Min Kuusas

 

Helmikuussa Kyyti-kirjastot tarjoavat meille uuden lukuhaasteen: norjalaista kaunokirjallisuutta. Tai sitten kirjoja muilta mantereilta, ellei pohjoismainen juuri nyt maita

https://kyyti.finna.fi/Content/lukuhaaste

Havaintoja helmikuun kirjatarjokkaista

- Olipa kiva lukea norjalaista kirjallisuutta monta teosta putkeen ja viipyillä niiden kanssa  norjalaisympäristöissä. Uudenlaista, tuoretta maisemaa, ja sisältö vähän muuta kuin mielikuvat reippaista punaposkisista hiihtäjistä ja parvekkeelta vilkuttavista kuninkaallisista ovat luoneet.

-  Norjassakin perheet hajoavat, puolisot riitelevät. Listalla olevat kirjailijat osaavat kirjoittaa aiheesta ilmavasti, eikä kepeys tee tarinoinnista pinnallista. Eron suomalaisiin ihmissuhdedraamoihin huomaa.

- Onpa Norjassa vaurasta. Kotihoitaja/kodinhoitaja ehtii pelata asiakkaiden kanssa shakkia, juoda kahvia, vetää huonekalujen jalkoihin sukat ennen kuin ryhtyy luuttuamaan lattiaa. Hänellä on vain kaksi asiakasta täyden työpäivän aikana. Valtion öljykassassa on näköjään, mistä ottaa.

- Saksalaismiehitys nousee esiin monessa nykykirjassa. Natsimielisyys ja vastarintaliikkeeseen osallistuminen selittävät edelleen monien käyttäytymistä.

- Hienoa, kun saa lukea valmiista listasta poimittuja kirjoja. Näihinkään en olisi huomannut tarttua ilman Kyyti-lukuhaastetta.

Jo Nesbø, Valtakunta

Tässä oivaa matkalukemista, jos edessäsi on esim. tuhannen kilometrin autokyyti nelostietä. Sen nähtävyydet ovat tien laidoilla seisovat metsät ja välillä jonkin kaupungin takapihat ABC:eineen ja pienteollisuusalueineen. Valtakunta tarjoaa näiden tilalle norjalaista vuoristomaisemaa, huippuja ja rotkoja, varsinkin rotkoja. Ihmiset asuvat pienessä kylässä, jota uhkaa kuihtuminen ohitustiesuunnitelman myötä. Pelastajaksi ilmoittautuu kauan muualla ollut Carl vaimoineen. Heidän tarkoituksenaan on rakentaa hotelli vuoden huipulle ja saada kyläläiset mukaan hankkeeseen. 

Nesbø tempaisee lukijan mukaan ihmissuhdekuvioilla, joita hän paljastaa säästellen, kuin pesisi hitaasti tuulilasia puhtaaksi kurakerros kerrallaan. Pääporukka on ylhäällä vuorenrinteellä asuva perhe, josta ovat jäljellä vain veljekset, huoltoasemaa pitävä Roy ja sijoittaja-rakennuttaja Carl. Isä ja äiti ovat ajaneet autollaan rotkoon vuosia sitten. Sinne on päätynyt myös kuolemia tutkinut nimismies, eikä hän jää viimeiseksi jyrkän kurvin uhriksi. 

Valtakunnassa pyöritellään kylän valta- ja ihmissuhdekuvioita laaksossa ja veljesten ja pikkuveljen vaimon keskinäisiä suhteita koukuttavasti. Poikien elämää varjostaa insesti, kyläläisten välejä väärien ihmisten hengailu keskenään. Rotkokuolemien tutkinta pitää veljekset varpaillaan. Silti kerronta on kepeää, kummallisten tilanteiden värittämää. Taitaa olla sitä mustaa huumoria. Joka tapauksessa Norjan kaltevat maisemat voittavat mennen tullen nelostien näkymät.

