Huhtikuun teemana ovat taiteilijaromaanit tai tietokirjat taiteesta
https://kyyti.finna.fi/themes/custom/files/lukuhaasteen_miniessee_2024_04.pdf
Huomioita huhtikuun kirjasuosituksista
- Kiinnostava näkökulma: eri taiteenalojen edustajien tarinoita eri aikakausilta ja eri maista
- Taiteilijan elämä on samaan aikaan ihanaa ja hirveää; jos on töitä tarjolla, saa toteuttaa itseään, jos ei ole, jää usein yksin monentasoisine ongelmineen
- Mitä me ymmärtäisimme maailmasta, jos ei olisi kirjailijoita, jotka kertovat meille mitä näköpiirimme ulkopuolella on, kuinka muut ajattelevat, miten ihmiset toisaalla elävät. Musiikki vie meidät maailmoihin, joihin emme muuten yltäisi, kuvataide osoittaa, kuinka monella tavoin maailman voi nähdä. Siitä huolimatta nämä maailmamme avartajat elävät aika turvattomassa todellisuudessa, kun syödäkin pitäisi, asunto olisi kiva olla ja lapset tarvisevat saman mitä turvallisen kuukausipalkan saavienkin lapset.
Jussi Nikkilä, Näyttelijä
Näyttelijä Jussi Nikkilä, Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajan poika, Lontoossa opiskellut, näyttelijävaimostaan eronnut nelikymppinen isä on kirjoittanut minäromaanin. Siinä töitä vailla oleva näyttelijä, Moskovassa lapsuuttaan elänyt, Lontoossa opiskellut, näyttelijävaimostaan eroava nelikymppinen isä kertoo elämästään. Nyt on vaikeaa muistaa koko ajan, että tämä on romaani tämä on romaani tämäonromaani. Siksi huomaa miettivänsä tämän tästä, miltä oikeasta isä-Nikkilästä ja vaimosta tuntuu lukea teosta. Väärin, näin ei romaaneja saa lukea.
Tarinaa vievät eteenpäin näyttelijän muistot, jotka limittyvät nykyhetkeen. Ennen kaikki oli hauskaa ja kiinnostavaa, nyt aikuisena näyttelijä ei tahdo saada elämästä kiinni millään. Hän kaipaa töitä mutta ennen kaikkea tytärtään Saaraa - silloinkin kun tämä on lähellä. Hän katsoo itseään kuin ulkopuolelta, analysoi kaiken ilmeitään ja eleitään myöten kriittisesti. Erityisen innokkaasti hän kuvaa suolensa toimintaa, mutta kakkajutut ovat hänen kurssiharjoitelmansa mukaansa pelkästään symbolisia. Vieraudentunnetta ei auta, että näyttelijä lappaa sisäänsä erilaisia psyykenlääkkeitä ja välillä reippaasti alkoholiakin.
Kuulostaa ankealta romaanilta, mutta ei ole pelkästään ankea. Nikkilällä on taito kertoa ilmiöistä, tunteista, muistoista ja havainnoista niin herkullisesti, että ainoa kielteinen tunne lukijalla on sääli kertojaa kohtaan. Miksei hänestä lapsena pidetty parempaa huolta, koska nyt hän ei tunne olevansa näkyvä oikein kenellekään. Edes oman tyttärensä seurassa olemista hän ei oivalla tapahtumahetkellä juuri siksi elämäksi, johon hän kaiken aikaa kaipaa. Asiat näyttävät oikeilta vasta jälkeenpäin.
Pihla Hintikka, Hetken Pariisi on meidän
Elena omistaa taidegallerian Pariisissa ja etsii kunnianhimoisia, kantaaottavia taiteilijoita. Ines on muotitoimittajana juorulehdessä ja kaipaa jotain asiallisempaa työtä. Alma luo uraa mallimaailmassa ja vasta opettelee sanomaan häiriköiville miehille ei. Rinnalla kulkevat heidän miehensä - rakastettuja, ystäviä, aviopuolisoita. Muotitalon omistaja Victor haluaa yhdistää taiteen ja muodin vaatteissaan, ja siitäkös sotku syntyy. Pierre työskentelee taidegalleriassa mutta sekaantuu huumekauppaan. Sachalla on yksivuotias lapsi mutta häntä innostaa enemmän suhde liiton ulkopuolella.
