat todellinen kymiyhtiöläisperhe. Kalevi on ollut töissä yhtiöllä, vaimo Raija yhtiön virkailijaravintolassa Koskelassa. Pojista Jukka on ollut yhtiöllä, Vesa ja Hannu ovat edelleen, Kari oli kouluaikanaan tekemässä mestareiden lomia. Tytär Tarja oli Voikkaalla yhtiön ostovarastolla, Sirpakin oli kesätöissä Voikkaan tehtaalla.
- Ja min isä oli sota-ajasta lähtien Verlan pahvitehtaalla siihen asti kunnes Verlan tehdas lopetettiin. Hän oli puuhiomolla, sanottiin liipiksi, siellä hiottiin puusta massaa, Kalevi kertoo. Raija huomauttaa, että Vesan poikakin oli kesätöissä Kuusaanniemessä.

Raija Stenberg oli keittäjänä Koskelassa

Raija Stenberg tietää, miten ruoan saa maistumaan. Taloustöitä ja ruoanvalmistusta hän opiskeli jo nuorena ammattikoulussa, ja suurperhe kouli äidin laittamaan ravitsevaa syötävää. Metsämiehen emäntänä Raija on tottunut laittamaan ruokaa riistasta. Mutta työ Kymiyhtiön virkailijain lounasravintolassa ja yhtiön edustustilassa Koskelassa antoi mahdollisuuksia sellaiseenkin ruoanlaittoon, johon tavallisessa kuusaalaisperheessä ei arkisin totuttu.

Raija Stenberg on elänyt puolet elämästään Voikkaalla ja toisen puolen joen vastarannalla. Väkkärän omakotitalolta ei ole pitkä matka lapsuuskotiin Mattilaan, jossa Halmeen perhe asui omassa talossaan - äiti, isä, kaksi tyttöä ja kaksi poikaa. Isä oli Voikkaan tehtaalla pannuhuoneessa lämmittäjänä. Raijan puheessa vilahtelee harvemmin kuultu nimi Voikas, kun hän selvittää, missä kulkee Mattilan ja Voikkaan raja.
- Voikas on se kaupunkimainen osa.

Raija kävi kansakoulun Voikkaan Koulunmäellä ja lähti sen jälkeen Kymiyhtiön ammattikouluun kolmen vuoden opintoihin.
- Ensin tehtiin käsitöissä vuosi työvaatteita keittiöön, ja sen jälkeen opiskeltiin talouspuolella kaksi vuotta.

Opintojen jälkeen Raija oli töissä eri puolilla, mm. Lummen kioskissa, Harjussa lapsia hoitamassa, maalikaupassa. Kioskissa myytiin Lummen leipomon tuotteita, niitä hyviä munkkipossujakin.
- Taisto Tammi oli pieni poika ja kävi kioskilla. Hän ehdotti, että täti mie laulan kun annat munkin. Ihana pikkupoika, osasi laulaa. Ja sai munkin, Raija hymyilee.

Tämä tyttö ei ole elämässään aikaillut. Kun hän tapasi verlalaisen Kalevin, kihloihin mentiin kun Raija oli 17-vuotias ja naimisiin seuraavana vuonna.
- Voikkaan tytöt kävi linja-autolla Selänpään tanssipaikassa, siellä minä tuon tapasin, Raija vilkaisee Kaleviaan.

Kymiyhtiölle ei päässyt vakituiseen paikkaan, jos oli rouva. Kesätöihin naimisissa olevia kuitenkin otettiin. Raija oli muutamana kesänä töissä yhtiön puutarhassa ja tehtaalla siivoamassa. Puutarhan työntekijät hoitivat johtajien kotipihoja ja kiersivät tehdasalueillakin.
- Koskelan pihan ison nurmikon leikkuussa meni aina päivä käsin tyrkättävillä koneilla. Olen kyllä viikateaikanakin nurmea leikannut. Meitä oli aina neljän naisen ryhmä yhdessä liikkeellä.