Tein ihmiskokeen, päätin olla lukematta takakannen tiivistelmän. Halusin kokeilla, kuinka hyvin tarinaan pääsee sisään tietämättä siitä mitään ennakkoon. Sivulle 200 asti ihmettelin, missä viipyy Harry Hole. Sitten luin takakannen. Loput 400 sivua saatoin lukea keskittyneesti, koska tämä ei ole Harry Hole -dekkari. Lyö kuitenkin laudalta monet Nesbøn Hole-kirjat

Nina Lykke, Ei, ei ja vielä kerran ei

Tämä Lykken kirja ei ollut Kyyti-haasteen helmikuun listalla. Teki kuitenkin mieli lukea häneltä muutakin kuin Kohonnut riski - niin mukaansatempaavasti hän kirjoittaa ihmisten vaikeistakin tilanteista. Hyvä valinta, pääsin taas tolpilleni Fossumin jälkeen.

Norjalaiset perhedraamat ovat tähän mennessä kertoneet puolison pettämisestä ja liittojen hajoamisesta. Siitäkin voi näköjään kirjoittaa monella tyylillä. Perheeseensä väsyneen Ingridin osuuksissa Lykke heittää samanlaista suorapuheista kommenttia koulusta, yhteiskunnasta, palveluista ja niihin tyytymättömistä vätyksistä kuin toisessakin suomennetussa romaanissaan. Oikein ihmetyttää, että Norjassa saa ladella kaunistelematta  meidän ihmisten, asukkaiden ja palvelujen käyttäjien typeryydet. Ainakin vuonna 2016 sai, ellei sitten kirjailija ole vain niin paksunahkainen, että kestää someraivon. Sillä sitä hän ainakin Suomessa saisi niskaansa, jos kehtaisi aiheuttaa pahan mielen pumpulissa kasvaneille.

Kirja kertoo aviovaimon, aviomiehen ja tämän uuden ihastuksen elämät näiden omasta näkökulmasta. Toimii hyvin, henkilöiden outo käytös saa selityksensä, vaikkei kaikkien perusteluja itse ymmärtäisikään. Eivätkä ratkaisutkaan ole niin ilmeisiä kuin äkkiseltään kuvittelisi. Suomentaisivat nyt vielä Lykken kolmannenkin romaanin, ei ole tuota norjan kielen taitoa.

Karin Fossum, Helvetintuli

Tuntuuko joskus, että kaikilla muilla on helppoa paitsi sinulla? Luepa tämä Fossumin kirja kahdesta perheestä, joiden kohtalot punoutuvat toisiinsa.

Tai tuntuuko välillä, että elo on ihan liian pinnallista ja kivaa? Lue siinäkin tapauksessa tämä Fossumin dekkari. Tulee takuulla lohduton olo.

Muistelen lukeneeni ennenkin Karin Fossumin suosittuja dekkareita ja tykänneeni. Tällä kertaa tulee mieleen, että ehkä tämä on häneltä väliteos.

Lars Mytting, Sommen kuusitoista puuta

Jos pitää Dan Brownin Da Vinci -koodin tyylistä, pitää varmaan tästä norjalaiskirjailijankin seikkailuromaanista. Vaatii nimittäin aika lailla keskittymistä juonenkäänteisiin ja yhä uusien vinkkien seuraamiseen, että pysyy vauhdissa mukana, kun se alkaa kiihtyä.

Norjalainen perunanviljelijä on kasvattanut pojanpoikaansa maatilallaan, kun lapsen vanhemmat kuolivat tämän ollessa kolmen ikäinen. Kun isoisä kuolee, nyt nuoreksi mieheksi varttunut Edvard haluaa selvittää menneisyytensä. Samalla tavalla hän tulee selvittäneeksi sukunsa ja parin muunkin suvun vaiheita peräti ensimmäiseen maailmansotaan  ja Sommen taisteluun saakka.

Lähtölaukauksen ampuu vanha pappi, joka kertoo Edvardin sedän ihmeellisistä puusepäntaidoista ja paljastaa, ettei setä kuollutkaan toisen maailmansodan jälkeen. Lukija pääsee tutustumaan norjalaisen visakoivumetsikön ja ranskalaisen saksanpähkinämetsän arvoituksiin. Puulajit ovat käsittämättömän arvokkaita, ja pian kilpaillaankin jo puiden omistuksesta. Mukaan tulee tietysti tyttöystävä jos toinenkin, ampaistaan Shetlannin saarille ja sieltä Ranskaan, kahlataan arkistoissa ja saadaan vinkki sieltä toinen täältä, ja lopulta Edvard saa takaisin muistoja vanhempiensa kuolemastakin. 