Nämäkään ainekset eivät vielä riitä, ja mukaan syötetään pakolaiskysymys ja muodin raadollisuus. Muotimaailman suuri ongelma ei kuitenkaan ole se meidän tuntemamme, eli että vaatteiden valmistus tuottaa kymmenesosan hiilijalanjäljestä ja kuluttaa hillittömästi vesivaroja. Kirjassa tuskaillaan enemmän sitä, että muodin tekijät uupuvat, kun mallistoja pitää nykyään tehdä niin monta vuodessa. Pakolaiskysymystä lähestytään nuorten miesten hyväksikäytön näkökulmasta.
Tämä on niitä jännittäviä romaaneja, joissa heitetään ilmaan monen monta palloa mutta otetaan niistä hallitusti alas vain osa. Lukija saa ihan itse päättää, miten kunkin elämä järjestyy sen jälkeen, kun loppusivuilla tapahtuneesta terroriteosta on selvitty. Kannattaa lukea, tämä tarina ei jää painamaan mieltä jälkeenpäin.
Richard Osman, Torstain murhakerho
Pari viimeksi lukemaani kirjaa olivat sen verran eteerisiä ja sielukkaita, että tähän väliin tarvittiin jotain arkisempaa taiteilijagenren ulkopuolelta. Olen periaatteessa sitä mieltä, että elämä on liian lyhyt, jotta ehtisi lukea saman kirjan uudelleen. Tavoilleni uskollisena olen poikennut säännöstäni mm. Gogolin Kuolleiden sielujen ja varsinkin Dickensin teosten kohdalla. Joskus sitä vain ikävöi toissavuosisadan brittihahmoja kuin omia ystäviään, varsinkin jos heidät on esitelty viiltävän terävänäköisesti ja lämpimän huumorin säestyksellä. Nyt joukkoon on liittynyt Richard Osman.
Nelihenkinen noin kasikymppisten naapurusten porukka ratkoo asuinyhteisössään murhia poliisien avuksi ja riesaksi. Osman jatkaa siitä, mihin Agatha Christie päätti neiti Marplensa kanssa. Kirjasarjassa ihastuttaa tekstin nokkeluus, rivien välissä alituiseen lymyävä huumori ja varsinkin se missä valossa ikäihmiset nähdään. Nämä ovat nimittäin teräväpäisiä, omavaltaisesti toimivia, järjen ääntä noudattavia ja sopivasti ovelia nuorempiaan viisaampia ongelmanratkaisijoita. Hyviä roolimalleja meille perässätulijoille.
Pirkko Soininen, Kipulintu
Maila Pylkkösen tuntevat varmasti kaikki runoudesta kiinnostuneet. Meille muille hän on jäänyt vieraaksi. Tämän kirjan myötä sivistyy tietämään Pylkkösen erityisen aseman suomalaisessa runoudessa. Arvostelut ylistävät hänen taitoaan kirjoittaa runoja, joissa puolikypsän puolukan ihmettely muuttuu seikkailuksi, arkiset havainnot siirtyvät kielestä tapahtumiksi. Runousoppineet varmasti ymmärtävät mitä se tarkoittaa.
Soininen kertoo Pylkkösen elämän karuudesta ja kauneudesta. Tämä päätyy neljä kertaa Nikkilän mielisairaalaan, luopuu kahdesta lapsestaan, vajoaa ryyppykausiin. Sitten hän taas alkaa toipua, mielikuvitus ja todellisuus eivät enää sekoitu keskenään, syntyy aivan omanlaisiaan vapaamittaisia runoja. Tukena Nikkilässä on toinen runoilija, L. Onerva. Tarinaa kirjassa kertoo Maila itse vanhempana versionaan välillä ankarasti moittien, välillä ymmärtäen ja nuorta itseään lohduttaen.