Raija sanoo puutarhatöitä "ihan hyväksi hommaksi", kun ei vielä ollut paremmasta kokemusta.
- Hyvä että sai tehdä töitä, kun meillä oli paljon lapsia.

Koskelan keittäjä

Aikanaan Raija haki sitten vakituista työtä yhtiön työnhakutoimistosta.
- Kantola sanoi: "Ulos!" Minä läksin. Nyt kyllä kysyisin, miksi minun pitää lähteä. Mutta ei mennyt kauan, kun hän oli oven välissä: "Nyt rouva Koskelassa on paikka. Menette heti." Siellä oli Paula Lehtovirta vastassa ja kutsui töihin heti seuraavana päivänä.

Koskelan keittiössä Raija Stenberg laittoi ruokaa ja leipoi. Siinä oli paljon apua ammattikouluopinnoista ja oman keittiön kokemuksista. Siihen aikaan, 60-luvulla, Koskelan keittiössä oli yhtä aikaa neljä työntekijää vuorossa. Iltavuoroonkin tuli monta keittiötyöntekijää. Keittiöhenkilökunnan lisäksi oli tarjoilijat.
- Silloin oli paljon väkeä, mutta pikku hiljaa määrä väheni. Olin viimeisinä vuosina jonkin aikaa  yksinkin keittiössä, Raija kertoo.

Koskela

Koskela oli toimihenkilöiden lounaspaikka.
- Ison konttorin porukka kävi päivällä, parisataa syöjää. Minä tein heille ruoat, keitin sopat ja kastikkeet. Ensin tosin olin keittäjän apuna, hain kellarista tavarat. Mutta Paula sanoi, että toi on ihan tyhmä homma, sinulle täytyy saada jotain muuta työtä. Paula oli mukava, ihana ihminen ja hyvä johtaja, osasi vaatia. Eläkkeellä ollessanikin kutsuin Paulan joskus meille syömään. Hän huokaili, ettei ole saanut mettopaistia ja minä sanoin että tulet meille, meillä on metto, metsämiehen vaimo Raija kertoo.

Illalla oli usein herraseurue syömässä. Heitä saattoi olla parikymmentä henkeä.
- Jos olin iltalöysissä, jouduin tekemään ekstraruokaa, hienoja pihvejä, aineksista mitä ei kannattanut kotiin ostaa, mutta siellä oli kaikkea.

Keittiössä oli erikseen keittäjät, keittiöapulaiset ja kylmäköt, jotka tekivät salaatit.
- Ja jos herrat tilasivat kakkuja kotiin, kylmäkkö teki ne.

- Tää oli löysis - Raija kertoo lastenhoitojärjestelystä ja tarkoittaa, että Kalevi tuli vuorotöistä siihen mennessä kun Raijan piti lähteä töihin. Lapsetkin olivat jo kouluiässä, kun Raija pääsi vakituisiin töihin.

Kuvassa "herrojen vuosijuhlaa -90", henkilökuntaa vas. Kaarina Tuukkanen, Raija Stenberg, Ari Rautjärvi, Seija Lahtinen ja Amican tyttöjä.

Jossain vaiheessa 80-luvulla Koskela siirtyi Amicalle. Työntekijöiltä kysyttiin, halusivatko he siirtyä uudelle työnantajalle.
- Jokainen kutsuttiin vuorollaan ja kysyttiin "alatko amicalaiseksi?" Moni meistä sanoi ei. Minä ainakin sanoin etten ala, sillä yhtiön eläkehän on aivan erilainen kuin Amican, ja palkka oli Amicalla pieni. Me saatiin pysyä yhtiöläisinä.

Raija Stenberg muistelee lounasruokia.
- Lihapullia, jotka on min bravuuri vieläkin. Paistit leikattiin ohuiksi koneella, kanoja keitettiin isot kattilalliset, lohimedaljonkeja. Salaatit oli hyvät, läpi talven tomaattia ja kurkkua, mitä koteihin ei vielä saanut kaupoista kaiken vuotta. Kerran tuli kokonainen sikakin. Vanha keittäjä osasi pilkkoa sen, pakata ja säilöä. Ruokalista laadittiin kuudeksi viikoksi peräkkäin, sitten se alkoi alusta uudelleen.

