Min Kuusas

 

Tämän kuun kuvat esittelevät Kuusankosken vanhaa kirjastotaloa, joka toimi Mäenpääntiellä vuodesta 1952 vuoteen 2002. Lisää talosta:

http://minkuusas.blogspot.com/2015/04/kirjasto-muuttui-lainastosta.html
 

Maaliskuussa Kyyti-kirjastojen lukuhaaste tarjoaa kirjoja, joissa on kirjeitä.

https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_03.pdf 

Havaintoja maaliskuun kirjatarjokkaista

Mainio idea houkutella meidät lukemaan kirjekirjoja. Useampi peräkkäin luettuna osoittaa, miten kirje mahdollistaa sellaista, mitä anonyymille kertojalle ei sallisi. Henkilökohtaisuutta, tunteiden tilittelyä, naiiviutta, selvänäköisyyttä, kaikenlaisten ajatusten paljastamista, jopa kirjoittajan huijausyrityksiä. Kiehtovaa.

Mirja Turunen, Elämänmerkki

Sokerina pohjalla maaliskuun kirjekirjatarjonnasta: Irma ja Urho Hälikän kirjeet kotoa rintamalle ja rintamalta kotiin jatkosodan aikana. Mirja Turunen on käynyt läpi 700 viestin kirjeenvaihdon ja esittelee sen aihealueisiin luokiteltuna ja kommentoituna. Moni asia kirjeissä hämmästyttää. Miten nopeasti kirjeet kodin ja rintaman välillä kulkivat. Miten ihmeessä tavaravirta liikkuikin rintamalta Riihimäelle. Miten nuori äiti selviytyi synnytyksistä ja pienten lastensa hoidosta puutteen keskellä ja epämääräisten apulaisten varassa. Miten hienosti isä Urho pysytteli ajan tasalla perheen arjesta kirjeiden kautta. Ja miten puolisot jaksoivat paineista ja ristiriitaisista tunteista huolimatta uskoa liittoonsa ja yhteiseen tulevaisuuteen.

Ravistelevaa luettavaa kahdestakin syystä. Pääsemmepä me nykyään helpolla verrattuna vanhempiimme tai isovanhempiimme. Ja hyvä muistaa, että tämä on monen todellisuutta tälläkin hetkellä.

Maija Muinonen, Mustat paperit

Surullinen asetelma, nainen tietää kuolevansa ja kirjoittaa siksi kirjeitä, joissa hän kuvittelee nyt vielä pienen poikansa tulevaisuutta ilman äitiä. Kirjeet ovat paikoin kuin runoa, oivalluksia tavallisista ilmiöistä: "Joskus aurinko paistaa huoneeseen niin kuin siellä ei olisi ketään vaikka siellä on teitä monta." Tilanne puhuttelee, ja kieli nostaa traagisuuden uudelle tasolle. Kerronta on kaunista, välillä melkein absurdia, joskus kuin Salvador Dalin maalaus, silti tajuttavaa.

Vähän ihmetyttää takakannen teksti, jossa melkein paheksutaan kuolevaa, joka ei halua päästää irti. Kuka nyt haluaisikaan, jos on ihanan viisivuotiaan äiti eikä saa olla mukana lapsen kasvussa. Minusta kirjeiden kirjoittaja ei halua hallita poikansa elämää, hän vain haaveilee tämän tulevaisuuden vaihtoehdoista ja saa edes sitä kautta olla osallisena lapsensa aikuisuudessakin.

Carol Shields ja Blanche Howard, Kuiva kausi

Vancouverissa Kanadan länsirannikolla asuva aviopari joutuu kymmeneksi kuukaudeksi eroon toisistaan, kun vaimo saa pätkätyön Ottawasta läheltä itärannikkoa.  Charles ja Jocelyn ovat rahapulassa eivätkä voi matkustaa toistensa luo. Niinpä he alkavat kirjoittaa toisilleen kirjeitä - kirjan julkaisuajankohtana 1990-luvun alussa se oli vielä ihan tavallista. 