Pylkkäsen ympärillä eläneet olisivat riittäneet teoksen ihmisiksi, Soinisen jälkisanat ovat tarpeettomat. Hän kuvaa, miten "otti metron" (!) Vuosaareen ja yritti aistia Mailan asuinseuduilla tämän läsnäoloa. Lukija kyllä ymmärtää ihan kiitoksistakin, miten valtavan työn Soininen on tehnyt tämän tiiviin herkän elämäkertakatkelman eteen. Ja miten hienosti hän pystyy kuvaamaan runoilijan sielunelämää.
Sirpa Kähkönen, 36 uurnaa
Tämä ei kuulu huhtikuun taiteilijaromaaneihin mutta tuli luettavaksi pitkän jonotuksen jälkeen. Sirpa Kähkönen on saman kysymyksen äärellä, jota me kaikki vanhempamme menettäneet tuskailemme: miksi en aikoinaan kysynyt enemmän, kun olisin voinut? Äidin kuolemasta on vuosi, ja nyt Sirpa on päättänyt laskea hänet menemään. Mutta hän voi päästää irti äidistä vasta kun on selvittänyt itselleen, millainen tämä oli. Kertojana on tosiaan itse kirjailija, teos on henkilökohtaista pohdintaa.
Tunnistan tuonkin. Kun on menettänyt läheisen, haluaakin äkkiä tietää hänestä paljon enemmän kuin jaksoi kuunnella hänen elinaikanaan. Tahtoisi tietää koko elämänkaaren, ajatukset, perustelut tekemisille, tunteet. Siinä sitä sitten kaivelee esiin valokuvat, kirjoitukset, esineet, kuuntelee tuttujen tarinat, ja rakentaa itseään moitiskellen vainajasta kokonaista kuvaa. Moni ei vain joudu käymään läpi niin rajua historiaa kuin Kähkösellä on äitinsä kanssa ollut. Ei hän syyttele, pikemminkin yrittää ymmärtää. Osittain se on helppoa, kun muistaa äidin saaman aivovamman. Osaa äidin käytöksestä on vaikea kestää, vaikka tietää syynkin. Lukija seuraa sydän kylmänä, miten Kähkösen Kuopio-saagasta tutut henkilöt kohtelevat toisiaan, ja ihmettelee, miten noissa oloissa on kasvanut niin ehjä kirjailijapersoona. Voi kun Kähkönen ei lopettaisi kirjoittamista, kuten hän jossain haastattelussa vähän uhkaili.
Sadie Jones, Ehkä rakkaus oli totta
Miksi yksi 1900-luvun loppupuolen brittinuorista kertova romaani saa vanhanrouvankin 50 vuoden takaiset muistot hulvahtamaan mieleen, mutta toinen samaan aikakauteen sijoitettu brittinuorista kirjoitettu romaani jättää kylmäksi? Sen täytyy johtua kielestä. David Nichollsin Sinä päivänä soljuu luontevana eteenpäin, mutta Jonesin teatterimaailmaan sijoittuva tarina tarjoaa vähän väliä (minusta) tekotaiteellisia kummallisia lauseita, jotka vain pysäyttävät tarkistamaan, onko niissä mitään järkeä. "Kuinka kipeästi hänen olikaan pitänyt päästä pois." "Veri syöksähteli kihelmöiden hänen ja hänen ajatustensa läpi, ja hän täyttyi elämästä, oli liian täynnä, liian piukka." "...istuivat takkatulen ympärillä: kasoittain koksia ja tuhkaa, joka loisti kuin sulatusuuni betonisessa olohuoneessa." "Hän oli antanut Tomazsia kohtaan tuntemansa vihan kyteä selvittämättömänä, kunnes se oli jäätynyt umpeen." Välillä taas tuntuu kuin lukisi englantia suomalaisin sanoin.
Esimerkkejä kielikuvista riittäisi kyllä, niistä jotka menevät juuri ja juuri ohi sektorin, niin että tarkka lukija hermostuu: miten niin brittikodin olohuone on betoninen? Mutta tässäkin romaanissa on jälleen minulle uutta tietoa, nimittäin näytelmän valmistumisesta. Miten se muhii kirjoittajan mielessä, miten teatterit torjuvat sen tai riitelevät siitä, miten näyttelijät valitaan, mitä tunteita herää ohjaajassa, näyttelijöissä, käsikirjoittajassa eri vaiheissa. Kiehtovaa.