Mainio muisti- ja hahmotustesti niille, jotka haluavat pitää aivoistaan huolta. Historiaviittaukset panevat tarkistamaan googlesta, mitä tapahtuikaan Sommessa tai Authuillessa sotien aikaan. Ja vinkeistä lukiessaan voi muistella lapsuuden maastoleikkejä, joita pihan isommat lapset järjestivät metsään - yhden rastin löytäessään sai aina uuden vinkin seuraavasta. Eipä ole sekään leikki mennyt hukkaan, kun selvisin tästä ryteiköstä suht kuivin jaloin.

 

 Per Petterson, Miehet minun tilanteessani

Pettersonin minäkertojan tilanne on tämä: vaimo on lähtenyt 15 aviovuoden jälkeen pariskunnan kolmen tyttären kanssa. Mies on kirjailija, ja vakituisen päivätyön lopetettuaan hän ehtii touhuta yksinäisyydessään monenlaista. Hän käy baareissa, lähtee niistä joka kerta eri naisen matkaan, viruu omalla sohvallaan, nukkuu autossa kun ei saa unta sängyssään, haahuilee pitkin Osloa ja lähiympäristöä.

Kuulostaa tosi kiehtovalta vai mitä? Ei. Mutta Petterson kuvaa taitavasti, miten hiiohoi-takkiin pukeutuneen julkkistaiteilijan ulkokuori ja tekemiset ovat ristiriidassa pään sisäisen myllerryksen kanssa. Arvid Jansson ikävöi tyttäriään, vaimoaankin, vaikkei parilla näytä olleen paljoakaan yhteistä henkisellä puolella viime vuosina. Hän tarkkailee itseään, oli hän sitten kaljalla muiden joukossa tai kahvilassa kirjoittamassa lyijykynällä tulevaa uutta romaaniaan. Hän skannaa melkein pakkomielteisesti vastaantulevat naiset: olisiko tämä se oikea?

Tällaisen sekoilun seuraamisen luulisi olevan puuduttavaa luettavaa, mutta kun se ei ole. Petterson nivoo Arvidin ihmissuhdemietteet maisemaan. Kirjailija pyörii lapsuutensa kulmilla, muistelee, mitä tuonkin talon paikalla ennen oli ja miten seutu on nyt muuttunut tai pysynytkin samanlaisena. Tuttu tunne, kuin olisi Kuusankoski-seuran kotiseutukävelyillä: tässähän oli ennen se Kososen lihakauppa, muistatko. Kaikki muuttuu, niin ympäristö kuin ihmissuhteetkin. Oikeastaan erikoisempaa on se, että jokin pysyy entisellään.

Ei haittaa, vaikka kertoja luettelee katu kadulta, missä liikutaan lukijalle vieraassa kaupungissa. Tarkat ja oivaltavat havainnot näkymistä ja kohdatuista ihmisistä ovat kiinnostavaa luettavaa. Samalla tempautuu mukaan kertojan murheisiin lasten tapaamisesta, yksinäisyydestä. Tälle miehenretaleelle alkaa toivoa pelkkää hyvää, suhtautua häneen lämpimästi. Takakannen kuvaus synkän humoristisesta kuvauksesta jää kuitenkin askarruttamaan. Olenko menettänyt huumorintajuni, kun ei yhtään naurata?

Maja Lunde, Mehiläisten historia

Mehiläisten historiassa vain kirjailija on norjalainen. Kaikki muu onkin kansainvälistä: tapahtumapaikat, globaalit ongelmat. Kirjassa kulkee vuorotellen kolme tarinaa. Varhaisin kertoo mehiläistenhoitajasta, joka elää Englannissa 1800-luvun puolivälissä, seuraava USA:ssa asuvasta mehiläisten hoitajasta vuoden 2007 jälkeen, kolmas entiseen Kiinaan sijoittuvasta dystopiasta vuoden 2098 jälkeen. Kaikissa on mukana mehiläinen.