Ensin asetelma muistuttaa kansansatua Ukko akan, akka ukon töissä. Charles kuvailee opetteluaan kahden teini-ikäisensä koti-isäksi, Jocelyn kertoo työstään ja uusista työkavereistaan komissiossa, joka tutkii naisten köyhyyttä. Kumpikin vakuuttelee omaa ikäväänsä toisen luo. Sävy muuttuu, kun puolisot huomaavat toisen siirtyneen vanhan työnjaon ulkopuolelle. Vaimosta kuoriutuu se lakitieteilijä, joka on ollut vakan alla kotirouva- ja avioerojuristin vuosien aikana. Arkkitehtimies kerää ympärilleen uusia ihmisiä, lähinnä naisia, runopiirin ja kotiavun kautta. Parisuhteen siloinen pinta alkaa rakoilla.

Kirjeenvaihtoa on nautittavaa lukea. Huomaan parahtelevani varsinkin Charlesin kirjeitä lukiessani. Etkö hyvä mies tajua, ettei vaimon mielestä ole ihan sama, vaikka nuori siivooja Sue muuttaakin talon kellariin ja viettää aikaa perheen kanssa? "Suen mielestä..." ei kuulosta vaimon korvissa samalta kuin "naapurin Joe kertoi..." Jocelyn vastaa yhtä varomattomasti kuvaillen tiiminsä miesten kanssa vietettyjä hetkiä. Kirjeistä muodostuu draaman kaari, jossa näkyy parin kehitys erilaisiksi ihmisiksi kuin he tähän asti ovat ehtineet olla.

Voi vain kuvitella, kuinka hauskaa kirjailijoilla on ollut kirjeenvaihtoa laatiessaan. Shields on kirjoittanut miehen, Howard vaimon kirjeet. Onkohan viimeisin kirje tullut aina yllätyksenä, miltä on tuntunut heittäytyä vastaamaan toisen antamiin kysymyksiin ja haasteisiin, onko henkilöhahmon pään sisään meno erilaista kuin kirjan kirjoittamisessa yksin? Ainakin lukija tempautuu tunteineen mukaan ihmettelemään, mitä se toinen oikein tarkoittaa tuollakin kommentilla tai kuvauksella yhdessäolosta uusien ystävien kanssa.

Alice Walker, Häivähdys purppuraa

Aina epäilyttää aloittaa kehutun ja palkitun romaanin lukeminen. Onkohan se liian vaikea? Tämän kirjan kirjoittaja lisää esipuheessaan paineita: "...minua hämmentää edelleen, että Häivähdys purppuraa nähdään niin harvoin kirjana, jossa Jumala ja Jumalakuva asetetaan vastakkain." Pelottava myyntipuhe Walkerilta, ikään kuin kirjan voisi lukea oikein tai väärin. Onneksi kannatan koulukuntaa Viis kirjailijasta kunhan tarina toimii minulle.

Tämä tarina tempaa mukaan ensi riveiltä. Murrosikäinen musta tyttö Celie (todellakin, kirjeiden kirjoittajat käyttävät koko värikirjoa sumeilematta ihonväriensä kuvailuun) osaa tuskin kirjoittaa. Hänen aikansa kuluu talousaskareissa ensin lapsuuskodissa, sitten aviomiehen talossa. Hän pelastaa siskonsa Nettien insestiltä toimittamalla tämän pois maatilalta. Fiksu sisar päätyy valkoiseen perheeseen ja sen kanssa Afrikkaan lähetyskentille. Celie kirjoittaa ensin Jumalalle, sitten siskolleen. Mukana ovat myös Nettien kirjeet Afrikasta.

Siskosten kirjeistä vyöryy esiin 1930-luvun mustien tilanne Yhdysvaltain eteläosissa. Köyhyyttä, kovaa työtä, raiskauksia, insestiä, pahoinpitelyä. Ja samalla suurta välittämistä, lämpöä ihmisten kesken, pyyteetöntä hoivaa. Celien kirjeissä kerrotaan, miltä rotusorto USA:ssa näyttää mustien silmin. Ei tarvita julmaa ruoskanheiluttelua, riittää alentuva käytös, erilliset vessat, koulutushalujen pilkkaaminen. Hienoa kirjassa on se, että paatoksellisuus puuttuu kokonaan, eteen leviää vain koko elämän runsaus hyvässä ja pahassa. Nettien kirjeet taas näyttävät lähetystyön nurjan puolen: "alkuasukkaat" viis veisaavat valkoisista valistajista, he säilyttävät omat tapansa kohdella naisia, pitävät kiinni perinteisistä jumalistaan. Lukijalle aukeaa uusia näkymiä orjakauppaan: Amerikkaan viedyt syyttävät Afrikkaan jääneitä siitä, että nämä - sukupolvia sitten - halusivat myydä omaa kansaansa orjiksi.