Kirjan takakansi kertoo, että teos on juovuttavan upottava, täyteläinen ja vangitseva. Joten jos itse en ymmärräkään sen loistokkuutta, niin tasapuolisuuden nimissä suosittelen lukemaan arvion, joka tekee sille oikeutta:
https://kirsinbookclub.com/kirjat/sadie-jones-ehka-rakkaus-oli-totta/
Satu Koskimies, Hurmion tyttäret
Välillä jotain vähän vaativampaa. Satu Koskimies on kirjoittanut romaanin, jossa kaksi 1920-luvun johtavaa runoilijaa tilittää tuntojaan päiväkirjamerkinnöissään. Elina Vaaran ja Katri Valan ajatuksia saadaan heidän varhaisteini-iästään lähtien, joten romaani lähtee vauhtiin hitaanlaisesti. Kannattaa kuitenkin sinnitellä mukana. Varttuessaan tytöt - naiset - alkavat esitellä runojaan ja mutkittelevaa polkuaan runojen julkaisemisen maailmaan. Nyt tulee mukaan muitakin historiasta tuttuja nimiä: Lauri Viljanen, Olavi Paavolainen, Yrjö Jylhä, Mika Waltari ja monta muuta. Näistä miesrunoilijoista tulee kannustajia, ihailijoita, rakastettuja, hylättyjä ja aviomiehiä.
Koskimies on kirjoittanut tarinan lukemiensa Vaaran ja Valan omien tekstien pohjalta ja kuvitellut tapahtumat niihin perustaen. Lukija saa tutustua Tulenkantajat-ryhmään muutenkin kuin ikkunat auki Eurooppaan -huudahduksen keksijöinä. Sisällissodan ankeuden jälkeen he haluavat tuoda runouteen eksotiikkaa, värejä, hurmiota ja lumoutumista. Näitä kaikkia etsitään vilkkaasti kahviloista ja kotibileistä, joista kieltolainkin aikaan löytyy virvokkeita mielikuvituksen ja aistien kiihotukseen.
Kiinnostavinta minusta on lukea runojen synnystä, hiomisesta, runon kirjoittamisen vaikeudesta ja lennosta, jopa parityöskentelystä hyvän runon aikaansaamiseksi. (Näiden osuuksien jälkeenkään en tajua, miksi jokin säe on hieno, toinen kömpelö.) Runoilijat suorastaan juopuvat toistensa kielikuvista. "Ilmassa mullan väsynyt hymy" tai hurja "myöhäisen hedelmän punainen valtimoveri". Hämmästyttävää, että kielikuvista on sata vuotta sitten syntynyt raivoisia kiistoja niiden rohkeuden takia. Ja että taistelu vapaa mitta vastaan loppusointuruno on ollut niin kiihkeää. Romaani on hieno kurkistus viime vuosisadan kulttuurihistoriaan, ja kiva on lukea sen ajan paatoksellista kieltä.
Eppu Nuotio, Maggie ja minä
Nuotion taiteilijaromaania ei löydy Kyyti-lukuhaasteen huhtikuun nettisuosituksista, mutta ihana Kuusankosken kirjasto kerää aiheen mukaista kirjallisuutta myös esittelypöydälle (heti etuovesta oikealle). Onneksi. Oli kiinnostavaa lukea tanssija Maggie Gripenbergin, taidemaalari Venny Soldan-Brofeldtin ja hänen puolisonsa Juhani Ahon suhteista. Vennyn ja Maggien rakkaus rinnastuu tämän päivän päähenkilön Hannan henkilösuhteisiin.