Kertomukset liikkuvat yksilötasolla, perheen piirissä, mikä tekee niistä helposti luettavaa. Mutta perheiden kohtalot kietoutuvatkin mehiläisten elämään, joka lopulta ratkaisee koko ihmiskunnan tulevaisuuden. Se puolestaan tekee tarinoista hyytäviä, koska Lunde on selvittänyt, miten riippuvaisia hedelmä- ja viljasadot ovat mehiläisistä, ja miten katastrofaalista olisi niiden häviäminen maapallolta. Lukija ei voi tuudittautua siihen, että tämähän on vain kuvitelmaa. Nimittäin USA:ssa koettiin vuonna 2006 valtava mehiläiskato, jolle ei löytynyt yksittäistä syytä. Meidän pitääkin olla huolissamme.

Kolme kertomusta liittyvät toisiinsa, joten dystopioita karttavakin saa luvan kurkistaa vastenmieliseen tulevaisuuteen, jos aikoo kirjan kokonaan lukea. Romaani mehiläisten tärkeydestä on varmaan hyvä tapa herätellä meitä todellisuuteen. Ainakin norjalaiset kirjakauppiaat valitsivat Lunden teoksen vuoden 2015 parhaaksi kaunokirjalliseksi teokseksi.

Aslak Nore, Meren hautausmaa 

Tässäpä vasta mukaansa tempaava kirja lukijalle, joka tietää ulkomuistista, ketkä taistelevat toisiaan vastaan Afganistanissa, keitä ovat jihadistit ja kurdit, Peshmerga ja Isis. Kannattaa myös olla selvillä Norjan saksalaismiehityksestä sekä kiinnostunut rannikkolaivojen yksityiskohtaisesta tuntemuksesta. Lisäksi ei pidä suuttua, jos ei voi luottaa yhteenkään kirjan päähenkilöistä, jos matto vedetään alta kerta toisensa jälkeen. Sehän on vain piristävää. Eikun lukemaan! 

Jännärin tapahtumat sijoittuvat nyky-Norjaan ja sodanaikaiseen Norjaan ja toisaalta Afganistaniin ja Kurdistaniin. Tarina seuraa laivanvarustajasukua, jolla on synkkä salaisuus vartioitavanaan. Osa haluaa sen paljastaa, osa salata. On kysymys rehellisyydestä ja totuudesta ja toisaalta valheesta, joka romuttaisi koko Norjan hienon historian kunniakkaana maana. Totta puhuen tämä mahtipontinen salaisuus jää minulta käsittämättä - onko sillä nyt väliä, upposiko tietty alus englantilaisten miinaan vai saksalaisten räjäytykseen.

Norjan osuudet ovat kiinnostavaa seurattavaa. Saa tietää, että saksalainen miehittäjä saattaakin olla natsismia kammoava vastarintamies. Ja että kulttuuriapurahoja jakava säätiö on savuverho asekätkentäoperaatiolle. Ja oikeastaan tässä tapellaankin perinnöstä, ihan rahasta ja omaisuudesta, ei niinkään Norjan maineesta. Itse asiassa kirjan henkilöistäkään harva on sitä, miltä näyttää ulospäin. 

Mitä pitemmälle 477-sivuinen jännäri etenee, sitä useammin lukijaa potkaistaan nilkkaan. Totta vai valetta, vierastaistelija vai maanpetturi, kurdien puolella vai heitä vastaan? Jos tarinaan ei olisi kytketty Lähi-Idässä hääräilevää, selleissä kidutettuna viruvaa ja välillä merenpohjaan sukeltavaa tiedustelijaa, olisin pysynyt kärryillä kaiken aikaa. Lopulta kuitenkin alkoi tuntua, että kirjailija kovin mielellään esitteli tietämystään aavikoiden vastakkainasettelusta ja taisteluiden vaaroista. Tarina olisi toiminut ilman niitäkin.

Suosittelen lämpimästi kaikille jännärin ystäville, jotka tykkäävät siitä, että heitä huijataan ja että tarinaan tungetaan kaksi kertaa enemmän aineksia kuin siihen mahtuu. Toimii muuten muistitestinäkin lukemattomine henkilöineen ja juonenkäänteineen.

Geir Gulliksen, Kertomus eräästä avioliitosta

Jos odotat raikkaita tunturituulia ja norjalaisia villapaitoja, tämä kirja ei ole sinua varten. Päähenkilöt voisivat yhtä hyvin asua New Yorkissa tai Kouvolassa. Gulliksen keskittyy vain kahden ihmisen, miehen ja naisen, parisuhteeseen. Ja keskittyykin sitten kunnolla.