Kirje on mainio tapa kuvata, mitä ihmisen sisällä liikkuu, kertojanääni ei pysty ihan samaan. Ihmettelen, miten Steven Spielberg on saanut - kuulemma - kirjan hengen vangittua elokuvaansa, keskeisinhän tapahtuu ajatuksissa. Ajatuksia kaiken tapahtumavyöryn keskellä kyllä riittää. Eikä yhtään haitannut, etten ymmärtänyt Walkerin itsensä tivaamaa pohdintaa Jumalasta ja jumalakuvasta. Sen sijaan löytyi  tiiviiseen kirjaan pakattuja monenkirjavia elämäntilanteita, tunteisiin vetoavaa puhetta ihmiseltä ihmiselle.

Kersti Juva on onnistunut suomentamaan tämänkin niin, että eri kirjoittajien tyylit toimivat. Ei varmaan ole helppoa kääntää tekstiä "huonolle" suomelle.

Iida Turpeinen, Elolliset

Tämä kirja ei kuulu Kyyti-lukuhaasteen luetteloon, tupsahtipahan vain pitkän odotuksen jälkeen luettavaksi. Onpa Turpeinen koonnut hienon, historiallisia faktoja pursuavan tarinan maailman uhanalaisista ja sukupuuttoon kuolleista lajeista ja niiden kanssa toimineista ihmisistä, punaisena lankana merilehmä. Monien yksilötason tarinoiden jälkeen virkistävää, joskin surullista lukea kertomus muista lajeista ja niiden kohtaloista ihmisen armoilla.

Raili K. Miettinen, Saaren nainen

Takaisin Kyyti-lukuhaasteen listalle. Saaren nainen kertoo yllättäen saareen muuttavasta naisesta. Maaliskuun teemaan se sopii hyvin, sillä naisen erakkomaista elämää katkovat ystävättäreltä saapuvat sähköpostit (edellinen omistaja on huomaavaisesti vetänyt sähköt saareen, jonka kirjan kertojaminä on ostanut kirjastovirkailijan säästöillään. Mainittakoon, että saari on niin iso, että sen metsässä asuu myös karhu). 

Kertomusta luo nainen, joka on koko ikänsä halunnut kirjoittaa kirjan. Nyt hänellä on aikaa ja paikka kirjoittamiseen, mutta hän ei keksi juonta. Sen sijaan hän pohtii koko elämäänsä, tilittää tuntemuksiaan, kuvaa yksityiskohtaisesti päivän pienet askareet yksinäisessä mökissään, jossa hän kuitenkin viihtyy eristyksissä ihmisistä. Silti hän pohtii: "Siitä tykkään, että on oikeaa ihmisten tarinaa, fiktiota, eikä mitään muodissa olevaa autofiktiota ja tajunnanvirtaa." Hän siis vetää maton oman tekstinsä alta.

Toinenkin juttu kirjassa hämmästyttää. Saaren nainen ja avioliittonsa myrskyjä kuvaileva Rebekka tilittävät sähköpostissa toisilleen tunteittensa vuoristorataa niin suorasukaisesti, että syntyy jatkuvia väärinkäsityksiä, joita pitää sitten oikoa. Hyvä osoitus siitä, miten vaarallista kirjoittaminen on verrattuna nokakkain keskusteluun. Mutta se hämmästyttävä asia: kirja jaksoi tuosta huolimatta kiinnostaa loppuun asti, kaikki 160 sivua.

Richard Osman, Viimeinen pirulainen

Taas yksi syrjähyppy, koska sain Kyydistä pitkään jonottamani Osmanin neljännen eläkeläisdekkarin ja annan sen mielelläni nopeasti eteenpäin. En rupea sitä tässä esittelemään muuten kuin: hei te kaikki eläkeikäiset (ja varhaiskypsät nuoremmat), lukekaa Osmanin sarja. Paitsi että se on riemukasta kunnianosoitusta harmaille ohimoille ja lempeää virnuilua hiljaiselle tiedolle, siinä on välillä tosi viisaita ajatuksia. En ole koskaan lukenut niin koskettavaa dementian kuvausta kuin tässä Osmanin kirjassa on.