Hanna työskentelee Kansallisteatterin puvustamossa. Häneltä opitaan paljon roolivaatteista, näytelmän puvustuksen rakentamisesta, käytettyjen pukujen historiasta. Päästään taas kulissien, ihan oikeiden teatterin kulissien taa. Ompelun asiantuntijana Hanna vasta tutustuu klassiseen musiikkiin ja lukupiiriharrastukseen. Kumpikin alkaa vallata mieltä ja viedä huomiota pois puolisosta ja lapsesta. Piirin kautta Hanna tutustuu myös vähän omalakiseensa, arvaamattomasti käyttäytyvään Ulrikaan. Tekee mieli huutaa varo tota!
Jälleen Nuotio osoittaa, miten arkea, työtä ja ihmissuhteita voi kuvata lämpimästi hymyillen niin, että lukija tuntee sympatiaa kaikkia, niin hössöttävää isoäitiä kuin lainakoira Jukkistakin kohtaan. Parisuhteen rajoja mietitään ennen kuin repäistään. Erittäin kivaa oli lukea lukupiiriläisten facebook-viestittelyä. "Meilläkin on pesemättömät ikkunat. Mä rakastan ikkunanpesemistä! Mitä? Oikeestiko? Hullu." Sain taas vahvistuksen sille, miksi en ole sosiaalisessa mediassa. Mieluummin vaikka keskinkertaisia kirjoja kuin aikaa syövää ja informaatiosta vapaata koneella kiljahtelua. Eikä tämä kirja ole keskinkertainen.
Raakel Lignell, Kevätuhri
Pitäisi oikeastaan kuunnella Igor Stravinskyn Kevätuhri kokonaan läpi ja etsiä sieltä asiat, jotka Lignell esittelee kapellimestarihahmonsa havainnoimina: bassojen murina, pasuunoiden painostava harmonia, käyrätorven haikea melodia, lähes wagnermainen paatos. Kaikki mitä kirja kertoo musiikkikappaleen esittämisestä harjoitteluineen analysointeineen on kiehtovaa luettavaa. Samoin kaikki kulissien takana tapahtuva vääntö paikoista orkesterissa, kilpailusta ja uran luomisesta on jännää sisäpiiritietoa, josta kirjailija kirjoittaa vakuuttavasti, muusikko kun itsekin on. Kiinnostavaa.
Sitten on se toinen puoli kirjaa, jota ei oikein saa edes sopimaan tähän älykkääseen, sivistyneeseen, kulturelliin tekstiin. Siihen toiseen on pakattu joukko pää- ja sivuhenkilöitä, joista vain harvaan haluaisin tutustua oikeassa elämässä. Näin taviksen näkökulmasta jokainen näyttää vähän sekopäältä (paitsi se 6-vuotias Ester) ja onnistuu sotkemaan omat ja toistensa asiat ihan piittaamattomuuttaan. He vain ajautuvat vieraisiin sänkyihin, jalat vievät väärille oville. Kaikki teinistä kuusikymppiseen elävät pidäkkeettömästi, koska seksi on niin kivaa, kenen kanssa vaan.
Kaiken kukkuraksi kaikilla henkilöhahmoilla on omat luurankonsa kaapeissaan. Niistä olisi riittänyt puoleen tusinaan kirjoja, sen verran hurjia kohtaloita itse kullakin on repussaan. Oikein vetävä teos, jos kaipaa jotain räväkkää ja epäuskottavaa todellisuuspakoista ryyditettynä sivistävillä musiikillisilla osuuksilla.
Tiina Rajamäki, Alisa
Kaksi nuorta sellistiä ja yksi viulisti osuvat yksiin joksikin aikaa opiskeluvuosinaan. Yksi heistä kuolee jo alussa, ja kaksi muuta eivät saa asiaa mielestään. Tarina kuvailee musiikkiopintojen ankaraa suorittamista, alan vaativuutta ja koko elämän ja ihmissuhteiden kietoutumista uran ympärille. Kerronta on ilmavaa, luvut lyhyitä, teksti sujuu. Jotakin jäin kaipaamaan, olisiko se sitten huipennus tai selitys sille, miksi tämä piti kertoa. Kuulostaa ilkeältä hyvin kirjoitetusta tekstistä, joten kannattaa lukea ja etsiä itse tarinan juju.