Pari on eroamassa, ja mies haluaa ymmärtää mitä heille on tapahtunut. Seuraa mielenkiintoinen kertojavalinta. Koska nainen ei osaa puhua omasta osuudestaan, mies sanoittaa naisen kokemukset avioliitosta. Mies kertoo - keksii - mitä nainen on milloinkin ajatellut, kokenut, tuntenut, sanonut silloinkin kun mies ei ole ollut paikalla. Huomasin hiukan ärsyyntyväni ja ymmärtäväni rahtusen kulttuurisen omimisen synnyttämää kohkaamista. Nainenhan ei pukeudu polven alle ulottuvaan hameeseen ja siistiin jakkuun lähtiessään polkemaan töistä kilpaa muiden pyöräilijöiden kanssa. Yksi kertojamoka levittää epäluuloa muitakin väitteitä kohtaan.

Ja väitteitähän riittää. Liitto on alussa molempien mielestä ainutlaatuinen koko maailmassa. Niin ainutlaatuinen, että se kestää vapauden kiintyä muihinkin. Vuosien avioelämän ja kahden lapsen jälkeen nainen törmää kiinnostavaan mieheen. Ai niin, onhan kirjassa sentään norjalaista hiihtourheilua! Aviomies tietää ja sietää niin kauan kuin tuntee vielä olevansa naisen maailman ykkönen. Mustasukkaisuus kuitenkin hiipii rakoilevan liiton keittiöön ja sänkykamariin. Gulliksen taitaa pyrkiä osoittamaan, kuinka huvittavalta näyttää, kun yritämme muokata itsestämme jotain muuta kuin olemme. Kuin pisteenä i:n päälle satuin lukemaan Helsingin Sanomista Laura Frimanin kolumnin En halua avointa suhdetta. "Loputtomien valinnan mahdollisuuksien maailmassa - - - on ennen kaikkea vapauttavaa, että jotakin on vain yksi."

Asetelma on herkullinen, kirja vain 200-sivuinen. Sen takia sen pystyy lukemaan, vaikka kertojamiehellä on vain kaksi asiaa. Hän jauhaa jauhamistaan omia ja vaimonsa (kuviteltuja) mielenliikkeitä eri tilanteissa. Joskus sanottavan tajuaa, välillä se sotkeutuu omaan näppäryyteensä: "... itsesuojeluvietti - kuin ohut rasvakerros paljaiden luiden päällä. Kuin pienen valkoisen rummun kalvo, jota kukaan ei halua kuunnella."  

Napanöyhdän kaivelun vielä kestää, mutta ne sänkykamarijutut, hohhoijaa. Varmin tapa poistaa seksistä hurma on kertoa siitä sanoin. Tässä piehtaroidaan pedissä ahkerasti ja selvitetään teknisellä tarkkuudella missä kunkin kädet ja muut vartalonosat kulloinkin ovat. Olisi jännittävämpää lukea miten mopataan laitteella satametrinen käytävä, sentti sentiltä.  Hienoin eroottinen kohtaus lukemissani kirjoissa on Heidi Köngäksen Luvattu-romaanissa. Piikatyttö osuu istumaan ihastuksensa kohteen viereen pirtinpöytään, ja penkillä hänen ja miehen sormet koskettavat toisiaan. Sillä latauksella olisi valaissut koko pirtin, jos olisi ollut sähkölamppu. Gulliksenin vällyepisodit lähinnä nukuttavat.

Mutta kannattaa lukea tämäkin parisuhdetarina, muistaa vain ottaa välillä lisähappea. Jos sitten kaipaa niitä vuonoja ja rehtiä maalaiselämää, voi aloittaa Anne B. Ragden Berliininpoppelit-sarjan. Minä ainakin jäin koukkuun. Niissä todistetaan, että Norja on kalteva maa, kuten Juice Leskinen sanoo.

 

Nina Lykke, Kohonnut riski

Sattuipa hauskasti, kun heti yhden aviokriisi- ja uskottomuustarinan perään tartuin saman aiheen kirjaan. Muuta yhteistä kuin teema näillä kahdella norjalaiskirjalla ei paljoakaan ole. Lykken kirjassa nainen kertoo tarinaansa itse. Hän on mielestään ihan ok -avioliitossa Akselin kanssa kunnes  ottaa vahingossa somessa yhteyden vuosikymmenten takaiseen poikaystäväänsä Björniin. Suhdehan siitä kehittyy, ja sen kehittymistä seurataan tiiviisti.