Reseptit vaihtuivat uuden omistajan tullessa.
- Amican ruuat oli  vähän outoja: ei kermaa eikä voita. Herrat niitä muutaman päivän söivät ja sanoivat, että takas se sama ruoka! Me toisen keittäjän Kaarinan kanssa sanottiin, että ihanaa, nyt saadaan käyttää taas kermaa ja tehdä herroille hyvät ruoat, joihin he oli tottuneet. Olihan se kalliimpaa, mutta eihän Kymiyhtiö katsonut mitä ruoka maksaa, sehän piti olla hyvää.

Vuosijuhla -91

Herroilla oli omat herkut.
- Metsäpäällikkö Qvist toi Koskelaan majavan ja halusi siitä illallista. Sanoin etten ole koskaan majavaa laittanut, mutta Paula sanoi, että kyllä osaat. Metsämiehen vaimona olen tottunut laittamaan jänistä. Minäkin jouduin maistamaan majavaruokaani, ja ihan hyvä riistaruoka se oli, Raija myöntää.

Aikaisemmin Koskelassa ei ollut ulkopuolisten juhlia, kuten nykyisin häitä ja hautajaisia. Mutta kerran vuodessa oli vuosijuhlat.
- Herrojen oma vuosijuhla, ja rouvat oli mukana. Siellä oli pari pitkää pöytää täynnä ruokaa, Raija kertoo ja näyttää valokuvaa kattauksesta. - Tos on sillipöytä, tässä kalaa eri muodoissa, tuolla puolella lihaa, oli hyydytettyjä ruokia kanasta ja lihasta. Kaikki meni. Minä olin yölöysissä, kun olin kuulemma sukkela yhdistämään kahden vadin ruuat yhteen, ja sitten vati takaisin pöytään.

Mitään erikoista koulutusta keittiöhenkilöstölle ei järjestetty .
- Tytöt oppivat vuosien varrella työssä.

Vuosijuhla -92, Amican juhla

Keittiötyö oli fyysisesti välillä raskasta.  Joutui nostelemaan isoja kattiloita käsivoimin.
- Hella oli iso ja siinä oli paljon kattiloita. Perunakattilakaan ei ollut mikään pieni, kun perunat keitit kahdellesadalle.  Muuten Koskela oli moderni ja hyvä työympäristö: kauheasti kylmiöitä ja tavaroille tilaa, alakertaan pääsi hissillä. Perunaämpärit oli korkeat, kaksi tyttöä oli aina kuorimassa perunoita, niitä kun meni päiväaikaan hirviästi. Vedellä täytetyn peruna-astian kantaminen kaksistaan oli raskasta, Raija Stenberg kertoo.

Rankkaa tai ei, Raija piti työstään.
- Kun menin töihin, ajattelin että on se ihanaa, kun on ihmisellä työpaikka. Se oli hyvä paikka, olen onnellinen siitä. Palkkakin oli hyvä, yhtiö maksoi hyvin.

Sukkia syntyy kuin liukuhihnalta koko suvulle.

Raija Stenberg näyttää Ifolor-kirjaa, jonka lapsenlapsi on tehnyt Raijan viimekeväisistä 80-vuotispäivistä. Juhlat olivat näköjään melkoiset.
- Yksi pojista sanoi, että pidä ne hänen kotonaan. Meitähän on omaakin porukkaa jo 40, ja veljen lapset lisäksi. Ruuat tilasin muualta, kakut leivoin itse. Yksi toi lohet, jokahiin toi jotain, pojat auttoi. Minun tytöistä tuli hyviä ruuanlaittajia, kun katselivat minun tietämättä, miten tein. Pojatkin osaa laittaa hyviä ruokia vaimoilleen. Mutta jos on kaalipadasta kysymys, minä teen sen kokon joukolle, Raija kertoo ja paljastaa suurperheen suosikkiruoan reseptin.