Jane Austen, Uskollinen ystävänne. Kootut kertomukset

Sitä kuvittelee tuntevansa jonkun kirjailijan tyylin ja ajattelutavan. Että esimerkiksi Jane Austen olisi ollut aikanaan rohkea ihan vaan koska uskalsi kirjoittaa tarinoita julkaistaviksi. Vieläpä sellaisia tarinoita, joissa ihmiset veikistelevät ja viekastelevat ja muistuttavat koristeellisten käytöstapojensa keskellä etäisesti nykypäivän todellista oikeaa ihmistä. Vähänpä tiesin, vaikka olen katsonut moneen kertaan Ylpeys ja ennakkoluulo- ja Järki ja tunteet -romaanien filmatisoinnit.

Jo suomentaja Inkeri Koskisen esipuheessa on minulle uutinen: Jane Austen keksi kaikkitietävän kertojan! Lisää seuraa: "Lady Susan on hämmentänyt lukijoitaan, koska sen päähenkilö tuntuu epäinhimillisen kierolta." Naulan kantaan. Kokoelman viimeinen, tarina juonittelevasta sosiopaattiladysta vetää vertoja tämän päivän uutisille vaikkapa nyt eräiden valtiojohtajien kyvystä muuttaa musta valkoiseksi ja päinvastoin. Austen tykittää tulemaan sellaisen kirjeenvaihdon, että moni nykyinen käsikirjoittajatiimi menisi vihreäksi kateudesta. Hauskinta on se, että ladyn käsittämättömät juonittelut kertoo tämä itse kirjeissään aivan kuin olisi käyttäytynyt kaikkien etikettisääntöjen mukaisesti. Oivaltaminen jää lukijalle.

Neljän tarinan kokoelmassa kirjeitä kirjoittaa iso joukko ihmisiä. Heidän tyylinsä todellakin eroaa vaikkapa tämän hetken somekielestä. Mutta myös jokaisella on oma erilainen äänensä, kun tarkkaan lukee. Joku sanoo suoraan, toinen kuorruttaa viestinsä niin, että sen sisältö täytyy ihan louhia tekstistä. Se ei haittaa, niin huvittavasti Austen panee kirjoittajat kuvaamaan olojaan tyyliin "me emme käy missään", ja sen jälkeen seuraa luettelo kymmenestä kartanosta, joissa vieraillaan säännöllisesti. Taitaa olla toimiva esimerkki epäluotettavasta kertojasta.

Ina Ruokolainen, Nenne Hallman & Suvi Ahola, Kolmen naisen kirjeitä

Palataanpas harharetkeltä jälleen Kyyti-lukuhaasteen suosittelemiin teoksiin. Kolmen naisen kirjeenvaihto kuuluu todellisen elämän piiriin, kirjeitä kirjoittaa julkisuudesta tuttu porukka. Nämä kolme ovat tunteneet toisensa Sanoma Oy:n toimittajakoulusta lähtien, parikymppisistä. Välillä työ ja perhe-elämä ovat vieneet heidät kauas toisistaan, mutta ystävyys on säilynyt eläkeiän kynnykselle asti. Nyt uuden elämänvaiheen edessä he kertovat toisilleen asioista, joista ei ole ehditty tarpeeksi puhua. Lapsista ja vanhemmista, perhetaustasta ja tulevaisuuden ajatuksista, rakkaudesta ja luopumisesta, sienistä ja koirista.

Kirjeet on kirjoitettu julkaistaviksi, siksi lukija säästyy sisäpiirivihjailuilta ja pääsee mukaan pohdintoihin. Mitään hätkähdyttävän uutta niissä ei ole, mutta jännä kuulla miten samanlaisia tuntemuksia näillä hienon uran luoneilla ammattikirjoittajilla on elämän eri alueista kuin meillä muillakin. Moni vain ei osaisi tilittää yhtä avoimesti omia sielun (eikä ruumiin) liikkeitäkään kuin he. Hiukan mietityttää, onko reilua kertoa jotain keljua kaikkien tuntemasta ex-puolisosta.