Johanna Hasu, Ei hyvä hylätyn
Äkkiseltään saattaa ajatella, että kulttuuri, taide varsinkin, on ylevyydessään kaiken likaisen kilpailun ja vertailun yläpuolella. Kaikkea kanssa. Hasun teos kuvailee syvällisesti, millaisissa tunnesyövereissä ihmismieli liikkuu, kun pitää löytää paikka auringossa, kilpailla oman persoonan ja osaamisen avulla. Raastavaa.
On aina ilo lukea vieraista aihealueista, kun kirjailija tietää mistä puhuu. Hasu on pianistina alan ammattilainen ja on siksi osannut rakentaa tilanteita, joita maallikko ei ole tullut ajatelleeksikaan. Miltä tuntuu pianistista, kun hänen kanssaan vuosia esiintynyt tenori haluaa lopettaa yhteistyön? Miten käsitellä omaa keskinkertaisuuttaan, kun se ei ole tähän asti häirinnyt mutta estää nyt kumppania etenemästä? Miten selvitä hylkäämisestä? Tässä romaanissa pianisti Aamos käy läpi hurjia tunteita pohtiessaan yhteistä matkaa Jürgenin kanssa nyt, kun se on päättymässä.
Hasu ei ole tyytynyt vain tähän asetelmaan vaan rakentaa mukaan Alma ja Toivo Kuulan tarinan. Nykypäivän henkilöiden draamassa on paljon yhteistä viime vuosisadan alun taiteilijapariskunnan elämäntilanteen kanssa. Juuri taiteilijuus nostaa kohtalot niin väkevinä esiin - siinä kun intohimoa ja työtä, rakasta harrastusta ja elannon ansaitsemista on vaikea erottaa toisistaan. Olipa kiehtova tarina ihan viimeiseen hengenvetoon saakka.
Tracy Chevalier, Neito ja yksisarvinen
Hauska oppia uutta, tällä kertaa kuvakudosten tekemisestä. Samalla tosin joutuu kestämään viihdekirjallisuustyyppistä tarinointia rakkaussuhteista, joissa ei ole tietoakaan rakkaudesta. Vuonna 1490 pariisilainen valeaatelinen Jean Le Viste haluaa talonsa seinille sarjan kuvakudoksia korostamaan asemaansa. Työ alkaa kuvien maalaamisella, ja tähän työhön Le Viste kutsuu lahjakkaan taidemaalarin Nicolas des Innocentsin. Isännän tytär ihastuu taiteilijaan, seuraa vaivaannuttavaa kihertelyä ja veikistelyä pöydän alla, mutta lopulta päästään asiaan.
Nyt saadaan tutustua keskiajan lopun seinävaatetuotantoon. Sen keskeiset osaajat asuvat Brysselissä, niin myös Georges de la Chapellen kutomo. Lukija saa tietää, miten kuvat muutetaan villalangoista kuvatekstiileiksi. Prosessi kuvataan eriväristen lankojen saapumisesta, loimien kiristyksestä ja kuvamallin asentamisesta lähtien. Enpä ole valmiita seinävaatteita ihmetellessäni tiennytkään, että valtavat teokset tehdään kapeina suikaleina, jotka sitten ommellaan yhteen, ja kutoja näkee työn edistymisen vain peilin kanssa alapuolelta. Tarinasta saa käsityksen, miten maalaus ja siitä tehtävä suurikokoinen vaate ovat kuin eri maailmasta, sillä valmiiseen työhön ei voi jäädä suuria tyhjiä kohtia. Osaan tarvitaan lisää hahmoja, jotkin kohdat voi täyttää kukkaketomaisella koristuksella. Tässä vain pari esimerkkiä seinävaatteiden työprosessista. Kiehtovaa.
Kirjailija
on ottanut lähtökohdakseen todelliset kuvakudokset neidosta ja
yksisarvisesta ja kehittänyt niiden ympärille fiktiivisiä
ihmiskohtaloita. Kyllä nämä holtittomasti käyttäytyvät ihmisetkin on kiinnostavasti kuvattu, jokainen heistä kertoo itse roolistaan ja ajatuksistaan. Niistäkin muodostuu oma kudelmansa, joka varmasti muistuttaa aikakauden yksilöiden mietteitä elämästä.