Lykken tarinassa, toisin kuin Gulliksenilla, on muutakin elämää kuin salasuhde. Nainen on lääkäri, ja yleislääkärinä hän hoitaa päivittäin tunnollisesti monenlaisia potilaita ja sairauksia. Mielessään hän kuitenkin vastaanotoillaan kiukkuaa asiakkaita, jotka käyvät nillittämässä pienistäkin vaivoistaan ja vaativat ensi töikseen magneettikuvauksen, verikokeet ja röntgenit ennen kuin lääkäri ehtii kunnolla tutkiakaan. Lykken kertojanainen suomii norjalaista yhteiskuntaa, joka tarjoaa ihmisille mahdollisuuden ainakin vaatia perinpohjaisia tutkimuksia valtion piikkiin. Suomii hän mielessään potilaitakin, joilla on otsaa tulla vaatimaan hoitoja masennukseensa, joka johtuu siitä, että joka vuosi täytyy lähteä samaan paikkaan ulkomaille viettämään lomaa. Hän raivoaa mielessään Paksukaista, joka käy säännöllisesti vastaanotoilla edellyttämässä monenlaisia palveluja vaikkei itse edes aio tehdä kuntonsa hyväksi mitään. Kauheita nuo norjalaiset, vai mitä? Lukija hykertelee saadessaan suoraa puhetta meidän nykyihmisten härskiydestä - kaunokirjallisuus on varmaan ainoa paikka missä ihmisille saa enää sanoa suorat sanat näiden typeryyksistä.

Toinen virnuilun aihe on lääkäripariskunnan asuinalue, joka on omasta mielestään boheemiuden ja suvaitsevaisuuden tyyssija. Mutta annas olla, jos joku uskaltaa poiketa kaavasta - sitä ei suvaitsevuus siedä. Kertojakin levittelee vaatteita ympäri vasta siivottua huushollia, ettei näyttäisi niin poroporvarillisen siistiltä, kun on spontaaneja naapureita tulossa kylään.

Valkoisen keskiluokan sietämätön keveys, kuten takakansi määrittelee teeman, on kuvattu mukaansa tempaavasti, huumorin ja lämmön kautta. Siksi kirja on kiva lukea, vaikkei aviokriisin kuvaus jaksaisikaan kaiken aikaa innostaa. Ainoa ihmettelyn aiheeni on kirjan loppupuolella, jossa marssitetaan yllättäen kertoja tapaamaan äitiään palvelutaloon. Tuntui vähän irralliselta muusta kokonaisuudesta. Mutta kannattaa ehdottomasti lukea ja miettiä ennen kuin seuraavan kerran varaa aikaa julkiseen terveydenhuoltoon toisten kustannuksella.

Britt Karin Larsen, Finnskogen, elämän kehto

Tässä ympäristössä en olekaan ennen pyörinyt kirjallisuuden avulla. Ollaan 1800-luvun puolivälin Norjan ja Ruotsin suomalaismetsissä. Kirjasarjan avausteos kuvaa pienen etnisen vähemmistön, suomalaisten, muutamaa jäsentä. Nämä yrittävät tulla toimeen karuissa maaseudun oloissa, kun ympärillä asuvat ruotsalaiset ja norjalaiset pitävät heitä lähes villi-ihmisinä. Ensimmäisessä osassa ei vielä nouse sellaista henkilöhahmoa, jonka vaiheita seuraisi myötätuntoisena. Nyt kuvaillaan enemmänkin niukkoja oloja, joissa nälkä, hylkäämiset, lasten kuolemat, lapsityövoiman käyttö tai naisen täydellinen turvattomuus ovat arkea. Ihmiset seuraavat viettejään, pappi turhautuu kansan sivistämispuuhissaan niin, että sortuu itsekin viinan ja naisten lumoihin. Kukin yrittää pärjäillä miten parhaiten taitaa.

Itse asiassa tuon sanottuani mietin, oliko elämä lähes 200 vuotta sitten pohjimmiltaan ihan erilaista kuin nyt. Puitteet vain ovat erilaiset, selviämisen esteet toiset.