Jälleen kerran vakuutun kirjeiden kirjoittamisen hienoudesta. Vinkki: kaiva esiin vanhat saamasi kirjeet. Pääset ehkä aikamatkalle vuosikymmenten takaiseen elämään - leikkaamaan matonkuteita kesämökille, hortoilemaan Speden Saluunasta Kuusaan suuntaan, osallistumaan perheautokilpailuun 60-luvulla. Ihan tällaiseen aikasiirtymään Kolmen naisen kirjeitä ei vie, se katsoo asioita nykyhetkestä taaksepäin. Niinpä vuoden 2024 lukija onkin jo tietävämpi kuin vuoden 2021 kirjeenkirjoittaja: pandemian jälkeen ei koittanutkaan suuri auvo, tuli jotain ihan muuta.

Daniel Glattauer, Joka seitsemäs aalto

Ilmeisesti digi-ihmissuhteestakaan kertovaa kirjaa ei saa päättää ratkaisemattomaan. Muuten en ihan ymmärrä, miksi kustantaja ja kirjailija päättivät kertoa, mitä tapahtui Kun pohjoistuuli puhaltaa -kirjan kirjeenvaihtoystäville sittemmin. Ymmärrän kyllä, muistan oman raivoni Sofi Oksasen Koirapuiston viimeisellä sivulla. Ehkä kuitenkin wieniläistarinan ensimmäinen osa myi hyvin, ja päätettiin takoa, kun rauta oli kuuma. 

Ihan sujuva tämä jatko-osakin on. Mies ja nainen jatkavat sähköpostien vaihtamista entiseen malliin. Paitsi että nyt edellisen osan kepeys ja huumori ovat poissa. Tilalla on jankkaamista, stalkkaamista, pilkun viilaamista toisen viesteissä. Kunnioitettavaa kuitenkin, että kirjailija on jaksanut keksiä noin paljon sanomista ihan vaan viesteistä, joilla suurimmaksi osaksi ei ole yhteyttä tosielämään. Muutama oikean elämän piirre siellä vilahtaa: tyttöystävä, matkoja. Mutta enimmäkseen istutaan myöhään illalla tai yöllä koneen äärellä odottamassa toisen viestiä. Tekee mieli karjaista molemmille: istuminen vaarantaa terveytesi!

Hienosti Glattauer kuitenkin esittelee netin vaaroja. Miten rinnakkaistodellisuus alkaa koukuttaa ja ohittaa tosimaailman. Miten elämä uhkaa jäädä elämättä, kun odottaa vastausta henkilöltä, jota ei oikeasti edes tunne. Kannattaa tämäkin Glattauer lukea, ja sen jälkeen painua vähintään triathlonille, jotta saisi hengen kulkemaan ja liikuntakykynsä takaisin.

David Nicholls, Sinä päivänä

Koskahan viimeksi itkeä tirautin, kun suljin kirjan viimeisen kerran. Tämän kirjan lopettaessani kävi näin, koska en olisi halunnut luopua sen henkilöistä. Heidän elämäänsä seurataan pari vuosikymmentä - ystävyyttä, erossa olemista, rakkautta. Alussa ollaan opiskelijoita, lopussa nelissäkymmenissä. Muutama kirjekin kirjaan sisältyy maaliskuun teeman mukaisesti, mutta pääasiassa näkökulma on kaikkitietävän kertojan kuvaamana vuoron perään Emman ja Dexterin vaiheissa.

Nichollsilla on taito kuvata tavallista elämää iloineen suruineen niin kepeän rakastettavasti, että vanha lukija tunnistaa parikymppistenkin tilanteista omat nuoruuden tuntonsa. Kun piti astua itsenäisenä aikuisena maailmaan, alkaa luoda omaa elämää, tulla joksikin, eikä ollut hajuakaan mitä oikeasti halusi ja miten ollaan itsenäisiä eikä ikävöidä kotiin ja vanhojen kavereiden luo. 

