Elokuun lukuhaastekirjoja

 

Kyyti-lukuhaaste suosittelee elokuulle kahdenlaisia kirjoja:

- 110 vuotta Tove Janssonin syntymästä 

tai

- Muun suomenruotsalaisen kirjailijan kirjoittama kirja

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_08.pdf

Sanna Tahvanainen, Mitä perhoset tekevät sateella?

Piti olla huumaava romaani sokaisevasta rakkaudesta. Ei ollut huumaava, jätti kylmäksi. Normaalisti lukijana samastuu edes päähenkilöön ja alkaa toivoa tälle parasta. Tässä tarinassa ei ollut yhtään henkilöä, jonka kohtalo kiinnostaisi, sen verran oudosti keskeiset ihmiset toimivat.

Nyt kannattaa lopettaa, etten karkota mahdollisia lukijoita, jotka voisivatkin pitää tätä mestariteoksena. Mutta vielä kuitenkin kysyn: miksi päähenkilö on ammatiltaan niinkin erikoinen kuin meribiologian tutkijatohtori, eikä sitten kerrota merentutkimuksesta mitään? Ja mistä hänen rääsyläistaiteilijarakastettunsa on saanut rahaa/lainaa niin paljon, että voi hankkia Ahvenanmaalta kartanon? Ja kuinka kustantaja on innostunut tarinasta, jossa vain haahuillaan epäkiinnostavasti paikasta toiseen eikä kellään ole edes ajatuksenpoikasta oman napansa ulkopuolisesta maailmasta?

Joonatan Tola, Hullut ihanat linnut 

Ystävän suosittelema Tolan kirja kiilasi elokuun lukuhaastesuositusten ohi. Kun sen kerran otti käteen, oli vaikea keskeyttää lukemista. Tola jatkaa Punaisen planeetan tyylillä perheen elämän kuvausta. Tarina pohjautuu hänen omiin lapsuudenkokemuksiinsa mutta on fiktiota. Ei väliä, se riipaisee oli kaikki tapahtunut tai ei. Tyyli on samaa verbaalihurjastelua, jossa posketon huumori ja traagiset kohtalot nivoutuvat toisiinsa niin, että lukijaa itkettää ja naurattaa yhtä aikaa mutta ei ahdista.

Elämää katsellaan kuusivuotiaan ja siitä vanhenevan pojan silmin. Hän hoivaa ja vahtii juuri leskeksi jäänyttää äitiään, joka ei mitenkään pysty hoitamaan kotiaan eikä neljää lastaan. Pikkupojalle tämä on ihan normaalia. Hän yrittää pitää tunnelmaa korkealla, käydä koulua sisarustensa tavoin ja samalla järjestellä asioita, joita ei lasten pitäisi joutua hoitelemaan. Tarina näyttää, miten joka lapsi käsittelee kohtaloaan vääntymällä eri tavoin sijoiltaan mutta selviää lopulta perhekodin turvassa edes jotenkin tolpillaan seisovaksi aikuiseksi. Vihdoinkin heillä on koti, jossa aikuiset pitävät huolta. 

"Ensimmäisenä menin jääkaapille ja aukaisin sen. Kävin yläkerrassa ja palasin takaisin jääkaapille, avasin oven, ja taas sama ällistys: täällähän on ruokaa! Tätä alituista jääkaapilla ramppaamista jatkui ensimmäiset viisi vuotta, ja lopulta jääkaappiin piti asentaa riippulukko, jolloin oireet vähän helpottivat."

Aili Somersalo, Mestaritontun seikkailut

Heti lähti käsistä Kyyti-lukuhaasteen antamien vinkkien noudattaminen. Mestaritonttu piti lukea, kun näin millaisen vaikutuksen Keski-Suomen museon lastenhuoneen hyllyssä oleva vanha kirja teki nuoreen sukulaiseen. Hän toisteli haltioituneena "tämä on ihana kirja" ja kertoi lukeneensa sitä pienenä. Kirjaa ei saa ostettua enää kaupoista, mutta kirjastosta sen tuore painos tietenkin löytyi.

Ei ihme, että fantasiakirjat ovat nykyisin niin suosittuja nuorten aikuisten keskuudessa - niin äänikirjoina kuin printtiversioinakin - jos kerran he ovat lapsesta asti tottuneet lukemaan jotain näin mielikuvituksellista. Satumaan Mestaritonttu lähtee maailmalle pahastuttuaan kuninkaan moitteista ja joutuu noidan aluksi hyväntahtoisiin pauloihin. Sitten alkaa paljastua salaisuuksia, kallioon teljetty prinsessa ja kuuseksi taiottu veli, jotka pitäisi vapauttaa. Vuonna 1919 julkaistu satu sisältää huikean määrän kimaltavaa ja tultasyöksevää rekvisiittaa, takaa-ajoja ja pakoja, kumottuja fysiikan lakeja ja tietysti oikeanlaisia loppuhuipennuksia. Mummo kyllä selviää hienosti punotusta sadusta, nelivuotiaalle se taitaa olla vielä liian hc:tä. Odotetaan muutama vuosi, niin saadaan klassikosta enemmän irti.

