Joulukuun Kyyti-lukuhaaste suosittelee esikoisteoksia tai vaihtoehtoina klassikoita:
https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_12.pdf
Ann Cleeves, Raivoava meri
Kirja jatkaa Kahden joen välissä -sarjaa. Mitä uutta voisi kertoa Ann Cleevesistä ja hänen teoksistaan? Nainen on kirjoittanut loputtoman joukon tasokkaita dekkareita, hänen kädenjälkiään voi katsella tv-sarjoista Shetland-saarten murhat ja Vera Stanhope tutkii, ja nyt Kahden joen välissäkin on tuotettu televisioon. Taattua tasoa kaikki. Jännä huomata, että viimemainitussa sarjassa kirja toimi meikäläiselle paljon paremmin kuin tv-ruutu. Sarjan kolmessa kirjassa oli paljon paremmat kuvat ja kivemmat henkilöt kuin telkkarissa.
Charles Dickens, Suuria odotuksia
Yli 160 vuoden takaa meitä tervehtii mies, joka kuvaa samanlaisen maailman, samanlaiset ihmiset ja heidän käyttäytymisensä kuin me näemme ympärillämme nyt. Tämä ei lakkaa hämmästyttämästä Dickensiä lukiessa. Mutta miten hän ne kuvaakaan. Runsaudensarvi tuntuu valjulta sanalta. Lukija saa silmiinsä väliin upeita luonnonkuvauksia, sitten syvällisiä pohdintoja, ja äkkiä taas vedetään matto alta koomisilla tilanteilla, jotka naurattavat ääneen. Tarinan kulku ei lakkaa, vaikka kaikki tämä vyöryy silmien eteen. Siinä on vain hetkittäin pieniä lepotaukoja, kun kertoja poikkeaa juonesta sisäkertomuksin.
Tarinaa kertoo päähenkilö, alussa nuori poika, joka asuu vimmaisen siskonsa ja tämän seppäpuolison kanssa suon ja kylän laidalla. Hän päätyy auttelemaan omiin oloihinsa vetäytynyttä petettyä rikasta naista ja sitä kautta Lontooseen "katselemaan ympärilleen". Henkilökokoelma vaihtelee ryysyläisistä ja rikollisista luonnevikaisiin, yleviin ja rehellisesti hyviin yksinkertaisiin ihmisiin. Jokaisen heistä löytää omasta nyky-ympäristöstäkin. Tarina on kasvukertomus. Loistavaksi sen tekee se, että oman kehityksensä kuvaa päähenkilö itse, ja alkuosassa lukija näkee paremmin kuin kertojahenkilö, miten kamalaa hänen käytöksensä ja ajattelunsa on.
Kuten Dickenseissä aina, tässäkin teoksessa tapahtumat ovat vauhdikkaita, ympäristöt ja ihmiset piirtyvät yllättävinä ja oivaltavina kuvina lukijan mieleen. Välillä tuntuu kuin katsoisi komediaa ruudulta: miten vanhukselle puetaan vihkitilaisuuteen hansikkaita niin, että pukija vetää niitä lepsuihin kämmeniin pylvään takaa, miten kovakourainen isosisko "auttaa voimakkaasti" veljensä yläkertaan nukkumaan, kuinka Wemmickin suu muistuttaa postilaatikkoa eikä siitä myöhemminkään käytetä muuta nimitystä kuin postilaatikko. Vanhahtava suomennos tekee oikeutta tarinalle. Ihan kreisi nero tämä Dickens, universumille kiitos hänestä.