Kirjan rakenne on kiva. Tarinat etenevät vuosi vuodelta samana päivänä, heinäkuun 15:ntenä. Yhden päivän aikana selviää hyvin, mitä vuoden mittaan on tapahtunut. Päähenkilöiden elämäntilanteet vaihtelevat, muutokset kuvataan melkein sivulauseissa. Tärkein anti on vuoropuheluissa, joissa on hillitöntä huumoria brittitapaan kuivahkojen huomautusten muodossa. Sellaiseen harvoin törmää täällä kotoisessa kirjallisuusmaailmassa - mieleen tulee ensimmäisenä Eeva Turusen Sivistynyt ja miellyttävä ihminen. Arjen ankeuden ja mukavat hetket voi siis kuvailla synkistelemättä, hauskasti, ja silti kirjan sulkiessaan tuntee, että on lukenut jotain aika riipaisevaa. Oppinut ainakin sen, ettei ole ainoaa oikeaa tapaa elää tätä elämää. Joskus heinäkuun 15. päivä tuo hienoja hetkiä, joskus mustia.

Pitää varmaan ottaa Netflix hetkeksi, koska siellä on tästä kirjasta tehty sarja, ja siitäkään ei kuulemma raaskisi luopua.

Jessica Brockmole, Kirjeitä saarelta

Tässä jo toinen maaliskuun lukuhaasteen kirjekirja, jossa kaksi toisilleen tuntematonta aloittaa kirjeenvaihdon. Amerikkalainen nuori David lähettää ihailijakirjeen Britanniaan Skyen saarella asuvalle runoilijalle Elspethille. Tämä vastaa, ja siitä kehkeytyy elinikäinen rakkaustarina iloineen ja eroineen. 

Tarinaan tuo erityistä mielenkiintoa se, että sen kaksi aikatasoa sijoittuvat maailmansotiin. Ensimmäisen maailmansodan aikaan David matkustaa vapaaehtoiseksi ambulanssikuskiksi Ranskaan, ja ystävykset onnistuvat tapaamaan toisensa useaankin kertaan. Toisessa aikatasossa eletään vuotta 1940, jolloin Elspethin tytär alkaa selvittää äitinsä ja omaakin menneisyyttään. 

Kummassakin ajassa kaikki tapahtuu sodan jaloissa ja armoilla. Lukija saa kirjeiden myötä seurata henkilöitä niin hiljaiselle saarelle ja Edinburghiin kuin taistelun tuntumaan Ranskaan. Tilanteet välittyvät kirjeistä elävästi. Jos on lukenut Mirja Turusen Elämänmerkin, kirjan Hälikän pariskunnan kirjeenvaihdosta sodan aikana, ei enää hämmästele, miten hyvin posti kulkee sodankin aikana. Ja samanlaisia toivotuksia toisen hyvinvoinnista saa lukea molemmista kirjoista. Toisaalta toisilleen vieraat kirjekaverit pohtivat samoja asioita kuin nyky-Saksan kirjeenvaihtotoverit Glattauerin kirjassa: uskallammeko tavata, jos vaikka emme vastaakaan odotuksia oikeassa maailmassa.

Kirjeitä sinkoilee muiltakin kuin pääparilta, se virkistää. Äidin menneisyyden selvittely vetää esiin myös äidin ja enon välien katkeamisen. Kirjan lopussa huomaa seikkailleensa jälleen uusissa maisemissa ja tilanteissa ja eläytyneensä kaikkien kirjoittajien osaan.

Daniel Glattauer, Kun pohjoistuuli puhaltaa

Ennen vanhaan romansseja syntyi, kun katseet kohtasivat lavatansseissa, työpaikoilla, yökerhoissa, Suomen Ladun retkillä. Sitten tuli internet ja sosiaalinen media. Nyt tiedetään, että ihmiset istuvat mielellään koneensa äärellä ja elävät ihmissuhteita sen kautta. Monet pitävät liian vaivalloisena lähteä tapaamaan ihmisiä, ja että vielä päätyisi sänkyyn jonkun kanssa. Ei jaksa.

Glattauer rakentaa asetelman, jossa kaksi toisilleen tuntematonta alkaa vahingossa käydä vuoropuhelua sähköpostissa osoitteessa olevan lyöntivirheen vuoksi. Kohteliaiden mutta persoonallisten viestien myötä he kiinnostuvat toisistaan. Pian ollaankin tilanteessa, jossa kumpikin odottaa viestiä toiselta ihan vaan uteliaisuuden vuoksi, arkea paetakseen. Sitten viestittely lähtee käsistä ja alkaa muuttaa kummankin elämää.