 

Heinäkuun teemana ovat urheilijaelämäkerrat ja vaihtoehtoisesti kirjat, jotka sijoittuvat Pariisiin.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_07.pdf

Kira Poutanen, Surun kartta

Hämmentävä havainto: molemmat heinäkuussa lukemani Pariisi-kirjat esittelevät samaa psykofyysistä keksintöä: kipu ja ahdistus voivat periytyä geeneissä sanoitta sukupolvelta seuraavalle, jopa sitä seuraaville ilman että sukupolvet edes tapaavat toisiaan. Ensin tätä väitettä/huomiota käsitteli Fiona Valpy romaanissaan Rue Cardinalen ompelijattaret. Kira Poutasen tarina on aivan erilainen kuin natsimiehityksen aikaan sijoittuva Valpyn teos. Tässä kertoo synnyttävä äiti, jonka kokemus nykypäivän pariisilaisesta synnytyssairaalasta on karmaiseva.

Synnytyskertomukset voivat olla puuduttavaa luettavaa, mutta tämä imaisee mukaansa. Paljastan juonta kertomalla, että kirjan nimi on harhaanjohtava, ei tässä kukaan onneksi kuole. Vauva syntyy, enkä aikoihin ole lukenut yhtä suloisia äidin kuvauksia pienestä lapsestaan kuin Poutanen kirjoittaa tarinaansa. Lukijaakin ahdistaa äidin ja lapsen täydellinen sivussa olo vieraassa maassa, joksi Ranska parinkymmenen asuinvuoden jälkeen vauvanhoidon yksinäisyydessä osoittautuu.

Louise Penny, Kuolleet haudoissaan

Kiitos taas Kyyti-lukuhaasteelle, joka tutustutti Three Pines -sarjaan. Tämä teos kannattaa lukea silloin, kun jaksaa olla tarkkana. Penny nimittäin punoo tarinaa kolmesta säikeestä, jotka sekoittuvat ennalta varoittamatta toisiinsa tämän tästä. Rikoskomisario Armand Gamache selvittelee epävirallisesti paikallisen poliisin apuna tee-se-itse-historioitsijan murhaa. Tämä on vuosikaudet etsinyt Kanadan perustajan Champlainin hautapaikkaa, ja hänen murhansa saattaa kiristää entisestään Quebecin ranskankielisten ja englantia puhuvien välejä. Taas opitaan lisää kahden kansallisuuden rinnakkainelosta.

Rikoskomisario Gamache on Quebecissä toipumassa terrori-iskun seurauksista. Hän on mielestään vastuussa useamman alaisensa kuolemasta, ja toipuminen vie aikaa. Iskun eteneminen paljastuu lukijalle pikku hiljaa, kun Gamache kuulee päässään kammottavaa keskusteluaan panttivangiksi otetun nuoren konstaapelin kanssa. Keskustelu sekoittuu hänen arkielämäänsä ja tarinan nykyhetkeen äkkiarvaamatta, joten valppaana saa olla.

Kolmas tarinan säie etenee Three Pines -kylässä. Gamachen oikea käsi Jean-Guy Beauvoir on lähetetty sinne selvittämään, istuuko vankilassa väärä mies tuomittuna kylän liepeillä asuneen erakon murhasta. Nyt päästään jälleen ihanaan bistroon nauttimaan croissanteista ja kyläläisten yhteisistä touhuista.

Valtavasti historiatietoa ja faktaa, höysteenä riittävästi takkatulia ja pikkuravintoloita, joihin saa viedä oman viinipullonsa. Murhan viihdyttävää.

Louise Penny, Kuolema kiitospäivänä

Henkevää ja viisasta. Erikoista, että nämä luonnehdinnat nousevat mieleen ensimmäisinä juuri dekkarista. Heinäkuun teemakaupunki Pariisi saa nyt odottaa, sillä yksi kesäkuun dekkareista koukutti minut pahasti. Kaikki muut ovat varmaan aina tienneet Three Pines -sarjan, mutta parempi myöhään kuin ei milloinkaan. 

Pienen kanadalaiskylän rakastettu eläkkeellä oleva opettaja kuolee nuoleen. Selvittely tuo paikalle Quebecin poliisista ylikomisario Armand Gamachen tiimeineen. Kuolemaa selvitellään kylän asukkaiden kanssa - tai vastustaessa - ihanassa bistrossa ja asukkaiden keittiöissä lämpimien ruokien, tuoreiden leivonnaisten ja hyvien juomien äärellä. Kyläläiset ovat omanlaisiaan persoonia jokainen, ihmissuhteet rätisevät myös poliisitiimin kesken. Puheissa on niin paljon älykästä pohdintaa elämästä, että kirjaa pitää lukea hitaasti.Tarina valottaa Quebecin ja englanninkielisten suhteita sisäpiiriläisen silmin. Se kertoo yhtä paljon ihmissuhteista ja elämän tärkeistä asioista kuin murhasta.