David Nicholls, Kaikki peliin
Kyyti-lukuhaaste toimii tälläkin tavalla: kun lukee itselle uudelta kirjailijalta hyvän teoksen, tekee mieli lukea häneltä lisää. Nichollsin Sinä päivänä -romaanilla oli tällainen vaikutus. Kaikki peliin sopisi kyllä taiteilijaromaanin genreenkin, ainakin päähenkilö itse pitää itseään runoilijana. Hän on nuori mies, joka aloittelee omaa elämäänsä yliopisto-opiskelijana. Unelmat ovat suuret, todellisuus iskee vasten kasvoja kerta toisensa jälkeen. Tarina ei kuitenkaan ole surullinen vaan Nichollsille ominaisesti tragikoominen. Lukijan tunteet vaihtelevat myötähäpeästä huutonauruun. Tilanteet muistuttavat omia vuosikymmenten takaisia, ja se johtuu juuri kirjailijan tarkkanäköisyydestä ja yleisinhimillisestä tarinankertojan taidosta.
Sofia Lundberg, Alyson Richman, M. J. Rose, Perjantai-illan klubi
Kolmen kirjailijan tiimi on kirjoittanut viiden naisen kuvataideryhmästä, joka vaikutti Tukholmassa viime vuosisadan alussa. Taiteilijoiden keskeisin hahmo oli Hilma af Klint. Tämä todellisuudessakin elänyt naisporukka kokoontui viikoittain paitsi luomaan taidetta myös ottamaan yhteyttä henkiin. Siinä sitä olikin aihetta kauhisteluun kaikille ulkopuolisille. Ja kaiken lisäksi heitä saattoi epäillä myös rakkaussuhteista pelkästään eroottisten maalausten perusteella.
Toisessa aikatasossa, nykypäivässä, newyorkilaismuseon edustaja rakentaa näyttelyä kauan piilossa olleista Hilma af Klintin maalauksista. Samalla hän joutuu miettimään omia parisuhteitaan ja suhtautumistaan yliluonnolliseen. Kirjasta oppii kaikennäköistä taidemaailmasta. Miten monimutkaista on rakentaa näyttely, saada teokset haalittua, hankkia pystyttämiselle poliittisesti korrektit sponsorit, kertoa teosten tarinat juuri sopivasta näkökulmasta. Eipä noita tule ajatelleeksi, kun pysähtyy näyttelyissä ihmettelemään taulun eteen, että tykkäänkö vai en. Samaa mietin kirjasta. Mutta plussan puolelle jäi, eikä sen kanssa aika mitenkään hukkaan mennyt.
Jean Echenoz, Ravel
Kukapa nyt ei Maurice Ravelin Boleroa tuntisi, sehän jää helposti korvamadoksi, jos sattuu kuulemaan radiosta. Sama juttu iki-ihanan Pavana kuolleen prinsessan muistolle -sävellyksen kanssa. Mutta mitäs muuta Ravelista tiesinkään? Enpä juuri mitään. Jean Echenozinkaan romaani ei yritä tehdä selkoa säveltäjän urasta ja elämästä vaan keskittyy hänen viimeisiin vuosiinsa. Hyvä valinta, sillä niiden kuvaukset kertovat hauskasti säveltäjän persoonasta ja olemuksesta.
Uskallan luottaa siihen, että Echenoz pysyttelee lähellä totuutta. Mitä järkeä muuten olisi valita juuri tämän historiallisen henkilön persoona ilmentämään viehättävää keikarimaisuutta, itsekeskeisyyttä, diivailua ja toisaalta avuttomuutta arjessa, hiljalleen hiipuvaa luomisvoimaa. Tässä saakin olla tarkkana: miten pitkälle kannattaa muodostaa oma mielikuva jostain henkilöstä fiktiotarinan pohjalta? Miten pitkälle kirjailijalla on lupa muokata ja keksiä tilanteita ja luonnehdintoja oikeasti eläneestä ihmisestä? Ja toisaalta: Ravelin tuotannosta voi pitää ihan tietämättä, millainen ihminen sen on luonut.