Vaikea selittää, miksi kirjeenvaihto koukuttaa lukijan. Yksi syy on se, että sähköisestä alustasta huolimatta kieli on kivaa yleiskieltä. Toiseksi lukija tunnistaa yhteydenotoista itsensä. Jos ei heti tule vastausta, ikävät ajatukset alkavat velloa päässä: se on suuttunut, sairastunut, kuollut... Kolmas syy on se, että tässäkin flirttailusuhteessa edetään uskottavasti samojen lainalaisuuksien kanssa kuin niissä lavatansseissa syntyneissä. Leikitään välillä kissaa ja hiirtä, ollaan vaikeasti tavoitettavia, vaivutaan synkkyyteen, sitten taas vannotaan valoja.

Aika näppärä teos, varsinkin kun se saa miettimään, mikä nykyään on parisuhteissa uskottomuutta. Vasta seksin harrastaminenko? Vai se, että istutaan samalla sohvalla puolison kanssa kumpikin oman kannettavansa kanssa muka ylitöitä tehden ja uskoudutaan syvimmistä tunteista jollekin ulkopuoliselle?

Mari Mörö, Kuuri

Pieni kirja, 144 sivua, mutta niin painava, askarruttava, uteliaisuutta herättävä, taitavasti rakennettu mestariteos. Kalle kirjoittaa kirjeitä rakastetulleen. Alussa lukija on ymmällä, sillä maamerkkejä annetaan vähän - eihän Kallen tarvitse selittää Kaisille asioita, jotka tämä jo tietää. Herää uteliaisuus. Vasta muutaman kirjeen jälkeen lukija huomaa, että eletään pula-aikaa. Mörö lavastaa maisemaa asia kerrallaan. Kalle neuvoo Kaisille, mistä saa elintarvikkeita tai kangasta ja miten käyteltäisiin yhdessä ostokuponkeja.

Kirjeissä on tarkkaa ja asiapitoista ajankuvaa paitsi aineellisesta puutteesta myös moraalikäsityksistä. Mörön on täytynyt kahlata arkistoissa, jotta hän on saanut selville noin paljon sodanjälkeistä arkea. Kunnioitettavaa, varsinkin kun tiedonjyvät on riputeltu kirjeisiin kuin ohimennen, itsestäänselvyyksinä. 

Tarkkana saa olla, että kuvio selkenee. Kallen avioliitto on ohimenevä huomautus, Kaisin motiivit oudon seurustelusuhteen jatkamiseen selittyvät rivien välissä: naisen moraalinen velvollisuus on pitää huolta sodan vaurioittamasta miehestä. Tyylikästä.

Kerrassaan hieno ratkaisu kirjoittaa tarina kirjeiksi, joita vain toinen osapuoli lähettää. Niistä kuitenkin selviävät myös Kaisin tekemiset ja käsitykset. Lukijan tehtäväksi jää päätellä ne Kallen reaktioista. Ne puolestaan alkavat näyttää yhä holtittomammilta. Kallella on alkoholiongelma, ja hän on päätynyt koekaniiniksi Antabus-kokeeseen. Kalle kamppailee viinan ohella myös mielenterveysongelmien kanssa. Lukijaa alkaa surettaa sekä kirjeiden kirjoittajan että niiden saajan puolesta.

Mari Mörö on kirjoittanut koukuttavan, tarkkaan mietityn ja turhasta riisutun tarinan. Lukija saa tehdä oman osansa arvaillessaan, mihin tämäkin lause liittyy, kenestä nyt puhutaan. Kuin kuuntelisi kanssamatkustajan puhelua junassa, paitsi että Kuuri kiinnostaa, puhelut eivät.

Jukka Pakkanen, Tule syyskuu!

Koronapandemian aikaan kaksi vanhaa tuttavaa käy kirjeenvaihtoa. Toinen on suomalainen, toinen italialainen, viime tapaamisesta on kulunut yli 30 vuotta. Outoa, miten kaukaiselta covidin ja sulkujen ajat tuntuvat, kun tilalle ovat tulleet Ukraina, Venäjä, Gaza, Israel. Muutaman vuoden takaiset yhteiset valtaisat kokemukset ovat nyt alkaneet näkyä kaunokirjallisuudessa - olethan lukenut Elizabeth Stroutin Lucy meren rannalla -kirjan.