Pahoittelut, tulee pieni ylimääräinen viive norjalaiskirjojen kommentteihin. Sain kauan sitten varaamani kirjan luettavaksi. Syytän siis Helena Juntusta. Hän on kirjoittanut Petri Tammisen toimittaman kirjan Joskus liikaa, aina liian vähän - Oopperalaulaja Helena Juntusen elämäntarinoita. Kirjaa ei vain pysty laskemaan käsistään, ellei sitten nukahda yöunille sen kanssa. Se on kielen ilotulitusta, jossa kirjoittaja kertoo oopperan ja laulajan arjesta esityksissä, kulisseissa, keikkamatkoilla. Loiston ja kimalluksen edestä vedetään esirippu, saamme tietää miltä laulajasta tuntuu eri orkestereiden, eri kapellimestareiden kanssa työskentely, miten arvostelut musertavat tai nostavat pilviin. Juntunen kertoo kommelluksista ja vastoinkäymisistä lavalla ja työyhteisöissä ja siitä kun kaikki puhaltavat samaan hiileen. Tarina ripottelee hauskuuksia tyyliin mitä voi tehdä, kun vastanäyttelijä haisee savusillille sentin päässä naamastasi? Voi työntää hänen suuhunsa kurkkupastillin. Tarinat on kirjoitettu melkein runotyylliin pelkistetyin lausein - äh, minä vain pilaan kun yritän kuvailla miten hieno paljastava ja iso lukukokemus tämä on, lukekaa itse! 

Kysymys: miksi yksi ihminen saa useamman kuin yhden huippulahjan elämäänsä, Helenakin laulajuuden ja kirjallisen taituruuden? 

P.S. Ei tarvitse tykätä oopperasta voidakseen nauttia tästä kirjasta.

Vigdis Hjort, Onko äiti kuollut

Kovia pohtimaan ihmissuhteita nuo norjalaiset. Jo kolmas samantapainen kirja helmikuun lukemistossa Gulliksenin ja Lykken seuraksi. Tässä tarinassa perheestään irti riistäytynyt tytär selvittelee äitisuhdettaan. Hän on nuorena vastavihittynä lähtenyt yhtäkkiä uuden rakkauden perässä USA:han, perustanut perheen ja luonut uran kuvataiteilijana. Nyt hän on palannut Norjaan kotikaupunkiinsa ja haluaa selvitellä välit äitinsä ja siskonsa kanssa.

Minäkertoja annostelee ajatuksiaan sen verran verkkaisesti, että lukija ihmettelee pitkään, miksi välit perheen kanssa ovat poikki. Teksti etenee sykäyksin, välillä pitkää pohdintaa, lähinnä omien ajatusten ja muistikuvien selvittelyä, mutta usein sivulla on vain lause tai pari. Toimii.

Tytär haluaa tavata äidin ja siskon mutta nämä torjuvat hänet vihaisesti. Vähitellen syyt alkavat selvitä lukijallekin, kun tytär kuvailee tilanteita lapsuudestaan. Nyt lukijakin pääsee mukaan ja ymmärtää, miten poikkeuksellinen lapsen ja vanhemman suhde on, varsinkin äidin ja tyttären. Kuten eräs kuusaalainen lastenpsykiatri joskus sanoi: "Hyvän äidin menettämisestä toipuu aikanaan, huonon äidin menettämisestä ei koskaan."

Tarina on rakennettu tarkasti. Juuri kun malttamaton lukija alkaa ihmetellä, eikö tässä päästä eteenpäin, kun ainoat tapahtumat ovat äidin stalkkaaminen ja mökillä puuhastelu, ja muuten vain vispataan samaa perheriitakuviota, kertoja alkaa avata ikkunoita lapsuuden traumaattisiin kokemuksiin. Ehkä pinnaa ei olisi tarvinnut vetää näin kireälle? Mutta se tuntuu olevan nykytyyli, elokuvatkin ovat usein ylipitkiä, aikuiskasvatusta. Kolmen neljän norjalaiskirjan perusteella syntyy kuitenkin jännä uusi mielikuva norjalaisista: tykkäävät ja osaavat paitsi hiihtää myös tutkiskella sielunsa syövereitä.