Elly Griffiths, Viimeinen leposija

Tulipas haikea mieli, kun piti laskea viimeinen Ruth Galloway -dekkari käsistä. Viidentoista kirjan verran olemme saaneet seurata arkeologin elämää työssä yliopistolla ja poliisin asiantuntija-apuna. Samalla on päästy katselemaan Ruthin yksityiselämää. Ei tämäkään mitään cosy crimea ole, sen verran rankkoja hetkiä viimeisen tapauksen äärellä vietetään. Mutta ihmiset ovat meheviä persoonia, vuoropuhelut kuivan humoristisia ja asetelmat covideineen kulttuurista leikkaamisineen ovat meidänkin arjesta tuttuja. Mutta ei hätää, vaikka kirjailija haluaakin jo laskea Ruthin jatkamaan elämäänsä katseiltamme piilossa - ainahan voin aloittaa sarjan alusta. Siunattu huono muisti!

Inkku Kärkkäinen, Kierrätystä ja kirsikankukkia

Tämä ei ole haastelistalta vaan tarjoushyllystä poimittu kirja, ihan vaan nätin kannen takia mukaan tullut. Hyväntuulisessa tarinassa ammattijärjestäjä Minna auttelee perheitä, joissa kaivataan ulkopuolista raivaamaan tavarapaljoutta. Samalla hän joutuu usein selvittelemään ihmissuhteitakin, halusi tai ei. Taas opittiin uutta, nyt itse ammattijärjestäjän työstä. Koteihin on kasautunut tavaravuoria, joita kukaan ei enää hallitse. Siinä saa ammattilainen olla tarkkana, että pysyy omassa roolissaan: tavaran, ei ihmissuhteiden järjestelyssä.

Helppolukuinen kirja antaa ajateltavaa ihmisen suhteesta esineisiin, siitä miten niitä kertyy huomaamatta koteja täyttämään ja miten vaikea niitä on joskus karsia. Toisten tarinoita kuunnellessaan yksineläjä Minna alkaa miettiä omaa tilannettaan. Onko tämä ylellinen itsenäisyys sittenkään paras tapa viettää ainutkertainen elämänsä? Kumpi on kivempaa, täydellisesti oman näköinen koti ja itselle omistettu aika ja yksinäisyys vai läheisten lämpö ja elämän kuhina lievän tai pahemman kaaoksen keskellä? 

Tarjolla myös kirsikankukkia ja romantiikkaa, kuka sellasesta tykkää.

Fiona Valpy, Rue Cardinalen ompelijattaret

Päätin jättää urheiluelämäkerrat toiseen kertaan ja valita suosituksista Pariisiin liittyviä kirjoja. Kannattaa muuten lukea yllä olevasta linkistä Outi Kauppalan mainio pohdinta siitä, mikä on elämäkerta ja mikä ei. Nyt käteen osui Ranskan saksalaismiehityksen aikaa kuvaava kirja. Olen lukenut samaa aikaa kuvaavia kirjoja jonkusenkin, monet  niistä jo pelkästä velvollisuudentunnosta. Jos silloiset natsien sortamat ihmiset ovat joutuneet elämään sen ajan kauhut, vähintä mitä voin tehdä on sentään lukea siitä. Joka kirjan myötä on tullut lisää tietoa ihmisten arjesta miehityksen alla, asioita joista koulun historianopetuksessa ei kerrottu.

Tästä kirjasta nauttivat varmaan muodista ja ompelemisesta kiinnostuneet erityisesti. Tarinan henkilöt ovat toisen maailmansodan aikaan eläneitä ompelijattaria ja heidän nykypäivässä eläviä lapsenlapsiaan, hekin muotialalla. Isoäidit liittyivät vastarintaliikkeeseen ja kokivat vielä kovempia kohtaloita kuin puutteen keskellä nöyrästi tottelevat ranskalaiset. 

Valpy kuorruttaa tarinaa suurella määrällä tietoa 40-luvun karmeista oloista aina keskitysleirielämän yksityiskohtia myöten. Samalla hän kertoo nuorten ystävyydestä, rakkaudesta ja itsensä etsimisestä. Kertojaratkaisu on ihan omituinen. Brittityttö Harriet haluaa tietää isoäitinsä Clairen elämästä. Sitä alkaa kertoa hänelle uusi yllätystuttavuus Simone, Clairen ystävän Mireillen tyttärentytär. Hän on kuullut tarinan mummoltaan, ja nyt hän puhuu siitä kuin kaikkitietävä kertoja. Epäuskottavaa, olisi vain kertonut kahden aikatason tarinat panematta niitä kenenkään suuhun. 

Ei ihan natsiaikaa kuvaavien romaanien parhaimmistoa, mutta mikä tahansa tämän genren teos kalpeneekin, jos on lukenut John Doerrin teoksen Kaikki se valo jota emme näe. Se osoittaa, miten samat kauhut voidaan kertoa niin, että syntyy suurta taidetta.