Kirjeenvaihtoystävät ovat sanan ammattilaisia ja abstraktin ilmaisun osaajia, kaikkea muuta kuin perinteisiä äijämiehiä. Siitä huolimatta miehisyys paistaa heidän teksteistään, eikä aina kovin sympaattisella tavalla. He "tekevät matkoja itseensä". "Jokainen ihminen on keskus, jota muut kiertävät kuin planeetat aurinkoa." Toinen on leski ja viihtyy omissa oloissaan kärsimättä turhan paljon eristysoloista. Toisella on vaimo, jota hän lukijan mielestä laiminlyö mutta huomautusten jälkeen suo tälle aikaansa hyväntekijän elkein. 

Tuo edellinen ikävästi sanottu oli vain minun kokemukseni kirjasta. Joku toinen löytää siitä suurta syvällisyyttä ja runoutta, filosofisia ajatuksia elämästä ja muistoista. Joka tapauksessa kirja saa miettimään koko ihmiskunnan touhuja ja kriisitiloja  - olivat ne luonnonmullistuksia tai itse aiheutettuja - ja sitä miten ne vaikuttavat kaikkien elämään.

Eppu Nuotio ja Pirkko Soininen, Nainen parvekkeella 

Maaliskuun kirjavalikoimasta tuli poimittua heti kiehtova tarina. Suomalainen Salome tekee dokumenttia Albert Edelfeltin maalauksesta Nainen parvekkeella. Hän löytää siihen tehtyjä luonnoksia ja saa yhteyden myös itse taulun omistajaan. Käynnistyy vyyhti, joka osoittautuu rikoksen suunnitteluksi.

Nuotio ja Soininen ovat kehittäneet monella aikatasolla ja monessa päässä liikkuvan kertomuksen. Vanhin niistä kuvailee ihan oikean Edelfeltin taulun maalaamisen vaiheita ja siihen liittyviä ihmiskohtaloita. Tuoreimmat tapahtumat sijoittuvat vuoteen 2015. Taulun syntyhistoriaa ja merkitystä vatvoo kolme ihmistä, joista yksi haluaa tietää kaiken, toinen salata, ja kolmas epäilee, että se yksi huijaa sitä toista. On kysymys myös isän ja pojan ja äidin ja tyttären suhteista, lapsettomuuden surusta ja kasvatusvanhemmuuden riemusta.

Onpas jännittävä kuvio, kun kohteena on olemassa oleva taideteos. Siihen ympätty tarina on varmaan suurimmaksi osaksi sepitettä, ja jäin pohtimaan, että aika uskaliasta luoda fiktiota tuollaisen faktan ympärille. Mutta hauska lukea taidekauppamaailman omituisista kuvioista, jotka pahimmillaan vievät ihmiseltä hengen.

Maaliskuun teemana ovat siis kirjat, joissa on kirjeitä. Tässä tarina etenee pääasiassa kahden ihmisen sähköpostikirjeenvaihdon kautta. Yllättäen tämä sähköinen alusta ei tuotakaan epämääräistä huolimatonta suomea. Pikemminkin teksti on hauskan vanhahtavaa 35-vuotiaankin kirjoittamana: "...lamaannuin täysin, kun luin kaksi viestiäsi. Voi hyvä jumala, miten hirveää! - - - Sinun on pakko, aivan pakko saada taulu takaisin." Eihän tuollaisia tunteenpurkauksia voisi panna persoonattoman kaikkitietävän kertojan osuuksiin. Kirjeet sallivat ihan omanlaisensa kielen.

Kirjeenkirjoittajien keskellä on yksi henkilö, joka kertoo tarinaa omasta näkökulmastaan. Hänen osuutensa tuntuvat vähän hyppäävän silmille.Tyyli on melkein sama kuin kirjeissä, mutta kelle tai mihin hän sanansa osoittaa? Ei se pahasti häiritse, vähän vain ihmetyttää.

Vahva suositus: lue ihmeessä.