Marie Aubert, Mikään ei voisi olla paremmin

Valitinko edellä tarinoiden venyttämisestä? Nyt ei tarvitse. Sanotaankohan 144-sivuista kirjaa pienoisromaaniksi vai pitkäksi novelliksi, ja onko luokittelulla mitään väliäkään? Aubert osaa tiivistää perheen tilanteen vain olennaisiin hetkiin ja puheenvuoroihin, muutamiin päähenkilön ajatuksiin, ja asia tulee selväksi.

Asetelma on klassinen: henkilöt kokoontuvat yhteen viettämään muutaman päivän mökillä, ja jännitteet kasvavat. Nytkin on kysymys perhekuvioista kuten yllä kuvatuissa teoksissa. Onko perhekriisi hittiaihe norjalaiskirjallisuudessa vai ovatko suomalaiskustantamot vain poimineet juuri tämän aiheen tekstejä? Ei tietoa, mutta jännän erilaisen kuvan nämä kirjat antavat norjalaisesta elämänmenosta kuin ne hiihtokilpailuiden punaposkiset kaunottaret ja reippaat komistukset. 

Tällä kertaa puidaan lapsettomuutta. Yksi yrittää saada munasolujaan pakastetuiksi, sisko on lopultakin raskaana ja aiheuttaa kateutta, siskokset taistelevat äidin suosiosta vaikka eivät paljoakaan arvosta tämän ajatuksia. Miehet aiheuttavat pettymyksiä, ja loppuratkaisu jättää kylmän olon. Mutta teksti vetää hyvin, keskitytään olennaiseen. Lukija näkee asiat selkeämmin kuin minäkertoja - samaan tapaanhan P. G. Wodehouse antaa meidän ymmärtää Bertie Woosterinsa kuvaamat tilanteet oikeassa valossa, vaikka olemme hänen näkökulmansa armoilla. Se se vasta on taito.

Roy Jacobsen, Näkymättömät

Nyt ollaan ytimessä, saaressa keskellä norjalaisvuonoa jossain menneisyydessä, ehkä toisen maailmansodan vaiheilla. Pienellä saarella asuu perhe, kolmen sukupolven joukko on tarinan mittaan viiden kuuden hengen kokoinen. Päähenkilönä on nuori Ingrid, alussa vasta pikkulapsi, kirjan edetessä nuori aikuinen. Aikuiseksi pitääkin kasvaa yhtäkkiä, kun vanhempi polvi kuolee ja sairastuu.

Merkillistä, miten saaren elämään tempautuu mukaan, vaikka kaikki on niin vierasta - meri, kalastus, myrskyt, elämäntyyli. Sitäkin merkillisempää, kun huomaa, ettei saarelaisten päivissä ole juuri muuta kerrottavaa kuin arkinen aherrus. Teksti vie mukanaan, sen yksinkertaisuus puhuttelee. Kalastetaan, siivotaan saalis ja kalastusvälineet, myydään kuivatut kalat, hoidetaan lehmiä ja mietitään hevosen tarpeellisuutta. Myrsky, tapaturmat, kuolemat, ilot ja yllätykset kuvataan lakonisen toteavasti. 

Toisin kuin yhtä lyhyessä Finnskogenissa tässä kirjassa ehtii päästä henkilöiden pään sisään, eniten tietysti nuoren Ingridin. Hänen pitää kehittyä äidin ja isän pikkutytöstä ensin koululaiseksi ja sitten vastaamaan koko porukan elämästä. Kasvu tapahtuu olosuhteiden vaaltimana, luonnostaan, tarinaan ei sisälly päälleliimattuja syvällisiä pohdintoja.

Repliikkejä on harvassa. Olisi kiinnostavaa tietää, onko suomentaja Pirkko Talvio-Jaatinen keksinyt käyttämänsä murteen itse, vai puhutaanko jossain päin Suomea oikeasti tuollaista murretta. Paikoin vähän särähtää. 

Mutta suosittelen lämpimästi ja ryntään Kuusankosken kirjastoon nappaamaan jatko-osan esittelyhyllystä ennen kuin joku muu ehtii ja meritunnelma häipyy omasta päästä.

 

Lisää norjalaiskirjoja tulossa, kunhan ehdin lukea

Eijaleena Martikainen